torstai 10. tammikuuta 2013

Matka äitiyteen

En kuulu niihin naisiin, jotka ovat jo pienestä pitäen tienneet haluavansa äideiksi. En ole tiennyt kuinka monta lasta haluaisin, yksi kerrallaan niitä on mietitty. Uskon yhä, että olisimme voineet mieheni kanssa elää onnellisina kaksin, jos emme olisi lapsia saaneet. Mutta me saimme, maksoimme jopa heidän tekemisestään lääkäreille ja laboratorioon. Tie äidiksi ja eritoten äitiyteen ei ole ollut aina helppo, mutta kasvattava se toden totta on ollut. 

Minusta tuli äiti muutamaa päivää vajaa viisi vuotta sitten fyysisesti aika helpon, mutta henkisesti raskaan odotusajan päätteeksi. Olimme vihdoin saavuttaneet sen päivän, kun sain käydä leikkauspöydälle selälleni ja pieni ihmisenalku otettiin vatsastani ulos maailmaan. Luulin tuolloin tietäväni mitä tuleman pitää, mutta todellisuus iskikin päin näköä. Olin ehkä tiennyt, mutta en todellakaan ymmärtänyt.

Poikanen oli valloittava ja suloinen. Alusta saakka tunsin suurta suojelunhalua ja halusin hoitaa häntä mahdollisimman hyvin. Mutta rakkaus, se myyttinen ja maaginen äidinrakkaus, se pysyi alkuaikoina piilossa. Vauvahattaran sijaan elämästä tulikin itkua ja ahdistusta, pelkoa elämän pilaantumisesta lopullisesti, univajetta ja lopulta diagnoosi synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Söin rauhoittavia ja istuin sohvalla hokien miehelle, että ei muuten enää ahdista yhtään. Vähän aikaisemmin olin istunut sängyllä itkien suureen ääneen, että haluan elämämme takaisin. Uskotteko, että tuolta sitä sitten noustiin, päivä kerrallaan. Siitä hetkestä, kun istuimme sairaalassa sängyllä, katsoimme toisiamme silmiin ja minä juttelin lapselle ääneen. Että tässä me nyt ollaan, sinä ja minä, ja meidän pitää pärjäillä kimpassa ja tutustua toisiimme. Ei minua mikään vauvanhoitorutiini pelottanut, ei mikään hoitokuvio tai muu. Vaan se pieni ihminen ja se vastuu, joka minulle oli hänen mukanaan annettu. Se suuri tuntematon, johon olimme joutuneet muututtuamme lapsiperheeksi. Se, että oli kasvettava ihan oikeasti aikuiseksi.

Esikoinen ei ensimmäiseen kahdeksaan kuukauteen nukkunut kerralla puoltatoista tuntia pidempään ja vauvan tavallinen unipätkä oli viisikymmentä minuuttia. Tai kolme. Siinä ehtii kivasti kaatua tajuttomana omaan sänkyyn ja nukkua pari minuuttia, kunnes huuto taas kuuluu ja on mentävä. Olimme todella kovilla väsymyksen vuoksi, mutta sen voin todeta, että vauvaa me hoidimme aina viimeisen päälle hyvin. Se on helpottanut myöhempää syyllisyyttä kovasti.

Aika kului ja ensimmäisistä kuukausista päästiin ylitse. Minä totuin ja sopeuduin, lapsi kasvoi ja ennen kaikkea minä kasvoin. Olin viimeiseen saakka yrittänyt pitää kiinni omasta entisestä elämästäni, yrittänyt roikkua siinä epätoivoisesti. En oikeasti tiedä miksi, ei minulla ole siihen vastausta. Sinä päivänä, kun ymmärsin päästää irti, alkoi uusi aika. Kun ymmärsin, että minun on antauduttava tämän pienen ihmisen käyttöön ja hän on nyt erottamaton osa elämääni. Sivumennen sanoen meillä on vielä ollut erittäin helpot lapset, joita ei ole esikoisen uniongelma poislukien koliikki vaivannut ja jotka eivät ole erityisempää viihdyttämistä tarvinneet. Minä siis vihdoin uskalsin kohdata lapseni kunnolla ja alkaa olla hänelle läsnä. Esikoisen ollessa viisikuinen muistan sanoneeni äidilleni, että lapsi ei saisi kasvaa enää yhtään, että hän on nyt liian ihana. 

Sinä päivänä, kun lopulta avasin sydämeni lapselleni, rakastuin silmittömästi. Me kasvoimme esikoisen kanssa yhteen, meistä tuli erottamaton parivaljakko. Hän on aivan samanlainen luonteeltaan kuin minä, minun sydämeni lapsi. Mies teki tuolloin matkustusta vaativaa työtä ja olimme paljon kahdestaan pojan kanssa. Välillä oli raskasta, kuten jokaisella, mutta nyt voin vilpittömästi sanoa elämäni onnellisimpien vuosien alkaneen esikoisen syntymästä. Opin nauttimaan äitiydestä täysillä ja huomasin, että minulla on hyvä itsetunto mitä äitiyteen tulee. Olen erinomainen äiti, kaukana täydellisestä, mutta joka tapauksessa hurjan hyvä. Ja siihen ei tarvita pitkiä imetyksiä, omatekoisia soseita tai muuta täysin triviaalia, mutta äitikeskusteluissa ah niin usein esiin tulevaa. Sen sijaan avuksi on suuri sydän, paljon halauksia ja suukkoja, hellyyttä ja suojelunhalua. Halua olla pienelle ihmiselle se paras mahdollinen tuki ja turva elämässä, opettaa hänelle maailmaa ja sen ihmeitä, isoja ja pieniä. Olla hänen arvoisensa.

Kaksi vuotta sitten syntyi kuopus ja sain kokea miten erilainen voi alku äitiyteen olla. Olin jo yhden lapsen äiti ja kokemus todellakin tuo varmuutta. Pikkuveli oli maailman ihastuttavin vauva, joka otti sujuvasti paikkansa perheessämme. Minä nautin jokaisesta hetkestä siitä ihan ensimmäisestä alkaen ja esikoinen oli onnessaan pikkuveljestään, joka sivumennen sanoen nukkui kuin unelma. Ennen kuopuksen syntymää en tiennyt tarvitsevani korjaavaa kokemusta äitiyden alkuun, mutta sain sen silti. Jos esikoinen on se minunkaltaiseni, erittäin tuttu lapsi, on kuopus ihan erilainen luonteeltaan. On ollut ihanaa seurata tuon välittömän, rohkean ja uskaliaan lapsen matkaa vauvasta taaperoksi, oppia häneltä uusia suhtautumistapoja maailmaan ja vain rakastaa häntä koko sydämestä. Kuopus muutti sydämeeni heti, kun sain hänet ensimmäistä kertaa syliini.

Jos esikoinen teki minusta äidin, teki kuopus äitiydestäni täyden. Äidinrakkauteni häntä kohtaan on niin vapaata kaikista paineista. Olen mielessäni kantanut suurta surua esikoisen alkuajoista ja siitä, että en kyennyt tuolloin olemaan lapselleni läsnä. Vaikka tiedän korvanneeni sen ajan moninkertaisesti myöhemmin, on se silti ikuisesti suruna sydämessäni. Suruna siitä, että minä en ollutkaan valmis, kun lapseni oli. Kuopukselle olin ja se on vapauttanut paljon. 

Joka päivä olen kiitollinen lapsistani ja perheestämme. Olen äärettömän onnellinen saadessani olla heidän äitinsä, mutta samaan aikaan helpottunut siitä, että omalta osaltani raskaus ja vauva-aika on ohitse. Meidän perheemme on nyt koossa ja se on hyvä. Päivääkään en vaihtaisi pois? No aivan taatusti vaihtaisin, montakin päivää. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat? Ei pidä paikkaansa ja olisin oikein mielelläni päässyt tähän tilanteeseen iisimmin. Mutta olen löytänyt armollisuutta ja ennen kaikkea antanut armon itselleni. Me emme olisi me ilman niitä alkuaikojakin. Minä en olisi minä, aikuinen ihminen ja huimasti kasvanut. Nainen. Äiti. 

Aale Tynni on jo kauan aikaa sitten pukenut sanoiksi minun tunteeni lapsiani kohtaan. 


Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi

tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
- sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.




15 kommenttia:

  1. Niin kauniisti kirjoitettu <3

    Mä toivoisin, että kaikki äidit, jotka tarttuvat noihin lillukan varsiin, tajuaisivat, että siitä, ostaako soseet kaupasta vai tekeekö itse, ei ole äitiydessä kyse eikä erilaisten valintojen tarvitse merkitä jatkuvaa vastakkainasettelua. Me toteutamme äitiyttämme hyvin eri tavalla, jopa täysin päinvastaisesti, monissa asioissa (kuten just noissa soseissa :D ), mutta silti pohjimmiltamme niin samoin... On ollut rikkaus seurata sinun tapaasi olla äiti ja varmasti olen saanut siitä viisautta ja perspektiiviä myös omaan tapaani.

    Sä olet upea äiti ja sulla on ihanat lapset!

    VastaaPoista
  2. Kaunis, rehellinen kirjoitus. Kuten RouvaS jo totesi, olet upea äiti ja lapsesi saavat rakkautta ja hellyyttä niin paljon kuin tarvitsevat ja enemmänkin.

    VastaaPoista
  3. Hei, löysin blogiisi vähän aikaa sitten Norpan blogin kautta. Tämä kirjoitus on hieno. Tuli pala kurkkuun, vaikken sinua tunnekaan. Miten mahtava suhteesi on omaan äitiyteesi, mä ehkä vielä pyrin siihen että osaisin ajatella olevani erinomainen äiti, löydän aina parannettavaa. Pitäisi olla armollisempi itseään kohtaan. Toivon joskus osaavani ajatella äitiydestäni kuten sinä.

    Olen myös niin samaa mieltä edellä kommentoineen RouvaS:n kanssa siitä, että äitiydessä ei tosiaankaan ole kyse siitä että imettääkö, käyttääkö kestovaippoja tai syöttääkö kaupan soseita. :)

    Kiitos mukavasta blogistasi.

    VastaaPoista

  4. Hieno kirjoitus, kiitos sen jakamisesta!

    Vaikka meillä esikoisen syntymän jälkeinen aika ei vetänyt minua synnytyksen jälkeiseen masennukseen asti, tunnistin silti jotain noita tunteita tekstistäsi. Meillä nukuttiin myös ekan vuoden ajan todella lyhyitä pätkiä ja kun siihen yhdisti oman huonounisuuteni ja uuden elämäntilanteen tuoman jännityksen (olimme muuttaneet raskauden viimeisen kolmanneksen aikana ulkomaille kauas kaikista tukiverkoista. Ja synnytykseni päätyi sektioon. Se oli myös asia, jota huomasin myöhemmin surevani ja käsitteleväni.), olin kyllä varmasti jossain siellä jaksamiseni rajamailla näin jälkikäteen mietittynä. Onneksi kaikki meni kuitenkin kohtalaisen hyvin ja kuten sinunkin kohdallasi, toisen lapsen saaminen tuntui huomattavasti helpommalta ja jollain tapaa eheyttävältä kokemukselta.

    VastaaPoista
  5. Tuli kyyneleet silmiin. Ihana kirjoitus ja niin rehellinen, suoraan sydämestä kirjoitettu.

    VastaaPoista
  6. Upeasti ja rehellisesti kirjoitat! Kyyneleet nousivat silmiin <3

    VastaaPoista
  7. Mä muistan kun päikyssäsi kerroit olevasi toista kertaa raskaana, koska samana päivänä oma odotus päättyi kohtukuolemaan. Kuitenkin jatkoin päikkysi seuraamista vaikka raskaudet ja vauvat tuntuivat raskailta kun oli omansa menettänyt. Nyt on ihanaa nähdä kuinka pitkälle olette päässeet, teillä on ihanat lapset <3 Niin raskas kokemus kun lapsen kuolema on ollut ja suru ei koskaan väisty vaan kulkee mukana niin ainoa eheyttävä tekijä on ollut kun saimmme tyttäremme. Alkuaika oli vaikeaa, olin ihan varma etten osaisi hoitaa lasta, jotain kamalaa tapahtuisi tmv. Onneksi kuukausien kuluessa opin huomaamaan että saan kuin saankin lapsen pidettyä hengissä. Ei toinen lapsi korvaa menetettyä, mutta meille hän on ollut laastari särkyneeseen sydämeen. Haava on sulkeutunut mutta arpi jää. Kirjoituksesi kosketti monin tavoin, anteeksi kun tein tänne tällaisen avautumisen...

    VastaaPoista
  8. Hieno kirjoitus as always Mrs. E! :) Osaat pukea sanoiksi mitä monet meistä haluaisi sanoa. Omalla kohdalla kolmas vauva on ollut se "täydellisin ja eheyttävin kokemus" siinä mielessä, että olen nauttinut jokaisesta sekuntista jopa niistä väsyttävistä öistä ja oikeasti osaan elää tässä hetkessä ilman paineita. Kun tietää, että vauva kasvaa hurjaa vauhtia reippaaksi taaperoksi ja kyllä kaikki onnistuu ilman suurta pingottamista.

    Täytyy myös huomauttaa, että erityisesti Suomessa yritetään olla superäitejä ilman apua. Täällä Italiassa naiset/äidit osaavat ottaa apua vastaan perheeltä ja ystäviltä eikä se ole häpeä, jos vauvaa hoitaa koko suku tai vaikkapa palkattu lastenhoitaja, jos sellaiseen on varaa. Äidit on silti aina äitejä ja tärkeimpiä henkilöitä. Ehkä äitien tärkeydestä kertoo täällä se, että kaupoissa on omat kassa raskaana oleville ja omat parkkipaikat myös parkkipaikoilla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kyllä ole tuossa jälkimmäisessä sitä mieltä, että kukaan välttämättä yrittää olla mitään. Kyse on nimenomaan siitä, että toiset äidit kokevat, että joku yrittää olla jotain, vaikka se toinen on vain äiti sillä omalla tavalla.

      Itse sain aikoinaan eräällä foorumilla juuri näitä "yrität olla superäiti - varo ettet polta itseäsi loppuun" -yksityisviestejä, kun esikoinen oli kotihoidossa kuopuksen kanssa. Toisten oli vaikea tajuta, että kaikki eivät koe asioita samalla tavalla. Äitejäkin on erilaisia. Toiset eivät palkkaisi lastenhoitajaa kotiin, vaikka olisi varaakin, kuten esim. eräs Catherine :D Eikä se tarkoita, että nämä äidit pyrkivät johonkin superiuteen tai että he raataisivat niska limassa saavuttaakseen jonkin kuvittelemansa tittelin. Se vain tarkoittaa, että he tekevät asiat eri tavalla...

      Poista
    2. Itsellä oli ainakin isot paineet olla superäiti esikoisen kohdalla ja suoritin äitiyttä samalla lailla kuin sitä ennen töitä tai tutkintoa tai ihan mitä vain olin tehnyt. Tajusin vasta toisen lapsen kohdalla, ettei mun tarvitse olla täydellinen superäiti joka suhteessa vaan voin oikeasti pyytää apua jos olen väsynyt ja sanoa sen ilman pelkoa arvostelusta. Superäitiyden standardit eivät tulleet ulkoapäin vaan selkeästi ihan omista standardeista ja mielikuvasta, että minkälainen on ns. hyvä äiti.

      Juu ehdottomasti ei tarvitse olla lastenhoitajaa vaikka olisi tsiljonääri. Mutta tsiljonäärillä saattaa olla joku joka siivoaa sotkut, tekee ruoan ja käy kaupassa. Helpottavat nekin arkea ja vapauttaa niistä tylsistä jutuista. Mulle ja meille kotiapulainen tuo helpotusta arkeen - erityisesti näin ulkomailla, kun ei ole niitä isovanhempia tuuraamassa, jos esim yksi lapsista sairastuu ja pitäisi toiset viedä kouluun. Toisaalta jos Suomessa sellainen olisi niin mahdollistaisi monia juttuja mihin en "kehtaa" tai aina halua pyytää isovanhempia. Ja kyllä musta on vaan helpompi käydä kaupassa yksin ilman vauvaa. Sillä aikaa vauva on kotona hoitajan kanssa, kun vien lapset kouluun, ajan kauppaan koulusta ja teen ostokset. Vauvan ei näin ollen tartte istua 2-3t turvaistuimessa.

      Poista
  9. Voi miten kauniisti ja rehellisesti kirjoitit.

    VastaaPoista
  10. Kiitos tästä <3 Kirjoitus sai kyyneliin!

    VastaaPoista
  11. Ihana kaunis kirjoitus. <3 Tunnustan seurailevani tätä blogia, koska moni asia kohtaa elämäntilanteissamme ja pidän tavastasi kirjoittaa. Kaikkea hyvää sinulle & perheellesi.

    VastaaPoista
  12. Mikä kypsyys ja rohkeus, BRAVO! Kirjoitit vaikeista aiheista erittäin koskettavasti ja avoimesti, siihen harva pystyy. Ihailen sinun uskallusta paljastaa itsestäsi niitä riittämättömyyden tunteita ja ajatuksia, joita jokainen äiti tuntee, mutta harva uskaltaa myöntää. Luin tämän tekstisi muutamaan kertaan ja joka kerta itkin. Miksi? Koska samoja tunteita tuntee jokainen äiti riippumatta onko masentunut, hyvin nukkuva lapsi, onnistuuko imetys jne. Äitiys on vaikea taitolaji. Kirjoitit osuvasti, että äitiys ei ole suorittamista vaan läsnäoloa lapselle. Me emme kasvata lasta vaan lapsi kasvattaa meidät vanhemmuuteen, aikuisten oikeasti aikuisiksi jos olemme siihen valmiita.
    Nimimerkki 3 lapsen ¨wannebe täydellinen¨ äiti

    VastaaPoista