Kaksplus.fi

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Lukulaskurin tammikuu

Tammikuun saldoksi jäi kymmenen kirjaa, kuun viimeinen viikonloppu ei tuonut muutosta asiaan. Oli nimittäin muutakin tekemistä kuin lukea. Tammikuussa luin siis seuraavat kirjat:

Ann Rosman: Porto Francon vartija
Ann Rosman: Mercurium
Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta
Audrey Magee: Sopimus
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Kaija Juurikkala: Äitikirja
Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
Hjorth&Rosenfeldt: De Underkända
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Rosmanin kirjoja en ole sen kummemmin arvostellut tai esitellyt, mutta historiaa ja nykyhetkeä yhdistelevät dekkarit sijoittuvat pieneen Marstrandin kaupunkiin Ruotsissa ja pääosassa rikoksia tutkii rikospoliisi Karin Adler. Neljä seuraavaa kirjaa puolestaan on esitelty täällä. Neljästä viimeisestä voi lukea alta.

Laura Honkasalo kirjoittaa romaaneja minun makuuni eikä uusin ole suinkaan poikkeus. Perillä kello kuusi vie lukijan vuoroin kultaiselle kuusikymmentäluvulle, vuoroin kolmekymmentä vuotta lähemmäs nykyhetkeä. Vuonna 1966 edustusrouva Vuokko ja vanhapiika Aune kokevat siihenastisen elämänsä käänteentekevimmät tapahtumat, jotka saavat heidät puntaroimaan koko aiemman elämänsä valintoja ja elämää yleensä. Vuonna 1996 katsotaan menneisyyteen kuolinpesän tyhjentämisen myötä ja reflektoidaan mennyttä. Koskaan ei ole liian myöhäistä muutokselle. Kirja rohkeudesta ja oman elämän ottamisesta omiin käsiin. Hieno kirja.



En ole koskaan lukenut ainuttakaan Eeva Joenpellon romaania, mutta Helena Ruuskan kehuttuun kirjailijaelämäkertaan tartuin mielenkiinnolla. Elämän kirjailija Eeva Joenpelto on paksu teos, joka kattaa kohteensa elämän koko kaaren ja luo samalla katsauksen kiinnostaviin kulttuuripiireihin monien vuosikymmenten ajalta. Mikä on totta, mikä legendaa, kun on kyse ristiriitaisesta kuvauksen kohteesta? Oikeastaan sillä ei ole merkitystä eikä Ruuska käsittele kohdettaan ylhäältä tai ulkoa, vaan enemmänkin vierellä kulkien. Se sopii tähän mainiosti. Romaani henkilöstä, joka kirjoitti oman elämänsä romaaneihinsa. 



Kirjailijaduo Hjorth & Rosenfeldtin Sebastian Bergman -dekkarit ovat tämän hetken ehdotonta kärkikastia. Niin myös uusin teos De Underkända, jonka ahmaisin hetkessä ja kärsin myöhemmin vierotusoireista tietäessäni, että uutta osaa pitää odottaa ihan liian kauan. Tällä kertaa teemana on c-luokan julkisuus, yleissivistyksen puute ja murhaaja, joka pitää uhreilleen kokeita. Jos et saa hyväksyttyä, käy huonosti.

Mukana on koko edellisistä kirjoista tuttu tiimi ja selvitettävä tapaus kietoutuu jälleen myös poliisien yksityiselämä kiemuroihin. Nämä kirjat on luettavat ehdottomasti ilmestymisjärjestyksessä ja mieluiten niin, ettei lue takakansitekstejä lainkaan. Ainakin yksi niistä nimittäin spoilaa tehokkaasti, ei hyvä.



Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna teoksellaan He eivät tiedä mitä tekevät. Ja nyt, sen ilmestyttyä pokkarina, päätin lopulta lukea tuon laajalti kehutun järkäleen. Olin ensin hieman skeptinen tuon uudeksi sukupolviromaaniksi tituleeratun kirjan suhteen ja sen vuoksi en sitä heti ilmestymisen jälkeen lukenutkaan, kehuista huolimatta. Luettuani vajaat neljäsataa sivua taustoitusta soitin äidille ja sanoin, että tässä on paras tapahtua paljon seuraavien neljänsadan sivun aikana, muuten alkaa usko loppua. Ja tapahtuihan siinä.

Ensin ollaan 1990-luvun Suomessa, jossa amerikkalainen Joe on yliopistolla töissä. Avioliitto suomalaisen Alinan kanssa päättyy ja Joe jättää entisen elämän taakseen, mukaan lukien lapsensa Samuelin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Joe on palkittu neurotutkija, joka testaa näköhermokokeitaan eläimillä ennen kuin joutuu aktivistien hampaisiin ja joutuu pohtimaan koko työnsä oikeutusta perheen kärsiessä päällä leijuvasta väkivallan uhasta. Samaan aikaan yhteiskunnan reunamilla horjuva ja omaa paikkaansa etsivä Samuel on matkustanut Suomesta Yhdysvaltoihin. Asiat risteytyvät ja kärjistyvät.

Kirja on hieno kannanotto nykypäivän medialukutaitoon ja kaiken läpitunkevaan mainostamiseen. Se pohtii eläinkokeiden ja toisaalta aktivismin oikeutusta ja yksilön vastuuta ja mahdollisuutta määrätä omasta elämästään. Hienovaraiset viittaukset esimerkiksi Raamattuun tuovat teokselle kontekstia ja syvyyttä. Silti, parisataa sivua pois ja teos ei todennäköisesti olisi kärsinyt siitä lainkaan.







9 kommenttia:

  1. Tuo Laura Lehtolan esikoisteos kosketti minua. Uskoisin, että hänestä kuulemme vielä.
    Ihastuin kovasti tähän Valtosen teokseen ja luin heti perään pari muuta, jotka eivät ole noin paksuja. Suosittelen Siipien kantamaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti Lehtola kirjoittaa lisää, lukisin kyllä. Ja kiitos suosittelusta, täytyy perrehtyä Valtoseen vähän tarkemmin.

      Poista
  2. Joskus harmittaa, kun kielitaito ei riitä lukemaan kirjoja alkuperäiskielellä. Malttamattomana nyt odotan noiden kahden dekkarin suomennoksia. Edelliset osat olen molemmista sarjoista kaikki lukenut. Tuosta He eivät tiedä mitä tekevät jäi itselleni eläinrakkaana ihmisenä mieleen ne beaglet. Kirjan luin joskus vuosi sitten mutta eläinkokeita olen kirjan lukemisen jälkeen pohtinut entistä enemmän. Tuon Lehtolan luin ennen joulua. Tammikuussa sain aikaiseksi lukea vain kaksi kirjaa joista toinen oli Nainen junassa. En tiedä miten sen lukemiseen meni niin kauan, jotenkin se ei minusta ollut niin hyvä kuin ennakkohehkutusten perusteella odotin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ne beaglet, tuli surku. Mulla oli muuten sama kokemus tuosta Nainen junassa -kirjasta. Ehkä odotukset oli turhan korkealla, kun lähtöasetelma oli niin lupaava. Mutta se olikin ihan ok, ei enempää.

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Suosittelen Joenpellon kirjoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ne voisivat olla mun ensi kesän lomalukemisprojekti.

      Poista
  5. Määrä odotan pokkariversiota ja suomeksi päästäkseni jatkamaan Sebastianin tarinaa - kiitos että suosittelet sitä aikaisemmin! Sait mut myös ajattelemaan että pitäisiköhän antaa uusi mahdollisuus tuolle Finlandiavoittajalle. En jaksanut tahkota sitä loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sebastian on ehkä mun suosikki kaikista rentuista ja sitoutumiskyvyttömistä sankareista tällä hetkellä. Täysin moraaliton ja vastuuton, mutta hurmaava. Tulee ihan Harry Hole mieleen.

      Poista