Kouluun!

Koulun aloitus on pienen ihmisen elämässä merkittävä etappi. Oikeastaan se on merkittävä ihan koko perheelle, sillä samalla muuttuu kaikkien arki ainakin vähäsen, ei ainoastaan ekaluokkalaisen. Meidän perheessämme on nyt kaksi koululaista. Ja voihan jännitys sentään millainen suurten tunteiden loppuviikko tämä on ollut. 

Tulevalle ekaluokkalaiselle ei uni meinannut tulla silmään ensimmäistä koulupäivää edeltävänä iltana, mutta aamulla ylös kömpi iloisen odotuksen vallassa oleva pikkumies. Vihdoin oltiin tässä päivässä, vihdoin se koulu alkaisi! Olin ja olen aivan samaa mieltä, on hyvä päästä arkeen kiinni. Tulta päin, ei se tästä jännittämällä parane!

Kaikki oli laitettu edellisenä iltana valmiiksi, reppu odotti pakattuna ja vaatteetkin oli valittu. Aamulla olikin hyvin aikaa ottaa muutama kuva parvekkeella, aivan kuten isoveljestäänkin kaksi vuotta sitten.

Koulumatka taitettiin turvallisesti koko perhe yhdessä, mitä nyt esikoinen pyöräili edellä ja me muut kävelimme rauhassa perässä. Mieskin pääsi tällä kertaa kuopusta saattelemaan, esikoisen aloittaessa sama ei onnistunut. Kuopusta mietitytti ja minä tsemppasin, hyvin kaikki menee. Lapsesta koulumatka tuntui pitkältä ja koko homma vähän turhan jännältä. 

  

Koulun pihalla helpotti, paljon tuttuja kasvoja ja oma opettaja valmiina luokkakyltin kanssa. Siispä jonoon ja menoksi. 

Pikkukoululaiset saateltiin vanhempien toimesta luokkaan saakka. Lapsille oli askarreltu nimilaput valmiiksi naulakoihin ja oma paikkakin löytyi jokaiselle. Lopulta oli aika lähteä, eli tiukat halaukset, vilkutukset ja pino paperia mukanamme matkaan kohti kotia ja työpaikkaa. Heti huomenna on jo vanhempainvartti ja myöhemmin viikolla vanhempainilta, rytinällä kiinni rutiineihin! 

Hain pienen koululaiseni iltapäiväkerhosta muutaman tutustumistunnin jälkeen, esikoinen oli jo tullut itsekseen kotiin aikaisemmin. Hänellä on myös osin uudet kuviot, eli uusi opettaja ja luokkatila, vaikka luokka itsessään samana pysyikin. Sillä suunnalla kaikki on kuitenkin jo vanhasta muistista etupäässä tuttua, mitä nyt kolmas luokka tuo uusia aineita ja enemmän opiskelumeininkiä mukanaan. Illalla lähdimme vielä ensimmäisen koulupäivän kunniaksi jätskeille.

Ensimmäinen päivä takana, hyvä me!

Tässä lähdetään toiseen koulupäivään, esikoinen pyörällä itsenäisesti kuten ennenkin, minä ja kuopus kävellen perässä. Ensi viikosta lähtien alan viedä kuopuksen autolla kouluun, matka on pitkä ja osin vaarallinen ison risteyksen myötä. Hän ehtii kyllä kulkea itsenäisesti aikanaan, kun on siihen valmis. Niin alkoi esikoinenkin, joka viime keväästä lähtien on kulkenut itse. Vielä ei tarvitse osata tai uskaltaa ja iltapäiväkerho pitää huolen koulun jälkeisistä tunneista, kunnes tulen hakemaan kuopuksen.

Lomakkeita, tiedotteita, Wilma-viestejä ja vanhempainiltoja. Yhteisiä luokkatapaamisia, edustajavanhemmuutta, vanhempainyhdistyksen kokouksia ja läksyjen tarkistamista. Luulen vähän, että meistä kaikista minä olen eniten innoissani koulun alkamisesta. Samaa innostusta ja positiivista asennetta haluan välittää lapsilleni, vaikka kuopus ensimmäisen päivän jälkeen ilmoittikin jättävänsä tämän kouluhomman sikseen ettei hänestä tule turhan rasitettua. 

Rasitettu kuitenkin lähti myös toisena päivänä isoveljensä tavoin hymyssä suin kouluun. Ja miksi ei olisi lähtenyt, koulunkäynti on kivaa. Esikoista lainaten "siellä on kaikki kaverit, siellä on kiva olla ja siellä oppii vaikka mitä mielenkiintoista". Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi kiusaamistaustaisella vanhemmalla ajatukset koulutiestä voivat olla toisenlaiset, mutta minun koulunkäyntini on ollut hyvin pitkälti esikoisen kuvailemaa. Samanlaista koulupolkua, paljon onnistumisen elämyksiä ja hauskoja hetkiä toivon myös lapsilleni. 

Ja vaikka ensimmäisten päivien jälkeen olemmekin olleet kaikki ihan poikki, tiedän poikien tottuvan kouluarkeen nopeasti. Hyvä tästä vielä tulee.