Alku aina hankalaa? Minun äitiyteni alku oli kivinen.

Irene Naakan, Mutsie-blogista tutun toimittajan kirja Hullu kuin äidiksi tullut ilmestyi Minervan kustantamana jo viime vuoden alussa. Olen miettinyt kirjan lukemista ajoittain, se samaan aikaan kiinnosti ja ei kiinnostanut. Kirjan aihe kuului aikaan ja elämänvaiheeseen, joka oli jäänyt taakse ja johon en halunnut enää palata. Katseltuani kirjaa pari päivää työpaikallani otin sen  kuitenkin hyllystä käteeni. Sitten lainasin sen ja päädyin lukemaan lähes yhdeltä istumalta.

En ole koskaan peitellyt sitä miten vaikea äitiyden alku minulle oli. Sitä oli jo raskausaika. Samaistuin siis Naakan kirjassaan kertomiin ajatuksiin ja tunteisiin enemmän kuin olisin osannut ajatella. Tai ehkä tiesin näin käyvän ja sen vuoksi en ollut kirjaa aiemmin lukenut. Ajattelin kuitenkin kuluneiden yhdentoista vuoden tuovan tarpeeksi etäisyyttää aiheeseen, kun kirjan lainasin. Olin väärässä. Ensimmäisillä sivuilla itkin ensimmäisen kerran ja päädyin pitkästä pitkästä aikaa muistelemaan sitä millaista raskausaika oli ja mitä kaikkea äitiyden ensi metreihin liittyi. Alla olevat lainaukset olen ottanut Naakan kirjasta. Niiden alla asiaa pohdin minä. Lukekoon ken uskaltaa.

"Alkuraskaudessa mieli oli muutenkin mustana, ja sitten se alkoi, raskausviikolla kuusi."

Vaikka minulla ei mieli ollut mustana, olin alkuraskauden sekaisin kuin seinäkello. Raivostuin pienestä, tunteet ja hormonit heittelivät ihan miten sattuu. Olin siis kertakaikkisen sietämätön tyyppi ensimmäisten kuukausien ajan. Ja kun se oksentaminen sitten viikolla kuusi todellakin alkoi, olisin monta kertaa halunnut perua koko jutun. Tiedättekö, ensin sitä ajattelee etten ikinä valita jos vaan tulen raskaaksi. Sitten löytää itsensä kylppärin lattialta, kun edes suihkussa käyminen ei onnistu oksentamatta, ja toivoo koko homman menevän kauas pois. 

Laihduin molempien poikien odotuksen ensimmäisten kolmen kuukauden aikana kuusi kiloa. Esikoisen kanssa alhaalla pysyivät jäiset mustikat ja tavalliset sipsit, kuopuksen kanssa mehujäät. Söin vähän, minkä jälkeen makasin hiljaa paikoillani yrittäen estää oksennusta tulemasta, jotta edes vähän energiaa ehtisi imeytyä. Oli kammottava olo, jatkuva kova nälkä ja yhtä aikaa kaikki oksetti.  Kuopusta odottaessani yritin samaan aikaan huolehtia esikoisesta, vaikka hädin tuskin pystyssä pysyin. Onneksi oli rattaat, joihin nojailla. Olin aivan finaalissa paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Ja sitten se loppui, kun viikko 12 oli täynnä, kirjaimellisesti yhdessä yössä. Menin ensimmäisenä syömään lihakastiketta ja muusia. 

"Asiaa joka kantilta pohtiessani osasin heti sanoa, että hysteriaan taipuvaiset rahkeeni riittäisivät maksimissaan normaalin, kenties tavanomaista helpomman lapsen kasvattamiseen, muttei mihinkään yhtään haastavampaan."

Olen hämmästyttänyt itseni kerta toisensa jälkeen sillä miten maalaisjärkinen äiti minusta on kuoriutunut. En ole pahemmin hysterisoinut lapsen oltua jo maailmassa, odotusaikana tilanne oli kuitenkin toinen. Esikoista odottaessani olin täysin varma siitä, että keskeyttäisin raskauden, jos sikiöllä ei olisi kaikki kunnossa. Oli selvää, että minusta ei olisi kehitysviiveisen lapsen vanhemmaksi, jos saisin mahdollisuuden valita. Kuopusta odottaessani olin taas vähän vanhempi ja kokeneempi ja pelkäsin rakenneultraa tosissani. Mitä jos vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin? Asian ydin oli siinä, että tällä kertaa minä tiesin millainen onni oman lapsen saaminen on, oman lapsen joka voi olla ihan millainen tahansa. Pelotti, että joutuisin tekemään päätöksen raskauden jatkamisesta tai keskeytyksestä. Ja kun rakennultra sitten oli onnellisesti ohitse olin helpottunut. En vain siksi, että lapsi vaikutti kaikin puolin terveeltä. Ennen muuta siksi, että tästä eteenpäin viikkoja olisi niin paljon, että tulisi mitä tulisi, paljastuisi mitä paljastuisi, me ottaisimme sen vastaan. 

"Peloteltu sokeriliemi maistui vain vähän tavallista mehua makeammalta ja oli kaiken lisäksi vielä kylmää."

Niin, kävin tosiaan molemmilla kerroilla sokerirasituksessa. Jännitin sitä etukäteen, mutta litkun juominen oli ihan helppo juttu ja siitä eteenpäin homma enimmäkseen tylsää odottelua. Esikoisen kanssa minulle sattui paikallisen terveysaseman taatusti huonoin pistäjä, joka ronkki kyynärtaipeita ikävästi. Viimeinen verikoe oli jo kurja. Kuopuksen kanssa homma sujui leikiten eikä kummallakaan kerralla sokereissa ollut mitään häikkää. Sukurasitusta kuitenkin löytyy, joten hyvähän se oli tarkistaa. Olen sinällään hyvin pro kaikkia tutkimuksia.

"Ruokavalio aiheutti reissussa ärtymystä, jonka saivat tuta kanssamatkustajatkin."

Esikoista odottaessani kävin oksentelemassa Pariisissa ja myöhemmin risteilimme Välimerellä. Silloin minulla ei vielä ollut todettu keliakiaa, joten selvisin pelkillä raskausajan rajoituksilla. Noudatin niitä hyvin tarkasti, mutta en hysteerisesti. Minulle ja luonteelleni sopi kuitenkin etten juonut kulaustakaan alkoholia ja pidin muutenkin suosituksista kiinni. Eipähän tarvinnut pohtia. 

Kuopusta odottaessani olimme Italiassa viikon. Keliakian takia pitsat, pastat ja leivät olivat poissa laskuista ja raskausajan ruokavalio siihen päälle. Välillä ärsytti ihan tosissaan, missasin kaikki ihanat herkkuhetket ja viinilasilliset. Muistelen, että söin monta kertaa pastöroitua mozzarellaa, tomaattia ja basilikaa. 

"Pelkäsin synnytystä, olin pelännyt jo pitkään. Synnytyspelkoni oli monen tekijän summa. Ja vahvaa taipumusta kaiken mahdollisen pelkäämiseen."

Olen pienestä saakka ollut erikoinen sekoitus tulta päin menevää tyyppiä ja ihan jokaista risahdusta säikkyvää arkailijaa. Rohkea pelkuri, se olen minä. Mielikuvitukseni kykenee loihtimaan pelon asiasta kuin asiasta, kauhukuvat vain vilistävät silmissäni. Minulla jos jollakin oli vahva taipumus kaiken mahdollisen pelkäämiseen. Olen kuitenkin päättänyt etten anna tämän vaikuttaa arkeeni. Valitettavasti synnyttämisen kohdalla pelkkä päätös ei riittänyt. 

Olin pelännyt synnytystä siitä saakka kun tajusin mitä se tarkoittaa. Ja siinä sitten olin, raskaana. Tilassa, josta ei muuta ulospääsyä olisi. Ensin yritin itselleni tyypillisesti päästä tilanteen päälle ottamalla siitä selvää mahdollisimman hyvin. Ei auttanut. Pelkopoliprosessin aikana pelkäsin sitä etten saisi sektiota. Sektion saatuani pelkäsin, että vauva syntyy sitä ennen enkä saa sektiota. En olisi tajunnut pelätä syöksysynnytystä ilman lääkärin kommentia kuinka siinä tapauksessa ei ehditä leikata.  Loppuajan pelkäsin syöksysynnytystä, tietysti. Pelkäämistä, siitä koostui erityisesti esikoisen odotusaika, mutta osin myös kuopuksen. Vähän tuntuu siltä, että pelätty on ihan loppuelämän tarpeiksi. Saisi jo riittää.

"Ajatuskin vauvasta herätti syvällä sisimmässäni uinuneen kontrollifriikin, enkä kestänyt sitä, ettei kaikki ollut valmiina vauvaa varten."

Ostin vaunut heti rakenneultran jälkeen ja pinnasängyn heti perään. Vaatteita kannoin raskauden puolivälin jälkeen ulkomailta ihan urakalla. Kaikki oli valmista reilusti ennen vauvan tuloa. Kai se oli joku yritys hallita edes jotain siinä vaiheessa, kun koki elämisen ja olemisen epävarmaksi. 

"Puudutus auttoi hetkessä."

Selkäytimen ronkkiminen jätti muistijäljen. Nykyään on pakko liikutella jalkoja, jos kirjassa tai televisiossa annetaan epiduraali- tai spinaalipuudutusta. Nyt tätä kirjoittaessani pyörittelen nilkkoja, että tunne häviäisi. Minä puudun hetkessä, mutta puudutus myös loppuu hyvin nopeasti. Kuopuksen leikkauksen päättyessä jalat nousivat jo koukkuun. Samassa tilanteessa vajaata tuntia aiemmin olin todennut itsekseni, että on tämä kyllä pimeetä, tulla nyt vapaaehtoisesti tähän laverille avattavaksi.

"Olla nyt samaan aikaan riippuvuuteen asti kiintynyt ihmeelliseen pieneen olentoon, omaan lapseeni, ja tuntea silti viiltävää ahdistusta uudesta elämäntilanteesta. Siitä että on niin tarvittu ja korvaamaton."

Tämä johdannon lause sai kyyneleet ensimmäisen kerran silmiini. Sillä tuolta se tuntui, ihan täsmälleen, alkoi jo sairaalassa. Ne talviset viikot olivat pitkiä, kun jo yksittäiset päivät olivat sitä. Muistan kun tultiin kerran kotiin ja ulkona oli jo pimeää. Ajattelin, että tämä fiilis ja ulkona vallitseva hämärä kyllä korreloivat, loppuuko se ikinä. Ja kun vauva sitten jäi hetkeksi hoitoon meidän lähtiessämme kaupungille, piti takaisin juosta itku kurkussa, niin kauhealta erossa oleminen tuntui. Ei mitään järkeä missään, kaikki oli vain niin sekavaa.

"Imetyksen alku oli kivinen."

Imetyksen alku oli lyhyt, kivinen ja sitten se jo loppuikin. Kuopusta en imettänyt lainkaan. Voin vilpittömästi sanoa, että en ole katunut päätöksiäni kertaakaan enkä koe kenenkään katsoneen tai kommentoineen pulloruokintaani pahasti. En halunnut imettää. Ei haitannut että se ei onnistunut. Niinpä olin vaan iloinen ja huojentunut, kun kannoin rahani apteekkin ostaessani hyvin maitoallergisille lapsilleni aminohappopohjaista maidonkaltaista valmistetta. 

"Minut valtasi alkukantainen tarve hoitaa vauvaa yhdessä suuren joukon, perheeni kanssa. Pakkasimme laukkumme ja vastasyntyneemme autoon ja lähdimme kohti lapsuudenkotiani. Lisäksi minulla oli ikävä äitiä."

Äiti ja isä. Sisko, joka lähti vähän esikoisen syntymän jälkeen toiselle puolelle maapalloa, mutta oli siihen asti maisemissa. Ne pitkät öiset tunnit, kun vauva ei nukkunut. Isä, joka heräsi seuraksi. Äiti, joka piti huolta. Emme olisi ikinä pärjänneet ilman heitä enkä koskaan saa kerrottua miten he pelastivat meidän pienen perheemme kuiville niinä ensimmäisinä kuukausina.

"Mulla on tosi huono olla."

Lääkäriin meneminen oli helppoa, en hävennyt tai epäröinyt. Tiesin, että tästä pitäisi taas nousta, lapseni tarvitsee minua. Ja minulla on oikeus päästä jaloilleni. Niin pitkä kuin kevääksi kääntynyt talvi olikin, alkoi pian helpottaa. Ja tuli se alkukesän päivä, kun katsoin lastani ja ajattelin miten valtavan ihana hän on. Ja tuntui vaan onnelliselta ja hyvältä.  

"Minulla oli kuitenkin valtava tarve päättää, että perheemme olisi nyt tässä. Enempää lapsia ei missään nimessä tulisi."

Tiesin ettei minun tarvitsisi käydä kaikkea uudelleen läpi ellen niin haluaisi. Samaan aikaan tiesin, että saatan hyvinkin toivoa lapselleni sisarusta ja toimin sen mukaan. Olisin saanut sektion yksityisellä puolella maksamalla erikoismaksuluokan hinnan, mutta halusin käydä läpi julkisen puolen pelkopoliprosessin. Ajattelin sen olevan hyvä mahdollista toista raskautta ajatellen. Säästin kaikki isommat tavarat ja ihanimmat vaatteet, mutta en halunnut ajatellakaan toista lasta. Tuntui hirvittävän tärkeältä vakuuttaa itsensä siitä että näin on hyvä, yhden lapsen perheet ovat yhtä onnellisia kuin monilapsiset. Asia tarvitsi mielessäni selkeän päätöksen.

Sitten kävi klassisesti, eli aika kului. Yhtäkkiä oli kulunut jo useampi vuosi ja esikoinen ehtisi täyttää kolme ennen mahdollisen sisaruksen syntymää. Että entä jos sittenkin, yksi vielä, kokeillaanko edes? Keskustelu käytiin New Yorkissa illallispöydässä ja kuukautta myöhemmin odotin kuopusta. Ja se oli täysin selvää jo silloin, meidän perheemme olisi kaksilapsisena täysi.

"Masennusta vai ahdistusta?"

Nyt jälkeenpäin tarkasteltuna en ollut niinkään masentunut, vaan nimenomaan ahdistunut. Mieleni ei ollut maassa, elämä ei tuntunut toivottomalta tai turhalta, kaikki ei ollut mustaa. Sen sijaan rintani päällä asui paino, joka sai kaiken epävarmaksi. Uskon sen kummunneen perfektionismin ja epävarmuuden yhdistelmästä. Olin tulossa äidiksi ensi kertaa, tiesin asioista paljon mutta ymmärsin hyvin vähän. Pelkäsin etten osaa, kun halusin osata hirmuisen hyvin. Tuloksena kaiken lävistävä ahdistus. Toisella kerralla ei ollut mitään vastaavaa, olin jo äiti. Tiesin, osasin ja ennen muuta ymmärsin. Mustavalkea maailma oli saanut harmaan sävyt osakseen.


Ja että siitä kaikesta tuli lopulta näin hyvä ja onnellinen. 

Kuvat viimeistä lukuunottamatta Lumo Photograpy/Sonia Pihlajamäki.

Vauvan kanssa kotiin vai puolueen puheenjohtajaksi - case Annika Saarikko

Uutisista olemme saaneet lukea, että eräs poliittisen kentän puolueista(Keskusta)tarvitsee syksyllä uuden puheenjohtajan ja paikkaan kaavailtu nuori nainen (Annika Saarikko) on päättänyt olla asettumatta ehdolle. Syy? Hän saa samaan aikaan mahdollisen puheenjohtajapestin alkamisen kanssa perheenlisäystä. Tästä aiheesta on toimittaja Laura Saarikoski nyt kirjoittanut Helsingin Sanomiin. Hän kysyy pitäisikö suomalaisnaisten oppia olemaan huonompia äitejä?

Kysymys on tarkoituksella kärjistetty, tottakai. Saarikoski aloittaa kirjoituksensa siteeraamalla paikkaan kaavailtua Saarikkoa, jonka mukaan "elämältä voi saada paljon muttei kaikkea kerralla kuitenkaan." Saarikon mukaan todellisen tasa-arvon merkki on se, että hän voi kieltäytyä ehdokkuudesta.

Saarikoski tuntuu ymmärtävän Saarikkoa ja viittaa kirjoituksessaan jokaisen lapsiperheen vakkarivieraisiin. On väsymystä ja unettomia öitä, tarharumbaa ja täitartuntoja. Miksi pitäisi jaksaa vielä olla puheenjohtaja, kun helpommallakin voi selvitä. Samalla hän vetää yhtäläisyysmerkit siihen, että tarina on jälleen kerran se tavallinen. Miehelle isyys on meriitti, naiselle helpommin rasite. 

Saarikosken mukaan meidän naisten ja äitien, olevien tai tulevien, pitäisi tarkastella itseämme ulkoapäin. Olemme hyviä äitejä, haluamme lastemme parasta ja myös yhteiskunta tukee meitä pitkien äitiysvapaiden ja neuvoloiden myötä. Olemme äitiydessämme etuoikeutettuja moneen muuhun verrattuna. Tältä pohjalta Saarikoski toivoo naisten laskevan rimaa ja ottavan vastaan vaativia työtehtäviä vaikka se tarkoittaisi vähemmän aikaa lapsille ja vasemmalla kädellä hoidettuja kotiasioita. Voisimme siis olla hieman huonompia äitejä ja vähän parempia puoluejohtajia. 

Minä ymmärrän molempia, niin Saarikkoa kuin Saarikosken pointtiakin. On totta, että meidän naisten pitää ottaa vaativia tehtäviä haltuumme, oli meillä perheenlisäystä tulossa tai ei, jos sellaisia haluamme. Samaan aikaan yksilöllä on oltava oikeus kieltäytyä, sanoa että hetki ei ole paras mahdollinen paljon aikaa vievälle työtehtävälle.

Sen sijaan muuttaisin Saarikon sanomaa hieman. Hänen mukaansa kaikkea ei voi saada kerralla, minä uskon sen olevan täysin mahdollista. Kuka sitä estää. Sen sijaan kaikkea ei tarvitse saada kerralla, ja tässä on iso ero. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Uskon, että mikäli yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Olen myös itse elävä esimerkki siitä, että lapsille voi antaa aikaansa ja sen jälkeen rakentaa uraa. 

On hirvittävän raskasta ajatella, että elämä on jatkuvasti nyt ja tässä ja kaikki on otettava siitä irti. Vaatii rohkeutta sanoa, että tekee toisin kuin yleinen odotus on. Vielä raskaampaa siitä tulee, kun asettuu ratkaisullaan kokonaisen naissukupolven tulkiksi, hyvässä tai pahassa, halusi tai ei. Saarikon tapauksessa se tarkoitti sitä, että hän laittoi syntymättömän lapsensa edun valtion edun edelle. Yhteiskunta ehkä häviää, mutta arvatkaa kuka on tilanteessa voittaja? Se vielä syntymätön vauva, jonka kanssa olemisen äiti laittoi politiikan edelle. 

Sillä todella, uusia mahdollisuuksia tulee. Ovet eivät sulkeudu, jos joskus päätämme valita toisin. Ja ennen muuta elämää on senkin jälkeen, kun lapset ovat hieman kasvaneet. Jos se tarkoittaa sitä, että "pettää" hetkellisesti odotukset uran ja perheen täydellisesti yhdistävänä naisena, tarkoittakoon. Sillä ihan pian he ovat näin isoja eikä heidän kanssaan vietettyjä hetkiä tule koskaan katumaan.

Ylin kuva Sonia Pihlajamäki/Lumo Photography.

Kaksi kirjaa, jotka jokaisen vanhemman pitäisi lukea

Keskityin joululomalla pääosin sellaisiin kirjoihin, jotka eivät tulleet valituiksi työn puolesta. Tahtoo sanoa, että luin aikuisille kirjoitettua kirjallisuutta, pääosin dekkareita. Niitä olen lukenut rentoutumistarkoituksessa viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta. En edes yliopistossa suorittanut dekkarikurssia, niin mielenkiintoiselta kuin se vaikuttikin. Halusin säästää jonkin osa-alueen analyyttisen ja pohdiskelevan ammattilukemisen ulkopuolelle. Kahteen kollegoideni suosittelemaan kirjaan kuitenkin tartuin ja hyvä niin. Tuloksena oli kaksi täysin erilaista kirjaa, kaksi aivan erilaista lukukokemusta, joille yhteistä on vaikuttavuus. Nämä romaanit pitäisi laittaa vanhemmuuden perusteet -kurssin oheislukemistoksi, mikäli sellainen kurssi olisi olemassa. 

Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin) on jo vanhempi kirja, joka monelle saattaa olla tuttu Tilda Swintonin tähdittämästä elokuvasovituksesta. On kyse Kevinistä, mutta vielä enemmän hänen äidistään, siitä millaista on olla Kevinin äiti. 

Evalla on hieno ura, ihana aviomies ja kaikinpuolin onnistunut elämä. Tai oli, sillä Kevinin syntymän jälkeen kaikki on ollut toisin. Kirjan alkaessa Kevin istuu vankeustuomiota teosta, joka on ymmärryksen yläpuolella. Teos on rakenteeltaan kirjeromaani, se koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Niissä Eva käy läpi mennyttä tarkkanäköisesti pohtien. Mihin kaikkeen äidinrakkaus pystyy, mihin saakka se ulottuu ja mitä kaikkea sen avulla voi tai pitää jaksaa kestää? Voiko ihminen olla yksinkertaisesti paha? Olisiko tragedian voinut jollain keinoin välttää?

Luin kirjan pian kaksi kuukautta sitten enkä vieläkään ole lakannut miettimästä sitä. Kahden pojan äitinä tällaisen äiti-poikasuhteen kuvailu osuu kipeästi maaliin. Mihin saakka minä voin vaikuttaa siihen mitä lapsistani tulee ja kuinka pitkälle tulevaisuuden askelmerkit määritellään jo lapsuudessa? Riittääkö se, että rakastaa. Voiko olla rakastamatta? Kaikkea tätä pohtii myös Eva kirjeissään itseään säästämättä. Lopussa on toivo, alistuminen ja särkynyt sydän. Haluaisin katsoa elokuvan, mutta en ole varma onko se hyvä ajatus. 

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin oli ilmestymisvuonnaan 2016 ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Se kertoo transsukupuolisuudesta ja siitä miten perhe asiaan suhtautuu.

Peetu on syntynyt Petraksi, mutta tiennyt aina olevansa Peetu. Hänen katseensa on syyskuun ensimmäisessä päivässä, jolloin mittariin tulee 18 vuotta. Täysi-ikäisenä Peetu pääsee korjausleikkaukseen ja on taas askeleen lähempänä omaa itseään. Mutta vielä on jaksettava kesän ylitse.  

Luettuani kirjan annoin sen miehelleni ja sanoin, että hänen on luettava se. Siri Kolu pukee valtavan hienosti sanoiksi kaiken tilanteeseen liittyvän hämmennyksen ja vierauden. Se mikä Peetulle on normaalia ja oikeaa, näyttäytyy lähipiirille uutena ja vieraana. Veli ei oikein osaa suhtautua, äiti taas pitää sitkeästi kiinni pienestä tyttärestään nähden vain oman surunsa. Onneksi on isä, joka vie Peetun kymmenen kertaa kesän aikana purjelentämään. Taivaalla liitäessä on helpompi puhua ja se mikä sanotaan ilmassa, jää myös sinne. Puolueeton painoton tila tarjoaa mahdollisuuden tunteiden käsittelyyn.

Peetun äidin surressa tyttärensä menettämistä Peetu toteaa, että ei hän koskaan ole ollut se lapsuuskuvien mekkoon puettu tyttö. Äidin vaalimat valokuvat ovat väärää todistusta, jotain mikä ei ole aitoa ja oikeaa."Mä en ole sun tyttösi, ja jos mä en voi olla sun poikasi, mä en voi olla sun lapsesi enää" toteaa Peetu äidilleen. On helppo sanoa olevansa avarakatseinen ja hyväksyvänsä lapsensa ihan juuri sellaisena kuin hän on. Todellisuus voi kuitenkin näyttäytyä rumana ja armottomana, ihmisen suvaitsevaisuus vain pintana. Suljettuani kirjan lukemisen jälkeen mietin itsekseni, että ihan millaisia olettekin, bring it on. Minä olen tässä, sillä jos te olette onnellisia, minäkin olen.

Viime syksynä olin kurja äiti eli katsaus menneeseen vuoteen

Uuden vuoden kunniaksi some täyttyi niin katsauksista menneeseen kuin toiveista uudelle alulle. Vaikka itselleni syksy on yhtä lailla merkittävä rajapyykki ja uuden alku, on tässä vuoden vaihtumiseen liittyvässä tutkiskelussa puolensa. Mitä kuluneena vuonna tapahtui, mitä haluan jatkaa ja mitä tehdä toisin? Millainen vuosi oli kokonaisuutena? Niinpä minäkin katsoin menneeseen. Tämä Instagramin Bestnine-kollaasi on muuten yllättävän tarkkanäköinen siinä mitä elämäämme viime vuonna kuului ja millaisista aineksista se koostui. Katsotaanpa.

Ensimmäisessä kuvassa ylhäällä vasemmalla olen juuri allekirjoittanut työsopimuksen kirjastopedagogin sijaisuuteen. Tulin kirjastoalalle toukokuussa ja lokakuun alussa siirryin tekemään pientä, mutta sitäkin merkittävämpää erikoisalaa. Olin onnellinen, innostunut ja mietteliäs, helpottunutkin. Tiesin pystyväni tuleviin tehtäviin vankan kirjallisuuskokemukseni myötä ja koin olevani unelmahommissani. Samalla kuitenkin tiesin myös, että edessä olisi tiukkaa opettelua ja monia oivalluksia siitä, että "ai näin tämä kannattaa tehdä, tiedän sitten ensi kerralla". Ja olin oikeassa. 

Olen nauttinut työstäni valtavasti. Olen tavannut syksyn mittaan satoja oppilaita, isompia ja pienempiä. Nämä kohtaamiset ovat parasta työssäni. Se, kun saan kertoa heille pieniä tarinoita kirjoista ja ottaa heidät mukaan juuri sen heille oikean kirjan etsimiseen. Kysyä ja saada vastauksia, joista myös minä opin paljon. Jos minä laajennan heidän käsitystään siitä mitä lukeminen parhaimmillaan voi olla, myös he laajentavat minun maailmankuvaani ja sitä millaisena se näyttäytyy lapsille ja esiteini-ikäisille. Kevääksi olen suunnitellut monenlaisia uusia kirjavinkkauskonsepteja, minun tunneillani ei todellakaan vain vinkkari puhu oppilaille heidän kuunnellessaan. Toivottavasti myös lapset innostuvat näistä yhtä paljon kuin minä!

Toinen kuva ylhäällä keskellä on Thaimaasta, jossa olimme puolitoista viikkoa lomailemassa  kesäkuun alussa. Se olikin minun ainoa kesälomani tai loma ylipäätään menneenä vuotena. On ollut tiukka vuosi, joka antoi paljon, mutta vei myös voimat tehokkaasti loppua kohden kulkiessaan. Tuo yhteinen kesäloma kaukana onkin jäänyt mieleeni ihanana irtiottona. Olimme ensimmäisen kerran Aasiassa ja Hua Hin sekä hotelli Hyatt Regency tarjosivat erinomaisen ympäristön täydelliseen rentoutumiseen. Kävin joka päivä hotellin palkitussa spassa erilaisissa hemmotteluhoidoissa ja nautimme elämästämme koko porukka täysillä. Tämä kuva on rannalle katetulta illalliselta, näyttää unohtumattomalta eikö vain? Sitä se olikin, muun muassa siksi että ruokaa oli kolmen perheen tarpeisiin, siksi ettei kumpikaan lapsista syönyt mitään ja siksi että vesi alkoi huuhdella uhkaavasti jo nilkkoja, joten söimme supernopeasti. Ympäristö oli kuitenkin unohtumaton!

Oikealla ylhäällä olevan kolmannen kuvan myötä on tunnustettava, että tämä vuosi ei ole ollut parasta aikaa parisuhteelle. Olemme olleet niin kiireisiä, että lasten tarpeista huolehtimisen ja kotihommien jälkeen on priorisoitu lähinnä hetken hengähdystaukoja sohvalla tai omaa unta toisen kohtaamisen sijaan. Olenkin soimannut itseäni useaan kertaan siitä etten ole jaksanut kysyä mitä toiselle kuuluu, etenkin hänen hoidettuaan koko paletin kasassa pysymisen kesästä saakka. Olen tästä erittäin iloinen ja kiitollinen. Monta vuotta minä tein joustavasti, osa-aikaisena ja kotoa käsin töitä antaakseni aikaa perheelle, mutta nyt on toisin ja siihen olen saanut täyden tuen mieheltäni. Ja silloin, kun istumme vastatusten vaikkapa ravintolassa, kuten marraskuussa Basbasin treffeillämme, on helppo muistaa miksi aikanaan tuo kuvassa näkyvä hääpäivä meille koitti. En voisi kuvitella mitään parempaa ja siksi aion pitää meistä parempaa huolta tänä vuonna, myös näiden kiireisten vuosien keskellä. 

Neljännessä kuvassa vasemmalla keskirivillä ollaan Anna-lehden jutussa äitini kanssa. Kerroimme siinä suhteestamme juuri tämänikäisinä. Äiti on ollut läpi vuosien suurin tukeni yhdessä isäni kanssa. En olisi juuri tällainen kuin olen enkä varmastikaan näin hyvä äiti omille pojilleni ilman äitiäni. 

Viidennessä kuvassa ihan keskellä ollaankin sitten koko porukka kasassa siskoani lukuunottamatta. Olemme pieni, mutta tiivis joukko, meidän perhe. Kuten pojatkin aina sanovat, meidän perheemme ei ole vain me neljä, vaan myös isovanhemmat, täti miehineen ja pari vuotta sitten vielä isomummi. Viime vuonna emme viettäneet niin paljon aikaa yhdessä kuin aiemmin. 

Kuudes kuva keskellä oikealla on Kaksplus-lehden kuvauksista, joihin liittyvässä lehtijutussa kerroin meidän arjestamme ja parhaista oivalluksista sekä teoista hyvän arjen saavuttamiseksi. Tässä kuvassa olemme kasuaalisti parvekkeella poikien kanssa lukemassa läksyjä, mutta todellisuudessa ei paljon läksyjä viime syksynä yhdessä tehty. Mies otti kopin myös tästä asiasta, sillä ilta toisensa perään jatkoin töitä kotona. Ja kyllä, otsikon mukaisesti tunsin itseni ajoittain todella kelvottomaksi äidiksi, kun Wilma-viestit jäivät lukematta, tärkeät päivämäärät merkkaamatta kalenteriin ja tunnuin muutenkin olevan ajoittain aivan ulkona siitä miten poikien elämään kuului. Onneksi isänsä paikkasi. Noin yleensä koen olevani erittäin hyvä äiti lapsilleni, mutta syksyllä mentiin kyllä liian usein sieltä aidan matalasta päästä.

Seitsemäs kuva alhaalla vasemmalla kertoo minulle siitä miten vähän olemme nähneet ystäviämme viime aikoina. Onneksi jaksavat yhä kutsua kylään, sillä mehän menemme ellei ihan olla päät kainalossa. Ystävät ovat kuitenkin se arjen elementti, josta helpoiten huomaan tinkiväni arjen pyörityksessä. Ja sitten kun tavataan, on tosi kivaa aina. Tätä silmällä pitäen olenkin kutsunut ystäviä lapsineen meille jo tässä kuussa. 

Kahdeksannessa kuvassa alhaalla keskellä ollaan jälleen Thaimaassa. On aamupäivä ja olemme siirtyneet aamiaisen jälkeen altaalle. Pojat jo puljaavat ja minä juon toista aamukahvia. Tästä kuvasta muistuu mieleeni se kiireettömyys, joka lomalla oli joka päivä vallitsevana. Ei ole kiire minnekään, sen kun ollaan. Siinä me olemme hyviä, ei näiden kanssa tarvinnut pieninäkään lähteä väkisin pihalle tai keksiä jotain siksi, että lapset hyppisivät seinille. Luojan kiitos. Toivoisin meille enemmän kiireettömiä kotipäiviä tänä vuonna.

Yhdeksäs kuva oikealla alhaalla on räpsäisy arkisesta iltasatutilanteesta. Tällainen yhdessäolo, jossa olemme tiiviisti rinta rinnan ja yhdessä on ollut pojille normi viime vuoteen saakka. Vaikka kävin töissä hain lapset jo kolmelta ja meillä oli aikaa vaikka mihin. Nyt he ovat joutuneet sopeutumaan uudenlaiseen arkeen, jossa äiti tekee osin vuorotyötä tai on väsymyksen taikka työkuorman vuoksi vähemmän läsnä kuin aiemmin. Toivon kuitenkin, että sopeutuminen on nyt meidän kaikkien osalta tehty ja arki jatkuu helpompana ja ennen muuta kiireettömämpänä sekä energisempänä kuin syksyn viimeiset kuukaudet. Sitä tavoitellaan.

Siitä, mitä me neljä teimme uuden vuoden lupauksiksi, tavoitteiksi ja toiveiksi, saatte lukea seuraavaksi.

Vauvani täytti kahdeksan ja minä en vanhene lainkaan

Marraskuussa se yleensä alkaa. Alan haikeilla lasten kasvua ja hourin muutaman viikon selittämättömien vauvakuumetta kai muistuttavien harhojen vallassa. Mietin miten vauvani voi olla jo niin iso, eikö meillä enää ole pieniä ja pitäisikö sittenkin vielä kerran koettaa. Minä, joka normaalisti olen ollut immuuni vauvakuumeelle aina ja jo kuopuksen odotusaikana täysin varma siitä, että perheemme on koossa. Onneksi kuopuksen syntymäpäivien jälkeen aina helpottaa ja tulen taas tolkkuihini. Ihanaa kun kasvavat ja elämä on koko ajan vain parempaa. Ei tulisi mieleenkään enää keikuttaa tätä venettä, joka neljällä miehistön jäsenellä seilaa mainiosti. Sitä paitsi en suinkaan ollut parhaimmillani poikien ollessa ihan pieniä, vaikka sitkeästi kuvittelenkin yhä olevani 32-vuotias.

Tänä vuonna pääsin haikeilemaan sitä, että joulukuun poika juhli jo kahdeksatta syntymäpäiväänsä. Ihan vastikään hänet tuotiin kotiin ja kypsässä kahden ja puolen viikon iässä lapsi pääsi viettämään ensimmäistä jouluaan. Hän nukkui, söi ja katseli tarkkaavaisena mitä ympärillä tapahtuu. Isoveljensä, kuukautta vajaa kolmevuotias piti huolen siitä, että velikin saa lahjoja kantamalla niitä nukkuvan pikkuveljensä päälle. Muun ajan tuore isoveli käytti raivoten uutta elämäntilannetta vanhemmilleen. Se oli suurten tunteiden joulu monessa mielessä. 

Tänä vuonna kuopus juhli kavereidensa kanssa Sea Lifessa ja seuraavana päivänä kummien, mummien ja ystäväperheen kanssa meillä kotona. Sea Lifen synttäripakettia voin suositella homma toimi älyttömän hyvin. Opas nouti juhlijat aulasta ja vei kierrokselle ympäri akvaariota. Lapset pääsivät ruokkimaan kaloja, sitten herkuteltiin synttärihuoneessa ja lopuksi oli vielä pienen tietovisan aika. Melko hintavahan tuo on, mutta tähän elämäntilanteeseen ja työmäärään pankkikortin ojentaminen kassalla kotijuhlien sijaan oli molemmille vanhemmille helpotus.

Aamu alkoi perinteisesti laululla, lahjoilla ja sankarin toivomilla aamiaisherkuilla. 

Iltapäivällä vieraat puolestaan pääsivät herkuttelemaan kakulla, kun Say It With A Cake -yrityksen Mona teki kuopuksen toiveiden mukaisen kakun. Nämä kakut ovat lähtökohtaisesti jo gluteenittomia ja lisäksi niin hyviä, että kahdenkymmenen hengen kakku tuli syötyä viimeistä murua myöten. 

Nyt kun lapsi on saatu juhlittua kahdeksanvuotiaaksi, on äidinkin mieli rauhoittunut. Näin on hyvä, en muuttaisi mitään. 

Itsenäisyyspäivän tanssit nelosluokkalaisille - tapakasvatusta vai kilpavarustelua?

Helsingin koululaisille neljäs luokka on merkittävä etappi. Sinä syksynä kaikki kaupungin nelosluokkalaiset kutsutaan pormestarin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Tänä vuonna oli meidän esikoisemme vuoro ja sain luvan laittaa nämä muutaman kuvan tänne näytille. Muutama asia minua tässä kaikessa kuitenkin kummastuttaa.

Pormestarin juhlissa tanssitaan. Tätä silmällä pitäen oppilaat harjoittelevat syksyn mittaan usean viikon ajan, kunnes hallussa  on niin kehruuvalssi kuin kikapoo. Tanssien harjoitteluun liittyy olennaisesti myös tapakasvatus, on opeteltu etikettiä ja käytöstapoja, sitä miten tervehditään, niiataan ja kumarretaan. Sitä miten juhlissa käyttäydytään, miten otetaan muut vieraat huomioon ja mitä tuollaisiin juhliin osallistuessa pitää tietää. Tärkeää ihan koko loppuelämän kannalta. 

Juhlien nettisivuilla lukee, että koska kyseessä on päiväjuhla, riittää siisti pukeutuminen. Käytännössä lasten koulun tytöillä oli tylliä ja pitsiä, kiharoita ja kimallusta. Pojat juhlistivat tilaisuutta puvut päällä, rusetit kaulassa ja hiukset vahalla kuntoon laitettuina. Tämä oli myös meille se tapa, jolla juhlaan suhtauduttiin, ykköset ylle siis! Puku hankittiin hyvissä ajoin elokuussa, arvelin loppuvuodesta monen kaupan myyvän ei-oota. Lapsi onnistui olemaan täysin kahden koon välissä, joten Hennesin edullinen tummansininen puku kävi vielä ompelijan kautta. Juhlakengät Zarasta, valkoinen paita Lindexiltä ja rusetti omasta kaapista. Minä ajattelin, että edullisesti saatiin kundi moitteettomaan juhlakuntoon. 

Tämä kaikki on kuitenkin parin kuulemani kommentin ja lukemieni mielipiteiden mukaan liikaa. Tällaisia tapahtumia pidetään joidenkin mielestä oppilaita eriarvoistavina ja tarpeettomina. Näissä näkyy perheiden erilainen tulotaso ja mitä jos lapsi ei halua tanssia lainkaan? Onko silloin oikeus jäädä pois, vaikka sairastua sopivasti?

Olin ja olen yhä hämmästynyt. Hieno tilaisuus, jota minä olen odottanut yhtä lailla lapseni kanssa, onkin monelle jotain ihan muuta. Voin ymmärtää sen, että kaikki meistä eivät nauti isoista tilaisuuksista. Voin ymmärtää myös sen, että tulojen ollessa niukat jokainen ylimääräinen hankinta on liikaa. Sitä sen sijaan en voi ymmärtää, että tämä oma ennakkoluuloisuus ja negatiivinen suhtautuminen vaikuttaa lapsiin. En kerta kaikkiaan jaksa uskoa, että lapset pitävät tärkeimpänä sitä miten kallis mekko on hankittu, kuka on päässyt kampaajalle ja kuka hankkinut kengät kirpputorilta. Ehkä olen naiivi, en tiedä. Mutta miksi kaataa oma epäluulo ja negatiivisuus lapsen niskaan, sitä minä en voi enkä halua ymmärtää.

Marraskuun viimeisenä torstaina oli päivä, jota esikoisen luokassa oli suunniteltu pitkään. Yhden vanhemman hienosta oivalluksesta olimme buukanneet valokuvaajan kuvaamaan lapset aampäivällä juhlatamineissaan. Samalla saatiin ikuistettua koko luokka, jos vaikka koulukuvauksia ei Helsingissä tänä vuonna saada järjestettyä lainkaan. Mieheni oli aamupäivän mukana koululla kuvauksia järjestelemässä ja auttamassa kaikessa. Ennen puoltapäivää koitti lähtö Finlandia-talolle, jossa kättelyn, alkumaljan, pienten syömisten ja Ellinooran keikan jälkeen koitti vihdoin aika esitellä opittuja tansseja. Minä olin ollut syksyn mittaan vähän mukana järjestämässä iltajuhlaa, joka lasteni koulussa kuuluu juhlapäivään olennaisesti. Pienen hengähdystauon jälkeen kokoonnuimmekin perheiden, kummien ja mummien kanssa paikalliseen ravintolaan syömään illallista ja ihastelemaan tanssijoiden esiintymistä. Minä juonsin ja lopuksi vedettiin vielä pieni disco juhlijoille. Lapsia harmitti opettajan sairastuminen juuri juhlan aikaan, mutta järjestimme heille viikkoa myöhemmin pienen herkuttelu- ja muisteluhetken luokkaan videoiden ja valokuvien myötä. 

Perjantaiaamuna vedettiin uudelleen ykköset ylle, kun oli aika tanssia koululle. Ja tiedättekö, minä uskon tämän kokemuksen tuovan lapsille valtavasti hyvää kaikkeen tulevaan. Kokemus tuo varmuutta ja kun oppii ja opettelee lapsesta asti erilaisissa tilanteissa toimimista ja niihin pukeutumista, on vahvoilla myöhemmin. Olkoonkin, että ihan kaikki ei aina mene kuten äiti ajattelee. 

Minä nimittäin muistutin esikoista vielä edellisenä iltana siitä, että pormestaria kätellessä sanotaan päivää tai toivotetaan hyvää itsenäisyyspäivää. Luokka oli lopulta päätynyt kättelemään apulaispormestari Nasima Razmyaria, joka oli toivottanut juhlavieraat tervetulleiksi sanomalla mutkattomasti "terve". "Mä sitten vastasin samoin, että terve" ilmoitti lapsi. Soveltaminen kunniaan!

"Kaiken voi saada, mutta ei kerralla" eli työn ja perhe-elämän yhdistämisestä

Tänä syksynä olen ollut onnellisempi, väsyneempi ja innostuneempi kuin pitkään aikaan. Ai miksi? No siksi, että olen jälleen uudessa työssä. Kerrataanpa vähän.

Viime toukokuussa menin töihin kirjastoon ja huomasin pian viihtyväni erinomaisesti. Informaatiotutkimuksen perusopintojen ja tuon työkokemuksen myötä tunsin löytäneeni oman paikkani, olkoonkin että olin tuntenut jo vuosia tekemäni kirjoitustyön yhtä lailla omakseni. Se tässä nykyajan pirstaleisessa ja epäsäännöllisessä työelämässä muuten onkin hyvä puoli. Ei tarvitse parikymppisenä päättää mitä tekee koko loppuelämänsä, vaan aina voi muuttaa suuntaa ja lähteä uudelle uralle. Parhaassa tapauksessa siis.

Ehdin olla lastenosastolla töissä reilut neljä kuukautta, kun asiat muuttuivat. Yksi kollegoistani vaihtoi työpaikkaa, tämä vapautti kirjastopedagogin sijaisuuden ja viikkoa myöhemmin olin allekirjoittanut työsopimuksen keväälle saakka. Olin pyörällä päästäni asioiden nopeasta etenemistahdista. Samaan aikaan olin varma, tämän paikan olin saanut osaamisellani, tiukalla työnteolla ja halulla oppia uutta yhdessä jatkuvan kehittymisen ja kehittämisen kanssa. 

Työskentelen kirjastopedagogina ja lähden joka päivä hymyillen töihin. Käyn tekemässä kirjavinkkauksia kouluilla ja otan ryhmiä sekä luokkia vastaan alueen kirjastoissa. Tapaan työssäni ryhmiä eskareista kuutosluokkalaisiin ja liikun työpäivän aikana monesti kirjastosta toiseen, koululle ja taas takaisin. Se sopii minulle, pidän vaihtelusta ja erilaisista työympäristöistä. Lisäksi saan kehittää ja kehittyä, jatkuvasti on luettava ja pysyttävä uutuuksien perässä. Yksinkertaisesti rakastan tätä kaikkea ja tunnen tekeväni merkityksellistä työtä lasten parissa.

Olen kuitenkin ollut väsynyt. Loppukesästä alkaen olen tehnyt paljon töitä. Kotona työajan ulkopuolella on pitänyt lukea ja valmistella, se kuuluu tähän hommaan. Ja kun olen ollut kotona uppoutuneena töihin olen kyseenalaistanut kaiken. Onko minulla oikeus tähän? Kun on ne opiskelutkin toisella puolella maata.

Syyllisyyshän se siellä kolkuttelee. Vuosien ajan totuin järjestelemään työni perheen ehdoilla. Olin ensin hakemassa päiväkodista heti välipalalta, sen jälkeen saatoin kouluun ja kolmelta olimme jo tekemässä läksyjä keittiöpöydän äärellä. Minulla oli aikaa lapsilleni vaikka millä mitalla. Näin olimme halunneet ja järjestäneet, minun työni joustivat monta vuotta. Sitten tultiin tähän hetkeen ja ensimmäisiin syksyisiin päivin, kun huomasin seisovani lähikaupan vihannesosastolla vähän ennen viittä yhdessä muiden kiireisten kanssa ja miettiväni ettei tässä ole mitään järkeä. Sanoin miehelle, että juuri tältä minä halusin välttyä, tältä juoksulta ympäri oravanpyörää. Mies lohdutti muistuttaen miten monta vuotta siltä vältyttiin, kiitos järjestelyidemme. 

Kuten otsikossa jo sanon, minun mielestäni ihmisen ei tarvitse saada kaikkea kerralla. On aikoja, jolloin koko perheen hyvinvointi on laitettava etusijalle ja aikoja, kun voi panostaa työntekoon.  Syksyjä, jolloin ekaluokkalainen tarvitsee vanhempaansa enemmän kuin muutaman hassun tunnin illalla. Kaiken voi todellakin saada, mutta kyseenalaistan vahvasti nykypäivän oletuksen siitä, että se kaikki pitää saada samaan aikaan. 

Nyt on kuitenkin minun vuoroni ja minun aikani. Mieheni ura on siinä pisteessä, että hän voi vuorostaan joustaa. Hän hoitaa molemmat pojat kouluun aamuisin, kun minä olen jo lähtenyt. Hän hakee iltapäiväkerhosta  ajoissa, kun lapsesta siltä tuntuu. On hänen vuoronsa olla läsnä pojille, olla se aikuinen, jonka puoleen arjessa kääntyä. Enkä minä enää varsinaista vuorotyötä edes tee, suurimman osan päivistä aamuvuoroja ja yhden viikonlopun kuukaudessa.

Ja tiedättekö, on yllättävän vaikea päästää irti. Luottaa siihen, että kyllä perheen toinen aikuinen pystyy tarkastamaan läksyt ja muistuttamaan lapsia tarvittavien liikuntavermeiden pakkaamisesta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, joka on ollut se minun tapani. Olen ollut hämmästynyt, mistä tällainen piirre on tullut. En ole yhtään sellainen tyyppi, joka kertoisi esimerkiksi matkalle lähtiessään miten muun perheen pitää sillä aikaa elää. Olen nauranut naisille, jotka tekevät perheelle ruokaa pakkaseen ollessaan pari päivää poissa. Tämä vastuun siirtyminen tekee paitsi miehen ja poikien suhteelle myös minulle niin hyvää. 

Mitä tästä kaikesta ajattelevat lapset? Heidän mielestään äidin työ on hienoa ja tärkeää, mutta äiti on liian vähän kotona. Mutta me totumme, päivä kerrallaan. Ja jonkun ajan kuluttua kaikki tämä tuntuu jo aivan tavalliselta. Hyvä niin, sillä en ikinä ole ollut tällaisessa tilanteessa, jossa lähden hymyillen töihin. 

Kaikki kirjoituksen kuvat ovat Heli Hirvelän ottamia. Olimme poikien kanssa syyskuun Kaksplus-lehden sivuilla kertomassa hyvän arjen oivalluksistamme.