Juhlavalmisteluja

Aika moni hyvien juhlien ainesosa alkaa k-kirjaimella. Kristallit, kukat, kakut ja kaverit noin alkajaisiksi. Siihen sekaan vähän kattausvälineiden hopeanhohtoista kimallusta ja kuohuvaa, niin jo sopii vaihtaa kotitossut korkokenkiin ja kohotella kuplivalla kippistellen.

Meillä juhlitaan huomenna allekirjoittaneen opiskelu-urakan loppumista vielä sukulaisten ja ystävien kesken. Ilahduttavan moni pääsee paikalle, vaikka keskellä kesää ja mökki- sekä lomasesonkia ollaankin. Kutsuttuja kun aikuiset ja lapset yhteenlaskettuina oli sellaiset viisikymmentä ja kolmisenkymmentä päässee tulemaan. Sopu saa luvan antaa sijaa!

Kostyymit kunnossa ja kattaus kondiksessa. Taidan avata yhden pullon keltaista leskeä jo tänä iltana, otan varaslähdön!

P.S. Join jo. Hyvää on!

Home alone

Ei vitsi miten ihanaa on olla yksin kotona! Tähän täytyisi varmaan laittaa joku varmistuslauseke, että tottakai rakastan lapsiani ja miestäni ja olen onnellinen, että ne on olemassa. No olen olen, mutta vielä onnellisempi olen, kun ne ei nyt ole täällä!

Mies lähti poikien kanssa jo aamulla uimaan ja jatkoivat sieltä vielä isovanhemmille syömään. Minä nukuin, nautin hiljaisuudesta ja nyt juon toista kuppia kahvia samalla, kun telkkari suoltaa aivottomia päiväsarjoja. Virallisestihan tässä pitäisi nyt valmistella huomisia valmistujaispippaloita hiki hatussa, mutta ei oikeastaan ole mitään valmisteltavaa. Siivottiinkin jo eilen ja huomenna pitää vielä kerran imuroida ja pyyhkiä tahmaiset sormenjäljet pois pöydiltä. Että mitäs tässä nyt turhia huhkimaan, kunhan nautin!

No, otin sentään astiat jo pöydälle odottamaan. Ihan että olen jotain saanut aikaan.

Kunhan tästä raahaudun suihkuun hurautan pyörälläni kukkakauppaan. Ajattelin paria hortensianoksaa pöytää koristamaan, kivan kesäistä. Illalla on vielä haettava kakut. Esikoinen huikkasi lähtiessään, että voisiko äiti siivota hänen huoneensa, lapsi olisi siitä kuulemma hyvin kiitollinen. 

Osaakin mokoma pyytää noin kauniisti.

Yöpöydällä nyt: Maihinnousu

Riikka Ala-Harjan uusin kirja Maihinnousu herätti ilmestyttyään melkoisen kohun. Kirjailijan sisar miehineen tuli näyttävästi julkisuuteen syyttäen Ala-Harjaa heidän elämänkohtalonsa varastamisesta ja sisarensa lapsen vakavan sairauden hyödyntämisestä kirjallisena materiaalinaan. Kirjailija itse kiisti tämän vedoten kirjailijan vapauteen ja kaiken luomistyön fiktiivisyyteen.

Mistä teoksessa sitten on kyse? Pääsemme kurkistamaan ranskalaisen äidin ja vaimon Julien elämään juuri silloin, kun kaikki tuntuu hajoavan. Aviomiehellä on toinen nainen, ero on tulossa ja kaiken keskellä tytär Emma sairastuu leukemiaan. Alkaa jatkuvan pelon ajanjakso, aika jolloin elämä keskittyy kotiin ja sairaalaan. Edes ystävien kanssa ei tapahtuvasta jaksa puhua.

Pelätessään tyttärensä hengen puolesta Julie käy samaan aikaan lävitse kipeää erotaistelua, oppii luopumaan epäolennaisuuksista elämässään ja huomaa oppivansa seisomaan omilla jaloillaan. Turhalla ei enää ole merkitystä, tärkeintä on tyttären toipuminen ja elämän jatkuminen jossain muodossa, vaikka sitten kaksin pienessä vuokra-asunnossa.

Kuva: like.fi

Tätä Finlandia-ehdokkaanakin ollutta teosta ympäröinyt myrsky on sijoittunut lähinnä vesilasiin. Kautta aikojen ovat kirjailijat käyttäneet omiaan ja lähipiirinsä elämäntarinoita ja tapahtumia kirjallisuutensa materiaalina. Ottamatta sen suuremmin kantaa tämän kyseisen teon oikeellisuuteen totean, että tässä tapauksessa syyttävä sormi, jos sellaista tarvitaan, osoittaa sisarta kohti. Ilman heidän antamiaan haastatteluja emme olisi tienneet teoksen kontekstista eikä meidän olisi sitä tarvinnutkaan tietää. Likapyykin voi pestä myös yksityisesti. 

Ala-Harja käyttää teoksensa yksityisen juonikuvion rinnalla kulkevana tarinana Normandian maihinnousua. Julie on historioitsija ja opas ja aivan samoin kuin liittoutuneet aikanaan yön hämärissä liukuivat asemiin maihinnousua varten, samoin hiipii sairaus näennäisen onnellisen, keskiluokkaisen ranskalaisperheen elämään. Varoittamatta, huomaamatta, ollen jo asemissa ennen kuin vastapuoli mitään huomaa. Sitten alkaa rytinä, jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. 

Vuoden kuluttua, kirjan loppuvaiheilla moni asia Julien elämässä on muuttunut. Mutta se jatkuu, elämä nimittäin, ainakin vielä. Lukija näki Julien elämästä viipaleen, väläyksen ihmisistä vaikealla hetkellä. Normandian maihinnousun lopputuloksen me tiedämme, mutta Julien ja Emman kohdalla voimme vain toivoa parasta.

Fillarileidi

Ostin vähän aikaa sitten itselleni uuden polkupyörän. Jo pyöräillessäni liikkeestä kotiin mietin, että nyt tuli tehtyä nappiostos. Olkoonkin, että takapuoli on ollut hellänä äkillisestä pyöräilykärpäsen puremasta. Eilenkin oli tosi kiva ajella tuohon ostarille ja tulla kotiin pussi mansikoita ohjaustangossa roikkuen.

On minulla ennenkin toki pyörä ollut. Valitettavasti se vain osoittautui jo pian muutaman vuoden takaisen ostopäätöksen jälkeen hutihankinnaksi. Liian pikainen ostopäätös, kun halvalla kerran sai, ei ole koskaan hyvä juttu. Pyörä ei sovi minulle, sen runko on väärän kokoinen ja eritoten niin painava, että ohjaaminen on vaikeaa. Niinpä se on saanut pölyttyä pyöräkellarissa rauhassa.

Nyt otin hommaan uuden lähestymistavan. Mietin tarpeitani ja sitä missä tulen ajamaan, miten monta vaihdetta tarvitsen ja millainen pyörä oikeasti olisi minulle paras vaihtoehto. Vastaus oli helppo, perinteinen mummopyörä! 

Ajelen lähinnä tässä kotikulmilla asioidessani tai vaihtoehtoisesti pyörälenkeillä rantoja ympäri lasten kanssa. Vaihteita en tarvitse monia, mutta käsijarru olisi plussaa. Väri saisi olla mieluiten musta ja kori etutangossa ei välttämätön. Näillä spekseillä sain vaihtoehdot rajattua muutamaan ja lopulta hintakin oli merkittävä tekijä. En tarvitse montaa sataa euroa maksavaa menopeliä enkä sellaista haluakaan.

Ja tässä se nyt sitten on, vaihteeton Nopsa Classic käsijarrulla. Mustaa lähdin ostamaan, mutta vaaleansininen oli niin herkullinen sävy, että kaupat tuli. Käsijarru löytyy ja ajoasento on mukavan pysty, sellainen kunnon mummopyörämainen. Ja sellaisena tätä nimenomaan myytiin. Pyörä on selvästi aikaisempaa polkupyörääni kevyempi ja se tuntuu heti ajaessa. Ohjaus on helppoa ja kätevää. On kiva ajella. 

Ensimmäistä kertaa minulla on myös kypärä, hyvin sellainen simppeli valkoinen malli.  Pakko on käyttää, että pystyy lapsille perustelemaan kypärän käytön tärkeyttä. Muuten varmaan ajaisin ilman, tyhmä kun olen. Myyjältä kysyin miltä näyttää ja sain vastaukseksi, että se ulkonäkö ei pyöräilykypärässä kyllä ole ensimmäinen ostoskriteeri. 

Lahjalistallekin tupsahti uusi tuote, nimittäin tämä valkoinen Carrie-pyöräkori. Ihana!

Kuva: finnishdesignshop.fi

Juhannusjuhlat

Home sweet home! Kahden päivän reissu isoäidin luokse on takana ja juhannusta juhlittu rauhallisesti perheen kesken. Mutta on kyllä todettava, että kotiin on aina niin ihana tulla ettei ole tosikaan. Maailman paras paikka.

Kävimme ihmettelemässä suurta hiekkalinna-aluetta

ja söimme monta jäätelöä.

Tänään olimme Tykkimäen huvipuiston portilla heti sen avauduttua

ja kun lapset vetivät kotimatkalla unta kuuppaan Kouvolasta kotiovelle, ei vielä kymmeneltäkään pahemmin nukuta.

Sitten sitä voi vaikka istuskella duploämpärissä ja olla hyvällä tuulella!

Puhkun ja puhallan

Eräänä päivänä puistosta palatessa käveltiin voikukkien reunustamaa tietä pitkin.

Isoveli näytti mallia.

Välillä piti kaivella voikukan höytyviä kieleltä ennen kuin yritti taas.

Lopulta onnistui.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, oikein rentouttavaa juhannusta kaikille! Me suuntaamme pian auton Itä-Suomen suuntaan ja vietämme keskikesän juhlaa vanhempiemme kakkosasunnolla. Suunnitelmissa on viettää aikaa isomummin luona, kurkata suurta hiekkalinnaa, käydä ehkäpä uimassa ja olla vain. Rennosti ja rauhassa!

FM - Finally!

So happy!

Tuokiokuvia

Olen 33-vuotias ja jo tällä matkalla elämässäni on ollut monia tärkeitä virstanpylväitä. Hienoja etappeja, jotka on saavutettu kovalla työllä. Tavoitteita, joiden eteen tehty uurastus on saanut palkintonsa. Niitä opiskeluun liittyviä.

Viidentoista vuoden takainen lukioaika on jäänyt muistoissani hauskaksi ajaksi. Ah se nuoruus ja koko elämä edessä. Kaikki huipentui tietenkin ylioppilaskirjoituksiin, joissa minulla ei ollut aikomustakaan pärjätä muuten kuin hyvin. Luin joka päivä useita tunteja ja muistan yhä sen tunteen, kun tulin viimeisestä saksan kokeesta pois. Laskin tavarat lattialle, kävin istumaan siihen viereen ja koin niin valtavaa helpotusta. Siihen astisen elämäni suurin urakka oli ohitse. Pari kuukautta myöhemmin juhlittiin.

Toinen muisto liittyy ylioppilaspäivän iltaan, tai oikeammin seuraavaan aamuun. Tulimme juhlimasta, oli mitä kaunein kesäaamu valkenemassa, kun kävelin taksilta kotia kohti. Seisahduin ja jäin haistelemaan ja fiilistelemään sitä tunnetta. Elämä oli todella edessä, kaikki mahdollisuudet avoinna. Halusin muistaa sen tunteen aina, ja muistinkin. Hiivin hiljaa kotiin ja vaihdettuani vaatteet kävelin keittiöön syömään yöpalaa. Seurakseni sain isovanhempani, jotka yllättäen tupsahtivat vierashuoneesta aamuteelle. El classico!

Se kevät, jonka vietin pääsykokeisiin lukien, oli kaunis. Oli kulunut kolme vuotta ylioppilaskeväästä, tiesin vihdoin mitä haluan tehdä ja minne pyrkiä. Hankin kirjat, laitoin hakupaperit vetämään ja istuin alas lukemaan. Siinä minä sitten tosiaan istuin, yleensä erillisen keittiön pöydän ääressä seinän erottaessa olohuoneessa tai makuualkovissa majailevan miehen. Alleviivasin ja kertasin, lopetin amk-opinnotkin siltä keväältä voidakseni keskittyä täysillä. Opettelin ja analysoin, tulkitsin ja tankkasin. Välillä kävin istumassa kerrostaloyksiömme sisäpihalla sireenien varjossa olevalla oleskelupaikalla. Jossain vaiheessa oli otettava hengähdystauko ja luettava yksi Agatha Christien dekkari väliin. Aivot tarvitsivat pienen lepotauon.

Kokeita oli kaksi, joista kakkosvaihtoehdon koe viikkoa ennen ykkösvaihtoehtoani. En muista mitä tunsin kokeiden ollessa ohitse, mutta sieltä pääsykoesaleista löytyy muistoja kyllä. Edessäni hartaasti eväitä syövä nainen tai yliopiston ykkössalin tunnelma. Porthanian narisevat penkit tai se hetki, kun muistat ja tajuat osaavasi vastata. Sitten edessä oli enää odotusta.

Se viikko, jolloin tulosten piti tulla, oli kammottava. En ole ikinä ollut niin hermostunut enkä pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Torstaina menin kesätöistä suoraan tapaamaan kummityttöäni äiteineen kahvilaan ja ihan sattumalta äitini ja siskoni tulivat syömään viereiseen ravintolaan. Sitten soi puhelin ja mies soitti, että postilaatikosta oli kolahtanut iso ruskea kirjekuori lähettäjänä Helsingin yliopisto.

En voi tähän kuvailla sitä tunnetta, kun kova työ palkittiin parhaalla mahdollisella tavalla. Itkin ihan hulluna, juoksin viereiseen ruokapaikkaan hokien jotain sisäänpääsystä ja hyppäsin äidin kaulaan. Äiti itki yhtä kovaa ja ravintolan tarjoilija tuli kysymään mikä meitä noin kovasti surettaa. Siinä sitten yritettiin selittää, että ei sureta mikään, päinvastoin olemme riemuissamme! Illalla menin junalla kotiin, mies oli vastassa asemalla. Sen kuoren sisällön luin illalla useaan otteeseen.

Nyt tuosta hetkestä on kymmenen vuotta aikaa. Kohta kävelen Senaatintorin puoleiset portaat ylös ja sisään suureen juhlasaliin. Yksi unelma elämässä on taas totta. 

Pienen olkalaukun himo

Tämä on taas ihan "didn't see that coming" -osastoa. Olen aina ollut isojen laukkujen kannattaja. Tavaraa riittää ja sitä on mukana melkoisesti olkoonkin, että matkoille onnistun yleensä pakkaamaan todella kompaktisti ja tilaa säästävästi. Tavallisella kaupunkireissulla sieltä laukun uumenista sitten löytyy kaikenlaista. Esimerkiksi pikkuauto tai pari. 

Ykskaks ja yllättäen olen huomannut kaivanneeni muutamaan kertaan jotain pienempää laukkua. Esimerkiksi silloin, kun olen menossa hakemaan lapsia päiväkodista ja mukaan tarvittaisiin silmälasien lisäksi aurinkolasit matkaa varten. Ja tietysti avaimet sekä puhelin. Harvoin jaksan ottaa varsinaista isoa käsilaukkua tuollaiselle matkalle mukaan, joten tungen tavaraa taskuihin. Tai kun menen piipahtamaan kirjastossa tai postissa. Mitään välimuotoa kaapistani ei nimittäin löydy, se on valittava joko Neverfull tai iltalaukku, näin kärjistäen. 

Tämä Mulberryn Lily olisi aika ihana. Mutta kallis ottaen huomioon, etten tiedä kuinka paljon käyttöä oikeasti tällaiselle laukulle tulee. Helppokin tuo olisi olkahihnan ansiosta. 

Kuva: net-a-porter.com

Laitetaan hautumaan. Kun ei tässä sentään missään Alepan muovikassissa tavaroita nytkään tarvitse kuljetella. Tätä täytyy siis punnita osastolla tarve - halu. Yleensä näissä on homma tupannut kääntymään jälkimmäisen puoleen.

Jo joutui armas aika, part II

Esikoisen kevätjuhlaa vietettiin toukokuun viimeisellä viikolla. Olimme koko perhe pikkuveljeä myöten jo hyvissä ajoin katsomossa odottamassa.

Oli todella kiva juhla, lapset esittivät lauluja ja loruja ja olivat kaikki todella kauniisti puettuja. Esikoisella oli ensimmäistä kertaa päällä ostamani uudet juhlavaatteet kesämenoihin, paita Benettonilta ja housut Zarasta. Slipoveri on vanha, mutta paljon käytetty. Se on Bossilta ja kivan ohutta neulosta. Ja juhlakengät, joita yhtenä iltana lähdettiin illalla ostamaan Tapiolan Stockalta huomattuamme käytössä olevien jääneen pieniksi.

Yllätys koettiin juhlan loppupuolella, kun jokainen halukas sai esiintyä. Esikoinen viittasi, nousi ylös ja kajautti "Pienen pieni veturi". Olin pakahtua ylpeydestä, niin hienoa! Esikoisen mukaan koko homma oli "helppo nakki, sus siunatkoon"! 

Isompi sai halauksen pienemmältään, hyvin vedetty!

Veljesrakkautta, aka nujuuttamista. 

Kun ei ehditty ottaa kuvia ennen lähtöä, otettiin sitten palatessa. Etenkin oikealla olevan poseeraus on hurmaava. 

Onni. <3

Tukka auki - no ei sentään!

Minulla on hiukset aina kiinni. Aina. Siis aina. A-I-N-A. Ne kerrat, kun hiukset ovat auki, on laskettavissa yhden käden sormilla. Mistä tämä johtuu?

Niin, sen kun tietäisi. Hiukset auki tulee kuuma ja hiki. Hiukset menevät takkuun, tarttuvat huulikiiltoon ja ovat muutenkin tiellä ja silmillä. Olen myös hirmuisen laiska laittamaan hiuksiani ja omistan kolme hiustenhoitotuotetta, joista kaksi ovat shampoo ja hoitoaine. Kolmas on hiuslakka, jolla kiinni olevien hiusten irtohaituvat saa taltutettua kypäräksi. Ei kovin professionaalia meininkiä.

En osaa laittaa hiuksiani. En tiedä mitä niille pitäisi tehdä, että ne saisi pidettyä auki kuohkeina päätä myöten menevän liimaletin sijaan. Ja jos tyvi on littana, on latvaosuus sitten pörröinen ja karhea. Pitäisi panostaa aikaa ja vaivaa, jotta hiukset olisivat kauniisti auki. Toisinaan yritän ja sitten taas annan olla, sitaisen hiukset kiinni ja olen valmis.

Sillä onhan ponnari, nuttura, hainhammas tai ihan vaan sotkuinen sykerö helppo tie ja laiskan ihmisen pelastus. Olen aina nauranut, että aikaa riittää joko meikkiin tai hiuksiin ja olen valinnut ensimmäisen. Tuskastun jo ajatuksesta, että pitäisi käyttää jotain suoristusrautaa tai kiiltosuihkeita. Ja sittenkin, miksi en vaivaudu?

Toisinaan olen kokeillut jotain muuta. On leikattu otsatukka, joka periaatteessa on mieleeni. Mutta sitä pitäisi pestä joka päivä, kuivata pesun jälkeen oikeaan muotoonsa ja vieläpä käydä säännöllisesti tasoittamassa. Ei ole onnistunut vielä kertaakaan, enkä enää koskaan halua kasvatusprojektia pantojen ja pinnien kanssa. Viimeksi kokeillusta pitkästä polkasta tykkäsin kyllä. Siitä sai kivan lyhyen ponnarin, mutta nuttura ei enää onnistunut, joten kasvatin hiuksia vähän lisää. Taidan olla toivoton tapaus, vähän kuin prinsessa Victoria arkena hiusklipsiensä ja ponnariensa kanssa.

Tänään lähdemme ristiäisjuhliin. Taidan tehdä sen yhden osaamani nutturan.