Ylärima alas, PPJ on paras!

Näin kaikuivat tsemppihuudot paikan päällä, kun esikoisen futisjoukkueen ensimmäinen oma turnaus pelattiin kesäkuisena lauantaina. Turnaus järjestettiin asuinalueemme urheilukentällä yhdessä seuran toisen joukkueen kanssa ja lopputuloksena oli hieno ja hauska koko päivän tapahtuma. 

Esikoinen pelasi omat neljä otteluaan heti aamukahdeksalta alkaen ja veimme kuopuksen kanssa pelaajan ja isänsä heti aamulla kentälle. Itse liityimme mukaan pari tuntia myöhemmin niin, että ehdimme nähdä kaksi viimeistä ottelua. Sää oli upea ja vasta seuraavana päivänä satoi aamusta iltaan. Onneksi näin!

Ennen palkintojenjakoa vähän jännitti, mutta sen jälkeen hymy oli herkässä. Oli kuulemma ollut tosi kiva aamupäivä ja mitali sekä tsemppariviiri vastustajalta viimeistelivät lapsen kokeman onnistumisen. 

Minä palasin vielä takaisin kentälle pari tuntia myöhemmin päivän viimeiseen kahviovuoroon. Mikäpä siinä, muiden vanhempien kanssa jutellessa ja herkkuja myydessä. Etenkin, kun vanhempaintoimikunnan aktiivihommat ovat nyt kesän ajan tauolla ja koulun vanhempainyhdistysjutut eivät vielä ole alkaneet. Niitä odotan ilolla. 

Nyt ollaan futiksesta kesälomalla ja syksyllä sitten jatkuu.

Pari ajatusta junnufutiksesta

Esikoinen on harrastanut futista paikallisessa seurassa ensin vuoden verran futiskerhon puolella ja sitten viime keväästä ikäluokkansa joukkueessa. Harjoitukset ovat pojasta kivoja, siellä näkee kavereita ja pallon potkiminen on ilmeisen mieluista lapselle. Välillä tulee sitten niitä superjuttuja, kuten ensimmäinen turnaus ja heti ekasta matsista saatu reilun pelaajan vihreä kortti. Erityisen hienoa tämä on äidin mielestä siksi, että esikoinen on selkeä joukkuepelaaja ja puolustaja, tiimihenkinen tyyppi, joka ei suinkaan ole ensimmäisenä kärkkymässä palloa maalinteon toivossa. Lapsi siis tykkää ja minä myös, kun toisella on mukava harrastus.

Mutta on minulla kritisoitavaakin. Nämä tyypit ovat viisi- ja kuusivuotiaita ja nyt alkaa jako tasoryhmiin. Tästä eteenpäin treeneissä harjoitellaan neljässä eri ryhmässä, joihin lapset on jaettu osaamisen ja taitojen mukaan. Karkeasti ja kärjistäen siis napataan parhat ja kehityskelpoisimmat yhteen ryhmään ja laitetaan ne onnettomimmat tapaukset yhteen. Kaksi väliryhmää lienee nimensä mukaisesti sellaisille välimallin pelaajille, toiset vähän parempia kuin toiset. 

Ymmärrän tietysti sen, että seuran kautta tapahtuvassa futisharrastuksessa on loppujen lopuksi tarkoituksena seuloa uusia huippuja maamme jalkapallotaivaalle. En vaan kerta kaikkiaan voi ymmärtää sitä, että tämä tapahtuu jo tässä iässä. Mitä tapahtuu "Kaikki pelaa" -motolle ja keitä se ykkösvalmentaja jatkossa harjoituksissa treenauttaa? Todennäköisesti sitä valiosakkia. Miksi ihmeessä ei voida vain pelata ja harjoitella kaikki yhdessä, hyvällä mielellä ja fiiliksellä? 

Minua mietityttää myös tämän jaon vaikutus lapsiin. Eivät he ole tyhmiä, vaan osaavat totta vieköön laskea yhteen yksi plus yksi ja huomaavat "valkoisen" joukkueen koostuvan tietyistä tyypeistä ja "mustan" tietyistä. Tästä on enää pieni matka siihen, että mustan, eli sen "alimman" joukkueen jäsenet oppivat ajattelemaan, että eivät ole yhtä hyviä kuin toiset. Puhumattakaan siitä millaista mahdollista kiusaamista tilanne voi tuoda mukanaan. Tulee ihan mieleen jonkun jenkkileffan High Schoolin suositut ja luuserit. Minulla ei ole mitään käsitystä mikä oman lapseni ryhmä tulee olemaan, mutta epäilisin alinta tai toiseksi alinta. Hän on harrastajafutaaja, ei taidoiltaan huipuin tai nopeudeltaan ykkönen. Sen sijaan hän on innokas ja iloinen ja motivoitunut. Toivon ettei tämä ryhmäjako saa lapsen innostusta loppumaan, vaan hän tykkäisi yhä mennä harjoituksiin ja tehdä sitä, mikä minun mielestäni tässä iässä tärkeintä on. Harrastaa.

Tiedän että en ole mikään tulevan kilpaurheilijan ihannevanhempi, sillä en haluaisi pojistani kuusi iltaa viikossa treenaavia tyyppejä. Harrastaa saa ja toivon että niin tekevät, mutta niissä rajoissa, joita tulevaisuudessa koulu ja muu toiminta vapaa-ajalla asettaa. Lisäksi uskon monipuolisuuteen yhteen lajiin panostamisen sijaan. Nähtäväksi jää miten paljon ipanat tulevaisuudessa haluavat treenata ja löytyykö jommalle kummalle sellaista ykköslajia ylitse muiden. Kyllä minä vien ja kuljetan, mutta en myöskään pane pahakseni, jos harrastukset pysyvät maltillisina. 

Esikoisen joukkueen motto on muuten seuraava: "Harjoituksiin tullaan näyttämään mitä omalla ajalla on opittu." Olenko minä ainoa, jonka mielestä tässä mennään nurinkurisesti ja takapuoli edellä puuhun? 

Lomalla viimeinkin?

Jestas mikä helle! Tuntuuko kenestäkään muusta ihan siltä, että nyt ollaan kesälomalla ja päivät siintävät edessäpäin vapaina ja ohjelmattomina. Mikä onneton harha!

Meillä on kotona aivan tajuttoman kuuma ja läpiveto ikkunoista parvekkeen kautta ja takaisin on ehdoton. Myös tuuletin huutaa aamusta iltaan, kun keittiön ja olohuoneen isot ikkunat antavat suoraan eteläparvekkeelle. Onneksi teetimme viime vuonna nuo uv-säteitä ja kuumuutta blokkaavat paneeliverhot parvekelasien peitoksi. Ilman niitä täällä kotona ei todennäköisesti voisi olla. Silti me pari päivää sitten rohkeasti lämmitettiin uuni ja leivottiin mustikkapiirakkaa. Tai pojat leipoivat, minä kerroin vain mitä tehdä seuraavaksi.

Olimme eilen alkuillasta poikien kanssa tässä taloyhtiöiden yhteispihalla ja kaikki olivat samaa mieltä, ihan kuin lomalla olisi! Lämpötila kohoaa heinäkuisiin lukemiin ja saa olon tuntumaan ihan kesälomalaiselta. Sitten sitä havahtuu todellisuuteen. Nyt tosiaan on vielä toukokuu ja loman alkuun monta viikkoa. Mutta ihanaa esimakua saatiin siitä mitä se kesälomailu sitten on. Lojumista, venymistä ja vanumista parvekkeen kautta pihalle, ehkä rantaan jätskille ja takaisin pihalle. Tämä on oikein vanha kunnon kerrostaloidylli, jossa lapset juoksevat ympäriinsä ja vanhemmat vahtivat jutellen niitä näitä. Viihdymme tosi hyvin!

Sitten hiekkaiset lapset suihkun kautta puhtaiksi ja mehujäät käteen. 

Kävimme eilen myös ostamassa futiksen uudelleen aloittaneelle esikoiselle vähän vermeitä. Pelaaja numero 47 on pollea kuin mikä ja nyt löytyy niin nappikset kuin shortsit ja pelisukatkin. Pelipaidat jäivät vielä nimipainatukseen, mutta tulevat sitten myöhemmin. Täytyy sanoa, että edullisimmasta päästä tämä harrastus ei kyllä ole, se huomattiin heti. Mutta plussapuolia on valtavasti, joten antaa mennä. Toivon tästä tulevan esikoiselle pitkäikäisen harrastuksen, paljon uusia kavereita joukkueesta ja liikunnan iloa. Paljon olemme viime päivinä aiheesta pienen perfektionistimme kanssa jutelleet ja yrittäneet kertoa ettei heti ensimmäisissä treeneissä tarvitse osata kaikkea täydellisesti. Paljon tärkeämpää on päästä pelailemaan kavereiden kanssa ja pitää hauskaa. Esikoinen kävi aikanaan futiskerhossa, mutta kyllästyi tuolloin kilpailuhenkisyyteen eikä halunnut mennä perustettavaan joukkueeseen mukaan. Nyt mieli on muuttunut, lapsi kasvanut ja kolme hyvää päiväkotikaveria houkutelleet ipanan mukaan jengiin. 

Treenit kahdesti viikossa kuulosta sopivalta määrältä, en haluaisi lapselle päiväkodin oheen yhtään enempää. Aina pitää olla tilaa myös joutilaisuudelle ja vapaalle olemiselle ja tämä vaikuttaisi nyt kivalta kompromissilta. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että viikonloput rauhoitetaan perheelle. Vähänpä tiesin, toiset treenit ovat sunnuntaisin alkuillasta! Mutta mikäpä siinä, kun aloite lähtee lapsesta itsestään. 

Tänään mies lähti poikien kanssa äänestämään, minä hoidin oman osani jo ennakkoäänestyksen ollessa käynnissä. Myöhäinen lounas, pari lukua Risto Räppääjää jälkiruoaksi ja nyt linnoittautumista sohville. Mies odottaa formuloiden alkua ja pojat katsovat piirrettyjä. Parin tunnin kuluttua lähdetään vielä niihin treeneihin. Menemme koko perhe kentän reunalle ja isoveljeään rajattomasti ihaileva kuopus pääsee potkimaan omaa palloaan siinä ohessa. Ensi syksynä myös pienempi pääsee futiskerhoon, se on jo sovittu. Huomaan soccer momin sisälläni heräilevän!

Sitten onkin kisakatsomon aika! Eurovaalien tulosillan nimenomaan!