Kirja-arvostelussa Juha Itkosen koskettava Ihmettä kaikki

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. 294 s. Otava 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

"Kukaan meistä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siinä epävarmuudessa meidän on elettävä, ja koska ajatus on sietämätön, unohdamme sen. Emme kokonaan mutta enimmäkseen - jotta voisimme jatkaa elämäämme, meidän on pakko." Näin alkaa Juha Itkosen uusi romaani Ihmettä kaikki. Ja seuraavassa hetkessä elämän arvaamattomuus todella konkretisoituu paitsi päähenkilölle myös koko hänen perheelleen. Alkaa vuoden kestävä poikkeustila, jonka jälkeen mikään ei ole kuten ennen. 

Ihmettä kaikki kertoo nelihenkisestä perheestä, johon odotetaan pikkusisarusta. Elämä on mallillaan jo sellaisenaan, mutta yhdelle olisi perheessä vielä tilaa. Kun elokuisena yönä lakanalle valuu lapsivettä, ei minäkertoja vielä tiedä mitä kaikkea on edessä. Perhe menettää syntymättömän lapsen raskauden puolivälin tienoilla, mutta yllätykset eivät siihen lopu. Seuraavaksi perheeseen odotetaan kaksosia ja tie vie vastasyntyneiden teho-osastolle. 

Kirjan perhe on Juha Itkosen oma, romaani suoraan siitä mitä heille muutama vuosi takaperin tapahtui. Vaimo Rose ja pojat Joonatan ja Korppu esitellään peitenimillä, ratkaisu joka etäännyttää juuri sen verran, että yksityisestä kokemuksesta kasvaa yleinen, kenties samastuttavakin. Tunteet ovat kuitenkin Juha Itkosen omia, ajatukset poikkeustilassa läpikäytyjä. 

Eikä Itkonen kaihda laittaa itseään alttiiksi tai kaunistele toimintaansa. Vanhemmat joutuvat kohtuuttoman päätöksen eteen syntymättömän lapsensa kohtalosta päättäessään ja tilanne on paitsi epäreilu, myös raaka. Sen eteen ei soisi kenenkään joutuvan. Mutta tämä perhe joutui ja muistellessaan tuota aikaa Itkonen näkee pakokauhuisen, paniikissa olevan miehen. Oli vain yritys selviytyä kuiville, pitää edes jonkinlainen ote elämästä ja arjesta. Sillä arki, sen oli pyörittävä myös silloin, kun huoli vaimosta raastoi tai pikkukeskoset taistelivat elämästään. Sitä tarvitsivat paitsi isommat lapset, myös kertoja itse. 

Romaani on aito ja liikuttaa. Itkonen kuvailee pelkojaan ja vaimonsa reaktioita tilanteeseen yhtä aikaa herkästi ja vahvalla ilmaisulla. Ajan kuluminen tuo kerrontaan tarkkanäköisyyttä ja vapautta. Enää ei tarvitse kaunistella, meni miten meni. Samalla romaanista kasvaa yleisempi kuvaus kriisitilanteen läpikäymisestä ja surusta selviytymisestä. Kritiikiltä ei säästy kirjailija itse eikä yhteiskunta hoitavine lääkäreineen ja hyvä niin. Näistä asioista ja potilaan kohtaamisesta pitääkin puhua.

Sillä lopulta ollaan taas arjessa kiinni. Tulee päivä, jolloin pikku karhu ja pikku tiikeri pääsevät kotiin ja ylpeä isoveli ottaa sairaalan edessä valokuvaa. Pitkä pimeys on kääntynyt valoon ja lopulta kirjan sanoma on vahva. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ihan kaikesta on mahdollista selviytyä. Ei ehkä kuivin jaloin tai kunnialla, mutta väliäkö sillä. Elämässä ei nimittäin paljon tyylipisteitä jaella. 

Romaanista on vastikään otettu toinen painos. Juha Itkonen lahjoittaa koko tekijänpalkkionsa Lastenklinikan kummien kautta HUS:in vastasyntyneiden teho-osastolle.

Äiti lähtee opiskelemaan - Ouluun

Niin, siinä se otsikossa jo tulikin. Uusin lisäys meidän perheemme arkikuvioihin, luonnollinen jatko kaksi vuotta sitten aloittamalleni projektille uran uudelleensuuntaamiseksi. 

Ensin oli aika tarkalleen kaksi vuotta sitten päättäväinen mieli ja suunnitelma siitä, että jotain tarttis tehdä. Ja kun päätän jotain, sen myös toteutan, ei ole tapanani jäädä jahkailemaan ja voivottelemaan epätoivottuun tilanteeseen. Kahden vuoden aikaikkunakin antoi joustoa, kaiken ei tarvitsisi tapahtua samalla sekunnilla ja lapset ehtisivät kasvaa. Jo samana syksynä huomasin urakoivani kirjoitushommia, kaikki lähti käyntiin nopeammin kuin uskalsin toivoa. 

Vuotta myöhemmin aloitin informaatiotutkimuksen opiskelun. Perusopinnoista tuli puhdas viitosten rivi ja koko opiskelu tuntui ihanalta omalta harrastukselta, erittäin motivoivalta ja kiinnostavalta. Ja viimeisimpänä olen toukokuusta saakka tehnyt töitä kirjastossa. Aikamoiset kaksi vuotta. Mutta olen minä tehnyt töitäkin, paljon ja usein. Ajoittain koko ajan, joskus vähemmän ja tarkoituksella aikaa perheelle antaen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että hukun töihin. Elän kalenterin ja kahden erilaisen to do -listan kanssa, mutta tiedän sitä jatkuvan vain ensi kuuhun saakka. Sitten helpottaa, kun kaikki jo ennen kirjastotyötä sovitut jutut on tehty. Positiivinen ongelma, kun kaikki työ on vaan niin kivaa ja inspiroivaa. 

Että samaan kaaokseen menee tämä yksi Oulukin. Eikä siinä lähtemisessä noin ylipäätään mitään ihmeellistä olisi, ellei koko perhe oltaisi tiukasti juurruttu tänne etelään meren rannalle ja ellei meidän koko elämämme olisi täällä. Välillä on kuitenkin astuttava pois mukavuusalueeltaan ja otettava tarjoutuvista mahdollisuuksista kiinni. 

Lähden siis tekemään informaatiotutkimuksen aineopintoja Oulun yliopistoon, samaan mihin tein perusopinnot. Niistä poiketen aineopintoja ei voi suorittaa etänä tai verkossa, siellä on oltava paikalla tai sovittava muutoin tenttimisistä ja esseistä. Säännöllisesti on käytävä ihan kasvotusten pohjoisemmassa, se on selvää. Mutta jos mahdollisuus pätevöityä kirjastoalalle annetaan näin ihan pelkän hakemuksen ja motivaatiokirjeen myötä, ei tulisi mieleenkään sanoa ei. Päinvastoin, kävin ostamassa itselleni kukkia ja tarjosin töissä karkkeja, on tämä mielettömän hienoa. Aikaa suoritukselle on kaksi vuotta, sen jälkeen aiempi korkeakoulututkintoni yhdistettynä informaatiotutkimuksen perus- ja aineopintoihin tekee minusta pätevän työskentelemään kirjastoalalla. 

Parasta tietysti olisi, että työt jatkuisivat myös nykyisen sopimuksen jälkeen ja saisin opiskella työn ohessa. Silloin on kirjoittamisen aika väistyä taka-alalle, niin mieluista ja rakasta työtä kuin se onkin. Myös perheen kanssa on puhuttu paljon, meillä on hyvin pieni mutta sitäkin tiiviimpi tukiverkko. Apuja tulee ja miehen kanssa synkronoidaan kalentereita. Kyllä tämä klaarataan. 

Olen superonnellinen, naamastakin sen näkee. Joskus menee ihan putkeen. Sitä on hyvä ajatella niinä aamuina, kun taas on kumisaapas hukassa, ulkona tulee vettä ja takana on liian vähän unta. Että kokonaisuudessaan, on tämä vaan hienoa tämä elämä.

Koko kesä töissä, miten meni?

Vuosisadan kesä alkaa kääntyä ehtoopuolelleen. Se kesä, jonka vertaista ei kuulemma ole ihan vähään aikaan tulossa. Helle helli, käristyskupoli pysyi sinnikkäästi pienen Suomen päällä ja kaikki muuttuivat kesäihmisiksi. Viimeksi tällaista oli kuulemma vuonna 2010. En ihan heti pysty muistamaan siitä kesästä muuta kuin että olin lopettanut kolmen kuukauden oksentamisen ja raskaana oleminen alkoi olla siedettävää. Mutta sää, siitä ei ole minkäänlaista muistikuvaa.

Että miltä nyt tuntuu, kun tämä harvinainen himohelle on lekotellut päällämme ja me itse hakeutuneet rannoille ja vesistöjen äärelle? Että miltä tuntuu menettää se kaikki olemalla koko kesä tiiviisti töissä?

Mietitäänpä. Pienenä en suostunut astumaan paljain jaloin nurmikolle saatikka hiekkalaatikolle lainkaan. Jalat sellaisesta likaantuu, joten parempi pysytellä terassilla tai asfaltilla. Vähän kasvettuani kesässä parasta oli se, että koko loman saattoi käyttää kirjaston hyllyjen välissä haahuillen ja kantaen kuormakamelina luettavaa kotiin. Lukupaikka varjosta takapihalta ja kirja käteen. Siinä oli resepti toimivaan kesälomaan minun mielestäni.

Minähän en siis ole niitä niin kutsuttuja kesäihmisiä ollenkaan. Vihaan hikoilemista. Olen allerginen itikoille ja saan pienestä pistosta kahden euron kolikon kokoiset tulehtuneet paiseet. Ja ihan yksinkertaisesti viihdyn paremmin sisällä kuin ulkona. Kesässä parasta onkin valo, muutoin voisin elää neuletakki-ilmastossa ympäri vuoden.

Sen sijaan syksyä minä rakastan, niitä uusia alkuja, kaiken käynnistymistä, tekemisen meininkiä. Siinä missä kesä on laiskanpulskea lötköpötkö, käy syksy ruskaretkellä omenoiden puna poskillaan ja aloittaa harrastuksen. Minä en retkeile, mutta uutta aloitan usein ja paljon. Harvoin jatkuvat jouluun, mutta se ei olekaan se pointti.

Tämä kesä on ollut ihana. Olen saanut olla luvan kanssa sisällä kirjastossa, olen tavannut uusia ihmisiä ja oppinut valtavasti. Olen sanalla sanoen nauttinut jokaisesta päivästä ja lähtenyt töihin iloisena. Olen tehnyt, nähnyt, kokenut ja ollut onnellinen. Vapaalla on ollut aikaa olla perheen kanssa, mutta ne ulkoiluaktiviteetit, uimiset ja metsäretket, ne on hoitanut perheemme toinen aikuinen.

Että kiitos kysymästä, oli oikein hyvä kesä.

Kuvat yhteiseltä kesälomaltamme heti kesäkuun alusta Thaimaan Hua Hinistä.

Rapujuhlat kaksin kappalein

Mitä teille kuuluu? Kuten blogin hiljaiselosta on voinut huomata, on pitänyt kiirusta. Syksy on lähtenyt vauhdilla käyntiin, töitä riittää ja poikien koulunkäynti löytänyt omat kakkos- ja nelosluokkalaisen uomansa. Mies merkkailee työmatkoja kalenteriin ja minä toivon sormet ristissä etten juuri tuolloin olisi iltavuoroissa. Ilman flunssia ei myöskään olla selvitty, heti koulun aloituksen jälkeen iski ensimmäinen. Normimeininkiä.

Onneksi olemme ehtineet myös viettää kahdetkin rapujuhlat arjen keskellä. Ensimmäisiä istuttiin niin pitkään ja hartaasti ystäväperheen ruokapöydän äärellä, että seuraavana aamuna kaiken juhlimisen rasittama kuopus veti unta puoleenpäivään. 

Viikko takaperin puolestaan kokoonnuimme työpäiväni jälkeen vanhempieni luokse ja viihdyimme yhdessä siskon ja miehensä kanssa jälleen ruokapöydän äärellä. Myöhemmin tuntui että ollaanko me ehditty nähdä kesän aikana lainkaan, niin paljon oli juteltavaa ja kuulumisia vaihdettavana. 

Tällaiset sesongin juhlat ovat kyllä parhaita!

Kirja-arvostelussa kulttiklassikko: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III

Edward St Aubyn:

Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III

Suom. Markku Päkkilä. Romaani, 456 s. Otava, 2018.
Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvio julkaistu
alkujaan Parnassossa.

Elämä kuin huono trippi

Kulttiklassikoksi noussut Edward St Aubynin omaelämäkerrallinen romaanisarja Patrick Melrosen tarina on rujo kurkistus brittiläisen yläluokan kulisseihin ja perheen vinksahtaneisiin valtasuhteisiin. Nyt suomennettu kokonaisuus sisältää sarjan kolme ensimmäistä osaa ja kantaa nimeä Loistava menneisyys.

Romaani käsittää muutamia päiviä Patrickin Melrosen elämästä. Niiden tapahtumat kuitenkin kasvavat kuvaamaan kokonaisia elämänvaiheita yhdenpäivänromaanin tyyliin. 

Ensimmäisessä osassa tapaamme viisivuotiaan Patrickin, joka yhdessä perheensä kanssa viettää kesää huvilalla Ranskan Lacostessa. Arki sadistisen isän ja alistetun äidin kanssa on ulkoisesti yltäkylläistä, mutta sisältä onttoa. Toisessa kirjassa Patrick on nuori aikuinen, jonka elämä täyttyy isän vihaamisesta ja huumeista. Kolmannessa puolestaan hypätään kymmenisen vuotta eteenpäin seesteisempään vaiheeseen.

Patrickin hahmossa on jotain vilpitöntä. Pienestä laiminlyödystä pojasta kasvaa kyyninen ja välinpitämätön, mutta älykkäästi kanssaihmisiään havainnoiva mies. Lakoninen kerronta ei ota tapahtumiin kantaa, vaan näyttää epämiellyttävät kohtaamiset ja ihmiset nostamatta niistä sen kummempaa meteliä. Tosiasiat esitetään, mutta johtopäätökset jäävät lukijalle.

St Aubyn näyttää brittiläisen yläluokan surullisena ja naurettavana konstruktiona, jossa kuiva sarkasmi venyy ilkeilyksi ja elämä täyttyy itsekorostuksesta, alkoholista ja huumeista. Pääasia on ulkoinen moitteettomuus ja narkkarinakin Patrick on kalvosinnappeja myöten huoliteltu. Hän nimittäin kuuluu samaan yläluokkaiseen ryhmään, halusi tai ei.

On sarjassa huumoriakin, ainakin naurua kyynelten lävitse. Toisessa osassa Patrick matkaa isänsä tuhkien kanssa pitkin New Yorkia. Yhden huonon tripin kuvaus yhdessä värikkään dialogin kanssa puolestaan nostaa kerronnan jo absurdille tasolle. Sama pätee teossarjan kolmannen osan juhliin, joiden osallistujista muodostuu herkullisia karikatyyrejä elämän turhanpäiväisyyden vertauskuvaksi.

St Aubyn on kytkenyt tekstiinsä runsaasti symbolisia viittauksia. Patrick on itse harharetkiltään tietä kotiin etsivä Odysseus ja näkee harhoissaan muun muassa isänmurhan tehneen myyttisen Kronoksen. Patrickin isä puolestaan on halunnut huvilan juuri Lacostesta, jossa kesiään vietti myös Markiisi de Sade. Nämä muodostavat tekstille syvemmän tason ja vahvistavat sen tematiikkaa.

Kahden kirjan perusteella on kuitenkin yllätys, että Patrick jää kolmannessa sivuosaan. Hän pystyy myös viimein puhumaan lapsuudestaan ja pohtii jopa anteeksiantoa, mutta toiminnan motiivi jää epäselväksi. Muutos kahden ensimmäisen osan hänestä antamaan kuvaan on merkittävä ja syyt muutokselle hämärät.

Patrick Melrosen tarinan kaksi viimeistä osaa ilmestyvät teoksessa Toivoa sopii.