Lukulaskurivuoden yhteenveto

Vuosi sitten, lukulaskuria vasta aloitellessani, siteerasin Eeva Joenpellon elämäkerran kirjoittanutta Helena Ruuskaa, joka kertoi kohteensa oppineen ajattelemaan ja hengittämään kirjojen kautta. Kuluneen vuoden olen tehnyt samaa, kuten koko elämäni. Ja miten nopeasti viime vuosi menikään. Kaksitoista kuukautta täynnä erilaisia kirjoja, niiden laskemista ja niistä kirjoittamista on nyt takana. Vuoteen mahtui paljon. Oli vähälukuisia kuukausia ja sellaisia, joiden aikana tuli luettua valtavasti. Oli dekkareita, romaaneja ja tietokirjallisuutta. Oli työtä ja vapaa-aikaa, oli yksinkertaisesti lukemista. Oli paljon ajattelua ja vielä enemmän hengittämistä luetun äärellä.

Viime tammikuussa kysyin itseltäni kuinka paljon minä luen. Vastaus on selvillä. Viime vuoden aikana luin 110 teosta, joka tekee kirjan per kolme päivää. Näistä teoksista dekkareita oli 44 ja romaaneja 55. Tietokirjoja mahtui joukkoon 11. Pääosan luin suomeksi, ruotsinkielisiä kirjoja oli joukossa vain seitsemän ja englanninkielisiä yhdeksän. Tästä yllätyin, sillä olin ajatellut lukevani enemmän vieraskielistä kirjallisuutta.

Kokosin teille pienen listan vuoden helmistä, yllättäjistä ja vähemmän onnistuneista lukukokemuksista, olkaa hyvät.

Vuoden suurin ilahduttaja oli Jari Tervo teoksellaan Matriarkka. Tämä oli ensimmäinen Tervolta lukemani kirja ja lunasti odotukset kaikin tavoin. Yhtäaikaa riehakas, hämmentävä ja ehyt romaani yhden suvun kantaäidistä ja erään inkeriläissuvun löytöretkestä. Teos, joka kasvaa yksilöstä yhteisöön ja toisinpäin.

Kirja, jonka tulen lukemaan vielä monesti uudelleen löytyy Kathryn Stockettilta. Help kuvaa kauniin kepeästi ja samalla salaa syvälle iskien millaista oli tummaihoisen palvelusväen elämä ja todellisuus rotuerottelun vielä ollessa voimissaan Yhdysvaltojen Etelässä. Tässä romaanissa hymyillään kyynelten lävitse.

Kirja, joka jätti runollisen kauniin muistijäljen oli Harper Leen Kaikki taivaan linnut. Pidin romaanista enemmän kuin Leen menestysteoksesta Kuin surmaisi satakielen. Aika on toinen, päähenkilö Scout kasvanut aikuiseksi, mutta yhteiskunnalliset ja poliittiset kysymykset ovat yhä läsnä. Romaani näyttää miten joskus on tehtävä pesäero menneeseen kasvaakseen omaksi itsekseen. 

Vuoden suurimman pettymyksen tittelistä kilpailee kaksi niin tasavahvaa kandidaattia, että palkintosija jaetaan. Juha Itkosen Palatkaa perhoset ja Joël Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia ovat romaaneja, joiden lukemisen jälkeen fiilis oli väljähtynyt. Osasyynä tälle ovat varmasti omat turhan suuret odotukseni, mutta Itkosen romaani olisi saanut loppua jo ennen viimeistä lukua ja Dickerin teoksesta taisin kirjoittaa se on olevan "ylipitkä, melodramaattinen ja osin jopa korni". Monet tuttavani ja ystäväni ovat minusta poiketen pitäneet Baltimoren sukuhaaran tragediasta.

Viimevuoden paras esikoinen oli Antti Ritvasen Miten muistat minut. Tästä ei esimerkiksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon myöntänyt raati ollut aivan samaa mieltä, mutta mitäpä siitä. Minun mielestäni pojan ja äidin suhdetta valta-asetelmineen ja vaikeine rakkauksineen kuvaava teos on yksinkertaisesti ehjä ja hieno esikoinen.

Paras tietokirja on Tiina Miettisen Piikojen valtakunta. Naisen asemaa, työtä ja perhettä 1600-1700 -luvuilla kuvaava tietoteos näyttää meille ennakkoluulosta poiketen, kuinka sinkkuus oli jo tuolloin arvossaan ja piikojen asema kaikkea muuta kuin pelkästään alisteinen. Tätä teosta lukee kuin romaania.

Kirjailija, jonka seuraavaa teosta odotan kovasti on Minna Rytisalo, jonka esikoisteos Lempi esitteli lukijoille hämmästyttävän valmiin kirjailijan. Lempi on yksi vuoden ehdottomista huipputeoksista, joka kysyy kuka, mitä ja mikä on Lempi. Kirjan rakenne, jossa kaikki muut paitsi Lempi itse saavat äänen, toimii hienosti. 

Parhaan vetreytyksen klassikolle teki Sophie Hannah toisella uudella Hercule Poirot -dekkarillaan Suljettu Arkku. Siinä missä ensimmäinen teos Nimikirjainmurhat oli turhan monimutkainen ja ehkä hieman liian kunnianhimoinen yritys herättää Agathan Christien salapoliisikuuluisuus henkiin, on toinen teos aivan muuta. Suljetun paikan mysteeri, rajattu määrä henkilöhahmoja ja ripaus vanhan ajan henkeä takaavat erittäin lukukelpoisen jännitysromaanin.

Paras uusi dekkarituttavuus tulee -yllätys yllätys- länsinaapuristamme. Cilla ja Rolf Börjlindin sarja Olivia Rönningin ja Tom Stiltonin tutkimuksista on takuuvarmaa pohjoismaalaista laatua jännityksen ystäville. 

Ennakkoluulot vääriksi osoitti puolestaan Alan Barnes. Hänen luomansa etsivähahmo Flavia de Luce iskee suoraan lukijan sydämeen. Äitinsä menettänyt hurmaava myrkynkeittäjä ajelee ympäri englantilaista maaseutua polkupyörällään ja on usein askeleen edellä poliiseja. Pidin ajatusta ensin aivan typeränä, 12-vuotias etsivä ei kiinnostanut lainkaan. Kunnes luin ensimmäisen kirjan. 

Vuoden paras kirja? Ehdottomasti Tommi Kinnusen Lopotti. Humaani kertomus erilaisuudesta, oman paikan löytämisestä yhteiskunnassa ja kaiken takana kulkevasta välittämisestä on parasta, mitä olen lukenut sitten Neljäntienristeyksen. Löytäkää tekin tämä kirjailija, mikäli ette ole sitä jo tehneet.

Eräänä iltana mietin mitä tekisin tästä eteenpäin, kun lukulaskurin vuosi on käsitelty. Miten kirjallisuus näkyisi täällä blogissani myös jatkossa? Toki vinkkaan mielenkiintoisista kirjoista kuten ennenkin, olivat ne sitten lastenkirjallisuutta, tietoteoksia tai romaaneja, mutta mitä muuta? Ehdotus tuli itse asiassa mieheltä, joka vierestä työntekoani katseltuaan ja kuunneltuaan tietää kuinka haastavaa on toisinaan saada ajatuksensa tuotua esille merkkirajoitusten puitteissa. Asiaa riittäisi myös pidemmälle ja syventäminen tekisi arvioista entistä laadukkaampia. Mies ehdotti, että entäpä jos kirjoittaisin arvioiden pidemmät versiot tänne. Kaikki ne ajatukset ja taustoittamiset, jotka lehden sivuilta jäävät toisinaan puuttumaan tiivistämisen vuoksi. Siitä se ajatus sitten lähti.

Tervetuloa siis uuteen vuoteen teemalla "Mitä sanomatta jäi, eli kirja-arvion takana". Sillä aikaa minä jatkan tästä rivistä, jossa lukemistaan odottavat kirjat hyllyssä hengailevat ennen kuin niihin tartun.

Lukulaskurin joulukuu

Ja sitten ollaankin jo uuden vuoden tammikuussa ja joulukuun lukulaskuri on valmis. Kirjoitan menneestä lukuvuodesta vielä erikseen, eli pidemmittä puheitta joulukuussa luettujen niteiden pariin. Niitä kertyi seuraavat seitsemän:

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Mari Jungstedt: Det andra ansiktet

Emma Cline: Tytöt 

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Renee Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Aino Kiven Maailman kaunein tyttö on esikoisteos, joka ylsi ehdolle Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Romaanissa seurataan neljää siskosta kolmella eri vuosikymmenellä. Tytöistä kolme saa äänen, mutta neljännen, sen maailman kauneimman tytön kohtalo kerrotaan muiden kautta. Teos sai ilmestyessään paljon kiittävää palautetta, mutta minä en saanut oikein kokonaisuudesta otetta. Lisäksi en ymmärrä mikä merkitys Kurt Cobainin viimeisiä hetkiä kuvaavalla jaksolla on, muuta kuin että tarinan tapahtumat käynnistyvät hänen kuolinvuonnaan 1994.

Mari Jungstedt on kirjoittanut uuden osan komisario Anders Knutasin tutkimuksista kertovaan sarjaan. Det andra ansiktet käsittelee, kuten niin monet dekkarit yleensäkin, rakkautta, petosta ja menneestä pettymyksestä juontavaa kostoretkeä. Anders Knutas saa ratkaistavakseen visaisen rikoksen samalla, kun yksityiselämän rakkaussuhde kollega Karin Jacobssonin kanssa aiheuttaa päänvaivaa. Myös toimittaja Johan Berg palaa kuvioihin. 

Emma Clinen debyyttiromaani Tytöt on yksi vuoden kehutuimmista esikoisista. On kesä 1969 ja neljätoistavuotias Evie on hukassa. Hän ajautuu erikoiseen kommuuniin ihastuttuaan kauniiseen Suzanneen ja hetken karismaattisen Russelin johtama hippi-idylli tarjoaa turvapaikan eksyneelle. Idyllit kuitenkin murentuvat helposti, kuten Evie tulee huomaamaan. Romaanin tarina pohjautuu Charles Mansonin kulttiin ja veritekoihin, jotka hänen seuraajansa toteuttivat kyseisenä vuonna.

Cline kuvaa kauniisti ja väkevästi nuoren ihmisen halua tulla huomatuksi ja nähdyksi. Evien tarve olla jollekin tärkeä, hänen liikuttava rakkaudenjanonsa ja tunteensa nousevat romaanin sivuilta esille tuttuina ja tunnistettavina. Romaanissa on paljon samaa Aino Kiven esikoisteoksen kanssa, ei vähiten tyttöjen valinnassa tarkastelun kohteeksi. Tässä vertailussa Cline vetää pisteet kotiin puhtaasti. 

Jenni Linturin esikoinen Isänmaan tähden ylsi ilmestymisvuonnaan ehdolle sekä Finlandia-palkinnon voittajaksi että Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vastaanottajaksi. Romaanissa Linturi käsittelee suomalaisen vapaaehtoisen värväytymistä SS-joukkoihin toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkiseuraamuksia koko elämän ajalle verrattuna Suomen joukoissa sotimiseen. Sankaruuden ja petturuuden välinen raja on ohut ja häilyvä.

Linturin toinen romaani Malmi, 1917 vie lukijan nimensä mukaisesti Malmille itsenäistymisemme vuonna. Tilallisten kartanoiden viereen on noussut työttömien hökkelikyliä ja rinnakkainelo ei ole rauhanomaista. Myös kielikysymys suomen ja ruotsin välillä kärjistää tilannetta, joka lopulta purkautuu väkivaltaisuuksiin. Kaiken keskiössä ovat tilallisen ruotsinkieliset tyttäret Lettu ja Ingeborg sekä apulaisnimismiehen pojat Antero, Oiva ja Into. Jokaisella on toiveensa tulevaisuudesta, mutta harva ne pystyy saavuttamaan.

Odotan Linturin kolmatta, keväällä ilmestyvää romaania kovasti ja sen vuoksi halusin lukea nämä edelliset ensin. Kolmannessa romaanissa saamme lukea miten Letulle ja Ingeborgille on käynyt myöhemmässä elämässä.

Renée Knightin jännitysromaani Kenenkään ei pitänyt tietää käynnistyy, kun Catherine alkaa lukea hänelle toimitettua kirjaa. Sivu sivulta Catherine tajuaa kirjan kertovan hänestä ja salaisuudesta, jonka ainoa toinen kantaja on kuollut. Loppuun saakka ajattelin, että kyllä tässä vielä joku keikaus ja käännös tulee, aivan varmasti. Ei tullut ja sen vuoksi romaani päättyi yllätyksettömästi. Siihen saakka aivan kelvollista luettavaa kuitenkin.

Jukka Viikilän Finlandia-palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista on Helsingin arkkitehdin Carl Johan Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja. Muistiinpanot käsittelevät paitsi perhe-elämää ja työtä, myös sitä miten Engel näkee Helsingin ja työmaansa sekä sen ponnistuksen, jollainen uuden kaupungin luominen on. Sivu sivulta aukeavat odotukset, velvollisuudet ja paineet, mutta myös esimerkiksi puutarhan perustamisen aikaansaama ilo. Viikilän ilmaisu on kaunista ja tiivistä. Päiväkirja käsittää vuodet 1916-1940. 

Lukulaskurin marraskuu ja arvonnan voittaja

Terveisiä Tukholmasta, ihana parin päivän miniloma on nyt takana! Palataan siis jälleen tänne blogin pariin marraskuun lukulaskurin myötä. Postauksen lopusta löydät myös Nuppu Print Companyn vihkosetin voittajan. 

Marraskuu on siis takana ja enää yksi kuukausi lukulaskuria edessä. Nyt on myös kirkastunut se miten ja millä tavalla tällaisia kirjallisuuteen liittyviä postauksia voisi ensi vuonna jatkaa. Sitä ennen kuitenkin kuluneen kuukauden kirjojen esittelyyn, marraskuun aikana luin seuraavat kymmenen kirjaa.

Donna Leon: The Waters of Eternal Youth

Alan Bradley: Speaking from Among the Bones

Alan Bradley: The Dead in Their Vaulted Arches 

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus

Alan Bradley: As Chimney Sweepers Come to Dust

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Agatha Christie: Lomahotellin murhat

Agatha Christie: Syyttömyyden taakka

Jari Tervo: Matriarkka

Donna Leon on kirjoittanut Venetsiaan sijoittuvia Guido Brunetti -dekkareita reilusti yli kaksikymmentä kappaletta ja kirjailijan mukaan monta uutta tarinaa on jo odottamassa julkaisuvuoroaan. Uusin, The Waters of Eternal Youth jatkaa edellisten linjaa, jossa tapahtuma-aika on lyhyt välähdys komisarion ja hänen lähipiirinsä arkeen. Yleensä tapaus kytkeytyy myös laajempaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Tässä tutkitaan vanhaa tapausta, jossa perheystävän pojantytär vammautui salaperäisen ja ratkaisematta jääneen hukkumisonnettomuuden vuoksi. 

Flavia de Lucen seikkailut jatkuvat, tällä kertaa suomennosten puutteessa englanniksi. Speaking from Among the Bones on sarjan viides osa ja tässä tutkitaan vanhasta pyhimyksen haudasta löytyneen hengettömän kanttorin kuolemaa. Romaanin loppu pudottaa pommin.

Sarjan kuudes osa on surullisin, koskettavin ja henkilökohtaisin, kaikkiaan aivan erilainen kuin mikään aiempi osa sarjassa. The Dead in Their Vaulted Arches jatkuu siitä mihin edellinen osa jäi ja lopussa Flavian elämä saa täysin uuden suunnan. Tässä teoksessa ei murhan selvittely ole pääasia. 

Sirpa Kähkösen Tankkien kesän arvion löydät täältä. 

Kaikki tuntevat lohturuoan käsitteen, mutta onko teillä lohtulukemista? Sellaista, jonka kaivatte esiin flunssaisena kotona parannellessanne, kaivaudutte peiton alle ja tiedätte mitä tuleman pitää. Sellaista varmaa, luotettavaa, tuttua kirjallisuutta? Minulle sitä ovat Agatha Christien dekkarit, kuten tämä Tommyn ja Tuppencen seikkailuista kertova Eipä aikaakaan niin voi kauhistus. Kaikki alkaa avioparin vierailusta vanhainkodissa, vaaleanpunaista taloa esittävästä taulusta sekä vanhan rouva selostuksesta takasta ja kuolleesta lapsesta.

As Chimney Sweepers Come to Dust sijoittuu Englannin sijaan Kanadaan, jonne Flavia de Luce on lähetetty, samaan sisäoppilaitokseen kuin äitinsä aikoinaan. Mutta Flavia ei olisi Flavia ellei hän ensimmäisenä iltanaan löytäisi savupiipusta muumioitunutta vainajaa. Sen jälkeen tutkitaan myös koulutyttöjen salaperäisiä katoamisia. 

Mari Mannisen Tieto-Finlandia -palkinnon voittaneen Yhden lapsen kansan arvion löydät täältä. 

Lisää Agatha Christietä flunssapäivien iloksi. Lomahotellin murhat sijoittuu pienelle Karibianmeren saarelle, jossa neiti Marple on lomailemassa. Pian alkaa tapahtua, mutta onneksi vanha neiti on paikalla.

Syyttömyyden taakka puolestaan pureutuu vuosia vanhaan kuolemantapaukseen, jossa adoptioäitinsä murhasta tuomittiin perheen poika Jacko Argyle. Paha vain, että esiin on vihdoin astunut todistaja, joka kertoo Jackon olleen syytön. Kuka sen siis teki?

Yksi syksyn puhutuimmista teoksista on varmasti Jari Tervon Matriarkka. Siinä missä Helsingin Sanomien Antti Majander ylisti teoksen tekijänsä parhaaksi, ovat monet muut kriitikot olleet penseämpiä. Tapaus tämä romaani joka tapauksessa on. Tervo kuljettaa tarinaa Inkerinmaalta Siperian kautta Suomeen ja taas Venäjälle yhdessä erään suvun kantaäidin, Aamu Karitsantyttären kohtalon kanssa. Henkilöitä riittää, kieli on ronskia ja häpeilemätöntä ja fantastiset elementit yhdistyvät kurjuuden kuvaukseen saumatta. Tämä kirja vaatii lukijansa herkeämättömän huomion, se ei ole sivusilmällä kahlattavaa oheistekemistä. Minä pidin tästä paljon.

Ja sitten arvonnan voittajaan. Nuppu Print Companyn kauniin vihkosetin voitti Random Number Generatorilla suorittamani arvonnan mukaan kuudes kommentoija, eli -S-, joka jätit seuraavanlaisen kommentin: "Mukana, nämä ovat aivan ihania! :) 

Onnea voittajalle, laita minulle sähköpostia sivupalkista löytyvään meiliin, niin saadaan paketti  matkaan. Kiitos myös kaikille osallistujille!

Lukulaskurin lokakuu

Taas on yksi kuukausi käsitelty. Pidemmittä puheitta siirrytään suoraan lokakuun lukuvinkkien pariin seuraavien kymmenen kirjan myötä:

Johanna Ilmakunnas: Joutilaat ja ahkerat

Cilla & Rolf Börjlind: Sov du lilla videung

Miika Nousiainen: Juurihoito

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Minä luen mielelläni historiasta ja erityisen mielelläni tavallisten ihmisten elämästä entisaikoina. Johanna Ilmakunnaksen tietokirja Joutilaat ja ahkerat. Kirjoituksia 1700-luvun Euroopasta vie lukijan nimensä mukaisesti tuon ajan ihmisten arkielämään. Jo tuolloin ihmisiä ympäröivät maailmanlaajuiset kulutusmarkkinat ja elämää rytmitti vahvasti vuodenkierto. Mielenkiintoinen teos aihepiiristä kiinnostuneelle.

Cilla ja Rolf Börjlindin dekkarisarja on uusin suosikkini ja juuri tälläkin hetkellä Yle näyttää ensimmäisestä kirjasta tehtyä Nousuvesi-sarjaa. Sov du lilla videung (suomennettuna muuten Topeliuksen Pienelle Pajulle) jatkaa entisen poliisin Michael Stiltonin ja vastavalmistuneen Olivia Rönningin tutkimuksia, jotka tällä kertaa keskittyvät maahanmuuttoon ja rajat ylittävään rikollisuuteen monissa muodoissaan, yksityiselämää unohtamatta. 

Olen lukenut Miika Nousiaista aina hänen esikoisteoksestaan saakka ja uutuuskirja Juurihoito jatkaa Vadelmavenepakolaisen aloittamalla linjalla, jossa humoristinen pinta kätkee alleen isoja asioita. Onni Kirnuvaara on isä, jota ei ole poikansa Pekan elämässä näkynyt. Eräällä hammaslääkärikäynnillä Pekka havaitsee hänellä ja hammaslääkärillään olevan saman sukunimen ja paljastuu, että he ovat veljeksiä. Yhdessä veljekset lähtevät jäljittämään kadonnutta isäänsä ympäri maailmaa. Matkalta löytyy paitsi lisää sisaruksia, myös monenlaisia alkuja uudelle elämälle. 

Agatha Christien Seitsemän kellon arvoitus tarttui mukaani Hulluilta Päiviltä, sillä muistelin sen vielä puuttuvan Christie-kokoelmastani. Tarina itsessään sisältää suuren määrän henkilöhahmoja ja melkoisen ennalta-arvattavan juonen, kun eräs kartanon vieraista ei herääkään aamulla. Vainajan huoneen takanreunukselle on aseteltu kummalliset seitsemän kelloa. Ja mitä tekemistä mystisellä salaseuralla on kaiken kanssa.

Laila Hirvisaaren uutuusromaani Hiljaisuus on koskettava kuvaus pienestä tytöstä, joka vanhempiensa menetyksen jälkeen on menettänyt äänensä. Inga kommunikoi kaikkien kanssa kirjoittamalla ja luokkatoverit kiusaavat orpoa tyttöä paitsi mykkyydestä, myös epämuodostumasta. Maailma on julma pienelle lapselle sodan jälkeisessä yhteiskunnassa. Hirvisaari kuvailee tytön elämää elävästi ja tunteella, kaikesta paistaa lävitse vahva oma kokemus. Mietin lukiessani samaa kuin Helsingin Sanomien kriitikko arviossaan, eli miksi tämä kirja oikein on kirjoitettu. Luulen, että Hiljaisuus on niitä teoksia, jotka kirjailijan on pitänyt saada kirjoittaa itsestään ulos. 

Ville Kivimäki on ansioitunut uudenlaisen historian kirjoittajana ja hänen teoksensa Murtuneet mielet voitti muutama vuosi takaperin Tieto Finlandia -palkinnon. Tällä kertaa Kivimäki, yhdessä Anssi Männistön kanssa, on tehnyt valokuvapainotteisen teoksen Sodan särkemä arki. Lukijalle tarjotaan kuvin ja sanoin katsaus siihen millaista oli elää niin sota- kuin kotirintamalla, miten väkivalta vaikutti yksilöihin ja mikä oli muistamisen ja unohtamisen merkitys. Hieno teos kokonaisuudessaan. 

Sitten päästään tämän kuukauden parhaaseen lukulöytöön. Olen jo pitkään laittanut merkille Alan Bradleyn jännitysromaanit, en vähiten niiden kauniiden kansien vuoksi, mutta jättänyt ne ennakkoluuloisena hyllyyn. Olen ajatellut, etten jaksa kiinnostua 11-vuotiaasta päähenkilöstä, olin kuinka dekkarifani tahansa. Nyt kuitenkin huomasin sarjan ensimmäisen osan Hulluilla Päivillä edulliseen hintaan ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Ja onneksi näin, minusta on nimittäin tullut 11-vuotiaan myrkyttäjämestarin Flavia de Lucen ykkösfani. 

Piiraan maku makea aloittaa sarjan ja tutustuttaa lukijat sarjan päähenkilöön. Eletään vuotta 1950 ja Flavia asuu pienessä englantilaiskylässä Buckshawn kartanossa yhdessä isänsä ja sisartensa kanssa. Hänellä on  paitsi ikioma laboratorio kotonaan, myös erehtymätön vainu mitä rikosten ratkaisuun tulee. Ensimmäisessä romaanissa tämä 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja kotikemisti löytää eräänä aikaisena aamuna kotipihaltaan kuolemaa tekevän miehen ja ennen kuin paikkakunnan poliisivoimat sen kunnolla käsittävät, on nuori neiti mukana jutun selvittelyssä korviaan myöten. Näissä romaaneissa Neiti Etsivät ja Viisikot kohtaavat Agatha Christien pikkukylät ja kartanomiljöön. Kaiken keskellä on Flavian mielikuvituksekas ja ilkikurinenkin hahmo.

Kirja kirjalta lukija saa tietää lisää Flavian perheestä. Hänellä on kaksi ilkeää isosiskoa, kymmenen vuotta sitten vuorikiipeilyonnettomuudessa kadonnut äiti ja isä, joka äidin kuoleman jälkeen uppoutui postimerkkien keräilyyn. Kemiankokeita laboriatoriossaan tekevä Flavia suunnitteleen sisarustensa myrkyttämistä säännöllisesti, mutta onneksi hänellä on arjessaan tukena paitsi taloudenhoitaja Mullet, myös yleismies Dogger. 

Sarjan toisessa osassa Kuolema ei ole lasten leikkiä kylään tulee nukketeatteriseurue, jonka näytös päättyy tragediaan. Jälleen kerran Flavian älyä ja nokkeluutta tarvitaan tapauksen ratkaisuun. 

Kolmas osa, Hopeisen hummerihaarukan tapaus alkaa, kun Flavia tutustuu kylän markkinoilla ennustavaan mustalaisnaiseen. Myöhemmin Flavia löytää naisen pahoinpideltynä ja pian tämän jälkeen kartanon mailta löytyy ruumis. Arvoitus pitää sisällään myös kauan sitten kadonneen vauvan tapauksen.

Sarjan neljännessä osassa Filminauha kohtalon käsissä Buckshawn kartanon asukkaille on tullut selväksi, että kartano on vararikossa. Tämän vuoksi Flavian isä Haviland de Luce on vuokrannut kartanon elokuvaryhmälle kuvauspaikaksi. On joulu, mutta jälleen tapahtuu murha. Onneksi Flavia on paikalla. 

Flavia de Luce -sarjan viides osa on vastikään suomennettu nimellä Loppusoinnun kaiku kalmistossa, mutta sen lisäksi Bradley on kirjoittanut jo kolme muutakin osaa sarjaan. Saan ne toivottavasti pian kirjastosta englanninkielisinä ja pääsen jatkamaan Flavian maailmaan uppoutumista. 

Lukulaskurin syyskuu

Syyskuu oli huikean hyvä lukukuukausi, täynnä uusia odotettuja tuttavuuksia sekä vanhoja ystäviä, historiaa ja nykypäivää, jännitystä ja modernia kirjallisuutta. Syyskuun aikana luin seuraavat yksitoista teosta:

Julian Fellowes: Belgravia
Agatha Christie: Seitti
Gillian Flynn: The Grownup
Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi
Virginia Woolf: Mrs Dalloway
Agatha Christie: Salomonin tuomio
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
Michael Cunningham: Tunnit
Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat- saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmasodan voittajien käsissä
Sophie Hannah: Suljettu arkku

Julian Fellowesin Belgraviaa suositellaan lääkkeeksi akuuttiin Downton Abbey -puutteeseen ja tähän se toimii varmasti juuri eikä melkein, itse en tosin ole sarjaa katsonut. Palkitun käsikirjoittajan romaani sijoittuu 1840-luvun Lontooseen, mutta esinäytös näytellään jo vuonna 1815 Brysselissä, jonne Britannian yläluokka on siirtynyt. Waterloon taistelun aattona pidetyissä tanssiaisissa ovat mukana myös toisiinsa rakastuneet aatelinen Edmund ja syntyperältään vähäisempi Sophie Trenchard ja kohtaamisen vaikutukset näkyvät kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin muuttaen monen elämän kulun. 

Agatha Christien Seitti on alkujaan näytelmä, joka kirjaksi sovitettunakin toimisi varmasti paremmin näyttämöllä. Clarissa on diplomaatinrouva, jolla on ongelma. Ruumis olohuoneesta pitäisi saada piilotettua pian ennen kuin aviomiehen tärkeät vieraat tulevat. Ja sitten mennään! Nautittavaa jännitystä Christien ystäville. 

Gillian Flynnin teos The Grownup on oikeastaan novelli ja sen lukee yhdeltä istumalta. Mukana on Flynnille ominaiseen tapaan vinksahtaneita ihmiskohtaloita ja vikaan menneitä suhteita, kun erilaisia pieniä petoksia tehtaileva nainen päättää ryhtyä ennustajaksi ja kohtaa epätoivoisen asiakkaan. Mutta kuka puhuu totta ja kuka ei? Lue, niin saat tietää. 

Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi on koruttoman koskettava kuvaus lapsen kuolemasta. Kirjailija vaimoineen menettää tyttärensä Martan muutaman päivän ikäisenä. He ovat vanhempia ilman lasta, tuntemattoman lapsen lähimmäisiä. Juntunen kuljettaa tarinaa monella eri aikatasolla kertoen tapahtumista ennen ja jälkeen menetyksen. Jotkut asiat ovat liian suuria sanottavaksi ääneen ja silti juuri niistä on tärkeää ja rohkeaa puhua. Kun Martta kuoli, isä lauloi hänelle tuutulaulua. Samaa laulua olen lukemattomat kerrat itse laulanut lapselleni.  

Jälleen Dame Agathan teos, tällä kertaa pääosissa etsiväpariskunta Tommy ja Tuppence. Salomonin tuomio on jännittävä vakoilutarina, jossa selvitetään vakoojan ja murhaajan henkilöllisyyttä pienessä rantakaupungissa sodan aikaan. 

Riikka Pulkkisen uutuudesta Paras mahdollinen maailma löydät arvion täältä.

Joël Dickerin toisesta romaanista Baltimoren sukuhaaran tragedia myöhemmin lisää. 

Tähän väliin luin hieman sotahistoriaa. Miriam Gebhardtin Ja sitten tulivat sotilaat kertoo kaunistelematta siitä millaista saksalaisten naisten elämä oli toisen maailmansodan miehittäjien ja valloittajien käsissä. Siinä missä monia sodan aikaisia julmuuksia on myöhemmin pyydetty anteeksi, on naisten kohtalo jäänyt täysin käsittelemättä. Niin kauan kuin tosiasioita ja esimerkiksi hurjia raiskauslukuja ei tunnusteta, ei traumaa voida myöskään käsitellä. Unohtaa sitä ei tarvitse eikä voi, sillä osa uhreista on vielä elossa. 

Sophie Hannahin uusi Poirot-mysteeri Suljettu arkku tulee myös esitellyksi omassa postauksessaan. 

Nämä kaksi teosta pitää esitellä yhdessä, sillä yhteen ne kuuluvat. Virginia Woolfin Mrs Dalloway on ensimmäisiä kirjoja, joita aikanaan tuoreena kirjallisuudenopiskelijana luin ja siitä saakka sillä on ollut vakiopaikka kirjahyllyssäni. Yhden päivän romaanissa seurapiirirouva Clarissa Dalloway järjestää kutsuja ja kohtaa menneisyytensä samalla kun sotatraumasta kärsivä Septimus Warren Smith elää viimeistä päiväänsä. Tajunnanvirtaa täynnä on tämä hieno moderni klassikko.

Michael Cunningham kirjoitti teoksensa Tunnit vuonna 2000. Romaani liikkuu kolmella aikatasolla ja käsittelee kolmen naisen elämää yhtenä päivänä. 1920-luvulla Virginia Woolf kirjoittaa romaania Mrs Dalloway, jonka työnimenä vielä tuossa vaiheessa on Tunnit. Vuonna 1949 turhautunut kotirouva Laura yrittää pitää itsensä kasassa lukemalla Woolfin teosta. Nykyhetkessä Clarissa Vaughn, lempinimeltään Mrs Dalloway, järjestää kutsuja. Kolme naista, kolme aikatasoa, kolme käännekohtaa elämässä. Ja kaikilla yhdistävänä tekijänä Virginia Woolfin Mrs Dalloway. 

Vuoden viimeinen neljännes on enää edessä ja luettujen teosten määrä ylittänyt kahdeksankymmentä. Pikkuhiljaa pitäisi myös alkaa miettiä mitä ensi vuonna tapahtuu, jatkuuko Lukulaskuri, vai mitä kivaa seuraavaksi keksitään. Tällaisena kokeiluna, vastauksena lukumääriä koskevaan kysymykseen se on täyttänyt paikkansa. Jatko on kuitenkin vielä avoin. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että näistä teosesittelyistä on hyötyä lukijoille. Mietitään ja pohditaan.

Lukulaskurin elokuu

Lukulaskurista päivää! Näin viikonlopun edellä on hyvä tehdä katsaus elokuun kirjoihin, jos vaikka olet lukemista vaille vapaapäiviksi. Niin se alkaa lukulaskurikin muuten kääntyä jo loppusuoralle, kun viimeisen virallisen kesäkuukauden, eli elokuun lukemiset on taputeltu kuntoon. Elokuun aikana luin yhdeksän kirjaa, jotka ovat seuraavat:

Ingar Johnsrud: Wieniläisveljeskunta
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu
Tuomas Nyholm: Sinun edestäsi vuodatettu
Anthony Doerr: Davidin uni
Jo Baker: Longbournin talossa
Jo Nesbø: Isänsä poika
S.K. Tremayne: Jääkaksoset 
Minna Rytisalo: Lempi

Ingar Johnsrudin Wieniläisveljeskunta on uuden dekkarisarjan avausteos. Fredrik Beier on jälleen yksi elämän murjoma poliisikomisario, joka yrittää pitää yksityiselämänsä kasassa ja selviytyä työtehtävistään. Poliitikon tyttären katoamistapaus johtaa ensin salaperäisen lahkon jäljille ja lahkon majapaikassa tapahtuneen joukkosurman selvittelyn myötä toisen maailmansodan Eurooppaan ja rotubiologisiin tutkimuksiin. Kelvollista ajanvietettä dekkarifanille. 

Anthony Doerrin menestysteos, Pulizer-palkittu Kaikki se valo jota emme näe on ollut lukulistallani pitkään. Eräänä päivänä kävelin kirjakaupassa ja nappasin teoksen pokkariversion mukaani kassalle. Hyvä niin, sillä kirja on kertakaikkisen hieno. Ennen toista maailmansotaa tutustumme kahteen yksinäiseen lapseen, saksalaisessa orpokodissa asuvaan Werneriin ja ranskalaiseen sokeaan Marie-Laureen. Molempien elämä on rajoittunutta, mutta radioaaltojen myötä ympäröivä elämä tulee ensin tiettäväksi ja sodan myötä myös läsnäolevaksi. Askel askeleelta heidän tiensä kulkevat yhä lähemmäs toisiaan, kunnes polut lopulta sattuman ohjaamina risteävät. Kun mukaan kudotaan vielä arvokas jalokivi, on kokonainen lukuromaani valmis. 

Vienan punainen kuu on yksittäinen romaani, joka ei kuulu mihinkään Hirvisaaren maineikkaista romaanisarjoista. Se on itsenäinen teos, joka kertoo nuoresta Anna-Liisasta, Vienan Karjalasta ja rakkaudesta, josta sodan myötä tulee niin monesti mahdotonta. Olisin itse suljettujen loppujen ystävänä toivonut hieman tarkempaa tietoa siitä mitä myöhemmin tapahtui, mutta tämähän on vain minun toiveeni.

Tuomas Nyholmin esikoisteos Sinun edestäsi vuodatettu tarttui eräällä kirjastokäynnillä mukaani. Kirjan päähenkilö on nuori Samuel Worthington, joka muuttaa Kanadasta Lontooseen ja päätyy asumaan erikoisten ihmisten asuttamaan kerrostaloon. Eräänä päivänä, puoli vuotta muuttoa myöhemmin, Samuel herää sairaalasängystä käsiraudoissa. On tapahtunut auto-onnettomuus ja Jenny, yksi talon asukkaista ja Samuelin mielitietty on menehtynyt. Mitä on tapahtunut ja onko Samuel oikeasti syyllinen tapahtuneeseen?

Anthony Doerrin esikoisteos Davidin uni julkaistiin toisen romaanin maailmanmenestyksen jälkeen suomeksi. Erikoinen kirja esittelee meille tutkija David Winklerin, joka on kiinnostunut sääilmiöistä ja lumihiutaleista. David myös näkee asioita ennalta ja huomaa eräänä päivänä ennustavansa perheensä tuhon. Pelastaakseen vaimonsa ja lapsensa hän katoaa. Vietettyään käytännössä koko elämänsä toisella puolella maapalloa, tulee eräänä päivänä se hetki, kun menneisyyden kanssa on tehtävä sovinto. On selvitettävä totuus siitä mitä perheelle oikeasti on tapahtunut. Esikoisromaani on selvästi heikompi kuin Doerrin menestysteos ja olisi hyötynyt tiivistämisestä paljon. Ydinteemat kuitenkin kantavat tarinaa eteenpäin. Lopulta kaikessa on kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta. Ja lumihiutaleista.

Luin Longbournin talossa ensimmäisen kerran alkukielellä viime vuonna ja nyt halusin lukea sen myös suomennoksena. Jo Bakerin "palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo" on kertakaikkisen hieno kirja. Siinä missä Jane Austenin luomat Bennettit asuttavat Longbournin herrasväen huoneita, liikutaan Bakerin teoksessa palvelusväen asuinsijoilla, pihoilla ja keittiössä. Rajat ovat tiukat, mutta tunteet inhimillisiä ja samaistuttavia, oli sitten sattunut syntymään kamariin tai ullakolle. Koherentti romaani siitä mitä on olla nuori palvelustyttö aikana, jolloin sääty merkitsi kaikkea.

Sen jälkeen, kun Jo Nesbø jätti Harry Holen elelemään omaa elämäänsä, en ole kirjailijan dekkareita lukenut. Nyt olin kuitenkin akuutissa puutoksessa seuraavan luettavan kirjan osalta ja tartuin teokseen Isänsä poika. Sonny Lofthus on nuori narkomaani, joka istuu vankilassa sovittamassa muiden tekemiä rikoksia. Eräänä päivänä hän saa selville asian, joka kääntää kaiken päälaelleen. On tullut Sonnyn aika ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Nesbølle ominaiseen tyyliin myös tämä romaani on täynnä alamaailman rankkoja kuvauksia, korruptiota ja yhteiskunnan mädännäisyyttä. Sentimentaalisesta lopusta huolimatta hyvää viihdettä. 

Jääkaksoset alkaa tilanteesta, jossa Sarah ja Angus ovat vuosi sitten tapahtuneessa onnettomuudessa menettäneet toisen identtisistä kaksostytöistään. Yrityksenä saada rikki revitty perhe jälleen ehjäksi he päättävät muuttaa Lontoosta Anguksen suvun maille, pienelle majakkasaarelle Skotlantiin. Kesken muuttovalmisteluiden eloon jäänyt tytär Kirstie kysyy eräänä päivänä äidiltään: "miksi te kutsutte minua koko ajan Kirstieksi, kun minä olen Lydia?" Tästä lähdetään ja lukija on koukussa. Kumpi tytöistä siis oikeastaan kuoli sinä kauheana päivänä?

Minna Rytisalon Lempi on valtavan hieno, jäsennelty ja koherentti romaani, joka tulee taistelemaan vuoden parhaan esikoisen tittelistä tosissaan. Jo takakannessa kysytään kuka on Lempi ja mitä on lempi. Itse Lempiä emme koskaan saa kuulla, sen sijaan kuulemme hänen miehensä Viljamin, piikatyttö Ellin ja kaksoissisko Siskon todistukset siitä mitä romaanin tapahtuma-aikaan ennen Lapin sotaa ja sen aikana oikein tapahtui. Lempi on objekti, kaikkien kolmen tunteiden, toiveiden ja halujen kohde.

Kolmen kertojan rakenne toimii samaten kuin romaanin nimi viittauksena sekä sen nimihenkilöön että kaiken liikkeelle panevaan voimaan. Ja vaikka Lempi itsessään ei ääntä saakaan, ei se lopulta haittaa. Sillä Lempi oli kaikkea sitä, millaisena hänet muut kokivat, aivan kuten rakkauskin on yksilöllistä jokaisen tunnustamana. Romaanin teemat, rakkaus, kateus ja viha ovat usein ovat toistensa kääntöpuolia. Aivan samoin kolmen henkilön todistukset kääntävät Lempiin ja tapahtuneeseen aina uuden kulman.

Ja miten hyviä kirjoja onkaan tulossa vielä syksyn aikana. Sophie Hannahin uusi Poirot-mysteeri Suljettu arkku ilmestyy suomennettuna ja tätä odotan kovasti. Kotimaisista Laila Hirvisaari, Miika Nousiainen ja Riikka Pulkkinen julkaisevat uutta tuotantoa. Alkukielisistä Mari Jungstedt jatkaa komisario Anders Knutasista kertovaa sarjaansa teoksella Det andra ansiktet ja Cilla sekä Rolf Börjlindin neljäs teos Sov du lilla videung on vasta ilmestynyt. Donna Leonin Guido Brunetti -dekkarien uusin osa on nimeltään The Waters of Eternal Youth. Mutta tiedättekö mitä odotan eniten? Joel Dickerin uutuutta Baltimoren sukuhaaran tragedia. Saa nähdä yltääkö tarina esikoisen menestyksen mittoihin.