perjantai 29. kesäkuuta 2018

Kirja-arvostelussa Enni Vanhatapion Absentia


Enni Vanhatapio: Absentia. 304 s. Gummerus 2018. 
Kirja saatu arvostelukappaleena Gummerukselta ja 
arvio julkaistu Suomen Kuvalehdessä.


Lähelle on pitkä matka

Absentia tarkoittaa poissaoloa. Tämä teema kantaa läpi Enni Vanhatapion esikoisromaanin.

Absentia on kertomus Aavasta, Kaisasta ja Olavista. Aava on paennut Lontooseen toivoen voivansa unohtaa kaiken. Eräänä päivänä hän saa puhelun sisarensa mieheltä Olavilta, joka kertoo olevansa kaupungissa tyttärensä Siirin kanssa. On tullut aika kohdata mennyt ja vastata siihen tärkeimpään kysymykseen. Mikä oli Aavan osuus sisarensa Kaisan kohtalossa viisi vuotta sitten?

Enni Vanhatapio käyttää takaumia hyväkseen ja johdattaa niiden kautta lukijan takaisin siskosten nuoruuteen. Poissaolon tematiikka kytkeytyy jo tyttöjen suhteeseen vanhempiinsa. Aava puolestaan on aina kokenut jääneensä mielenterveytensä kanssa kamppailleen Kaisan varjoon. Samaan aikaan oman osansa tapahtumien kulkuu tuo Iiris-niminen vanhus sattumalta tekemänsä löydön kautta.

Vanhatapio käyttää paljon dialogia, joka vuorottelee kertovien jaksojen kanssa. Lyhyet luvut korostavat tapahtumien kohtausmaista luonnetta ja teksti kulkee vaivattomasti. Hiljalleen kolmiodraama Aavan, Kaisan ja Olavin ympärillä alkaa hahmottua.

Nuoruus näyttäytyy epätoivoisena, ehdottomana ja väkivaltaisena. Lontoo puolestaan avautuu hienosti pienipalkkaisen baarityöntekijän näkökulmasta, kun sähköa ostetaan kortille ja pöydät ovat illan jäljiltä tahmeita.

Jotain tapahtumissa ja niiden kulussa jää kuitenkin vaivaamaan. Tavallaan tämä myös sopii romaanin kokonaisuuteen, onhan muistijälki vain välähdys, ehkä oikea tai sitten ei. 

Vähän lisää konkretiaa ja selitystä olisi kuitenkin auttanut hahmottamaan myös pieniä yksityiskohtia. Samaten Iiriksen osuus ja historia jää irralliseksi kokonaisuudelle.

Lopulta Siiri on Aavalle avain mahdolliseen muutokseen. Menneen voi vihdoin jättää rauhaan, mikäli niin valitsee. 



keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Uutta tulossa blogirintamalla


Olen jo useamman kuukauden ajan pyöritellyt mielessäni suuntaa, johon haluaisin bloggaamistani viedä. Poikien siirtyminen taka-alalle muuttaa luonnollisesti asioita tämän blogin osalta, mutta ihan vielä en ole valmis tästä luopumaan. Jos lastenvaatteet tai päivähoitokuviot kuuluvatkin jo historiaan, riittää äitiydestä, lasten kasvamisesta ja kasvattamisesta asiaa. Millaista on koululaisten äitiys? Miten elämä muuttuu verrattuna pienten lasten kanssa olemiseen? Tämä on oivallinen alusta ajatusten jäsentelyyn ja tuo toivottavasti vertaistukea myös muille. Katsellaan kuinka kauan kirjoitusintoa ja ennen kaikkea aikaa riittää.

Samalla ajatus kirjoihin keskittyvästä blogista sekä yhteisöstä on kypsynyt. Minulta kysytään usein lukuvinkkejä niin aikuisille kuin lapsilukijoille. Ja niitä minä osaan antaa, siinä ollaan osaamiseni ydinalueella. Teen sitä työkseni, kun kerron mielipiteeni ja arvioni uutuuskirjoista tai suosittelen luettavaa lapsille tai heidän vanhemmilleen. Ennen kaikkea pidän siitä valtavasti, se on ihan parhaita asioita työssäni. 

Miksi siis en tekisi kaikkea tätä myös virtuaalisesti? Ja siitä se ajatus sitten alkoi muotoutua. Lähiaikoina pääsette tutustumaan uuteen blogiin yhdessä Facebook-yhteisön ja Instagramin kanssa. Aiheena kirjat, paikkana sellainen, missä voit kysyä mitä ekaluokkalainen lukisi tai mitä ottaisin mukaan lomamatkalle. Mitä uutuuksia on tulossa ja mitä kirjasarjoja kannattaisi ottaa seurantaan. Paikka kaikille lukuintoisten tai vähemmän asiasta kiinnostuneiden lasten vanhemmille. Kaunoa ja lastenkirjallisuutta, tietoa ja kuvakirjoja. 

Yksinkertaisesti kirjoja. Malttakaa vielä vähän, kohta on valmista.



maanantai 25. kesäkuuta 2018

Kirja-arvostelussa Uuden ajan nainen - Hilja Pärssisen tarina


Marjaliisa Hentilä, Matti Kalliokoski, Armi Viita: 
Uuden ajan nainen - Hilja Pärssisen elämä
360 s. Siltala 2018. 
Kirja saatu arvostelukappaleena Siltalalta 
ja arvio julkaistu Suomen Kuvalehdessä.


Runoilija naisasian etujoukoissa

Me tunnemme Miina Sillanpään ja Minna Canthin nimet. Pitäisikö meidän tietää myös kuka Hilja Pärssinen oli? Uuden ajan nainen -teoksen kirjoittajien mukaan ehdottomasti.

Hentilä, Kalliokoski ja Viita ovat kirjoittaneet perusteellisen selvityksen aikansa edistyksellisen vaikuttajan Hilja Pärssisen elämästä. Pärssinen (1876-1935) oli pappisperheen tytär, opettaja ja toimittaja. Hän johti Työläisnaisliittoa ja oli yksi ensimmäisiä naiskansanedustajia. Kirja piirtääkin kuvan monitahoisesta ihmisestä, olihan Pärssinen myös tunnettu runoilija.

Kirjailijat tuntevat aiheensa perinpohjin ja tapahtumat taustoitetaan ansiokkaasti. Pärssisen elämä kytketään joka käänteessä ajan vallitseviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Esiin tulevat voitot ja tappiot, kun eduskuntatyöstä päädyttiin sisällissodan jälkeen pakomatkalle Venäjälle ja lopulta vankilaan ennen paluuta tapahtumien keskiöön.

Hilja Pärssinen oli aikansa feministi, joka halusi uudistaa naisten, lasten ja koulutuksen asemaa. Hän halusi naisille samat oikeudet kuin miehille. Samaan aikaan äitiys näyttäytyi hänelle pyhänä ja muuttumattomana. 

Näistä kertovien osioiden yhteydessä tulee hyvin esiin Pärssisen ristiriitaisuus, joka osoitetaan, mutta jonka syitä ei pahemmin avata. Toisinaan työrooli myös tuntuu jyräävän yksityisen ihmisen alleen ja Pärssisen tunteet sekä ajatukset jäävät toiminnan varjoon. 

Kirjan luettuani olen samaa mieltä siitä, että Hilja Pärssinen ansaitsee tulla laajemmin jälkipolvien muistamaksi. Seuraavaksi olisikin kiinnostavaa lukea analyysia siitä miksi näin ei ole ja miksi hän on jäänyt samaan aikaan vaikuttaneiden kanssasisartensa varjoon.



lauantai 23. kesäkuuta 2018

Kodin remppasuunnitelma ja sen ensimmäisiä toteutuksia


Vietämme parhaillaan juhannusviikonloppua kotona. Kesäpaikan vessaremontti jatkuu ja päätimme jäädä kotoilemaan kolmen vapaapäivän ajaksi. Äsken sivelin parvekkeella uutta vahakerrosta keittiömme pöytään ja mietin, että nyt voisi olla hyvä hetki kertoa kodin remontista vähän enemmänkin. 

Niissä remonteissa tuntuu pätevän aina sama kaava. Sitä miettii, että pitäisi tehdä tuo kohta valmiiksi ja korjata tuo toinen. Aika kuluu, mutta toteutukselle sitä ei löydy. Sitten eräänä päivänä saa herätyksen, nyt tämä homma laitetaan kuntoon. Sitten edetäänkin vauhdilla.

Näin kävi myös meille. Olen pohtinut tiettyjen kodin ongelmakohtien uudistusta jo pitkään, mutta tilojen ollessa edes jollain lailla toimivat on homma jäänyt odottamaan aikaa parempaa. Jo pitkän aikaa olen tiennyt etten itse oikein osaa löytää parhaita ja ennen muuta toiminnallisuuden kannalta optimaalisimpia ratkaisuja. Tarvitsisin ammattilaisen, mutta mistä hyvä sellainen löytyisi. Lopulta paikalliselta Facebook-palstalta tuli ratkaisu eteeni annettuna ja kun meillä vielä sisustussuunnittelijan kanssa synkkasi hyvin, oli helppo päätös hyväksyä hänen antamansa tarjous. Ensimmäinen askel kotimme tilojen uudelleensuunnitteluun ja sisustamiseen oli otettu.


Minulle kaksi suurinta ongelmakohtaa tässä kodissamme ovat eteinen ja kylpyhuone. Myös työpisteeni sijainti on aiheuttanut päänvaivaa ja näitä kaikkia lähdettiin ratkomaan. Valmiin suunnitelman saatuamme aloitimme eteisestä. Suunnittelijan ehdotus seinän maalaamisesta tuntui hyvältä ja raikkaalta. Erityisesti pidän siitä, että eteisen seinän sävy on otettu samasta Tikkurilan värilinjasta kuin esikoisen huoneessa oleva Regatta ja kuopuksen huoneen Maininki. Eteiseen valittu Salaisuus on ensimmäisen kuvan alin värilastu ja sopii kauniisti eteisen seinällä olevaan tauluun. 

Suunnitelmassa oli myös ehdotus eteisen pöydän vaihtamisesta pienempään puolipyöreään malliin. Sellainen meiltä itse asiassa löytyisi valmiina kesäpaikalta, mutta vielä en ole käynyt sitä hakemassa. Käytännön totuus nimittäin on se, että tuo nykyinenkin pöytä on iltapäivisin täynnä postia, pyöräilykypäriä, avaimia ja muita koulusta palaavien tavaroita. Jos pöydälle ei mahdu, epäilen niiden päätyvän lattialle. Pöydän vaihtaminen on siis vielä mietinnässä.






Tämä eteisen kaappirivistö puolestaan saa aukeavien ovien sijaan peitokseen peiliset liukuovet ja eteinen samalla lisää tilaa aamuisiin lähtövalmisteluihin. Olin jo valmis tilaamaan ovet ja olimme tarjouksen antaneeseen yritykseen yhteydessä, mutta sitten yhteydenpito heidän puoleltaan loppui kuin seinään. Kyseessä on kuitenkin suhteellisen iso hankinta, joten voitte kuvitella miten ottaa päähän. Homma viivästyy ja nyt pitäisi pyytää uusia tarjouksia, mutta mistä aika moiseen. 


Toisena toteutimme työpisteeni siirron käytävältä makuuhuoneeseemme. Päivisin poikien ollessa koulussa olen työskennellyt keittiössä ja levittäytynyt isolle pöydälle. Puolenpäivän jälkeen kotiin alkaa kuitenkin useana päivänä viikosta valua paitsi omia lapsia myös heidän kavereitaan ja tämä on tietenkin mukavaa. En halua sanoa joka päivä, että meille ei voi tulla, sillä äiti tarvitsee työrauhan. Nyt voin kerätä läppärin kamoineen mukaani ja siirtyä keittiöstä makuuhuoneeseemme jatkamaan töitä vaikkapa kuulokkeet korvillani. 

Tärkeää minulle oli se, että makuuhuoneen työpiste ei saisi näyttää toimistomaiselta. Halusin siitä enemmänkin sivupöydän tyylisen ja mielestäni onnistuin aika kivasti. Pienihän tuo on ja kapea, mutta kyllä siihen tarvittaessa läppäri mahtuu. Pöydän paikalla ollut lipasto löysi puolestaan paikkansa käytävältä kylpyhuoneen oven vasemmalta puolen. Se passaa siihen oikein hyvin. 




Näiden muutosten jälkeen käymme seuraavaksi kylpyhuoneen kimppuun. Kodinhoitoseinän järkeistäminen sekä pienempi peilikaappi allaskaapin ohella tulevat tekemään tilasta toivottavasti fiksumman ja parantavat käyttökokemusta. Tämä jää kuitenkin syksylle, ajatuksissa olisi tehdä homma valmiiksi ennen joulua. 

Mitä poikien huoneisiin tulee, saimme niihinkin kivoja vinkkejä. Erityisesti pidän lukunurkka-ajatuksesta esikoisen huoneeseen, jossa kahden nojatuolin keskellä olisi talomallinen kirjahylly. Nämä tulevat kuitenkin ajankohtaisiksi siinä vaiheessa, kun kuopuksen huonetta laitetaan seuraavan kerran. Silloin pitää myös miettiä suljetaanko huoneesta olohuoneeseen johtava aukko, hyvän ratkaisuehdotuksen liukuovineen ja niiden kotelointeineen jo saimme. 


Mies puolestaan ehdotti eilen, että luopuisimme tulevaisuudessa toisesta sohvasta ja laittaisimme tilalle kaksi kevyttä nojatuolia. Niiden keskelle saisi pienen pöydän ja olkkarin ilme kevenisi entisestään. Käytännössä tuo kahden istuttava sohva saisi lähtöpassit ja nojatuolit tulisivat sen tilalle.



Annan mielelläni sisustussuunnittelijamme tiedot asiasta kiinnostuneille. Me olemme hänen suunnitelmaansa oikein tyytyväisiä ja saimme kaivatun sysäyksen asioiden edistämiselle. 
















torstai 7. kesäkuuta 2018

Melkein valmiina ulkomaille


Tätä lomaa on odotettu. Se on minun ainoa kesälomani tänä suvena ja tarkoituksella buukattu hyvin lähelle koulujen loppumista. Päästäisiin heti koulun päättymisen jälkeen pois kotikuvioista. Muuten ihan hyvä, mutta tällä viikolla on kolmen päivän aikana koettu 40 asteen kuume, pari lämmönnousua, flunssaa kaikkine oireineen sekä yksi vatsatauti. Hienosti menee.

Eilen totesin, että näyttäköön kuumemittari mitä tahansa, pakko se on ryhtyä pakkaushommiin. Onneksi molempien poikien lämpö on jo laskenut ja enää on kurkkukipu jäljellä. Minulla tauti jatkuu, mutta ei voi mitään. Mies haki töistä tullessaan matkalaukut varastosta, kävi apteekissa ja minä pesin pari koneellista pyykkiä. Sitten istuin keskelle laukkuja ja aloin heitellä tavaraa sisälle. 


Homma on mennyt melkein putkeen. Esikoisella ei ole sopivia kenkiä ja varrellisissa converseissa ei viitsisi koko aikaa hengailla. Itselleni en ole saanut pakattua vielä yhtään mitään muuta kuin ajatuksen tasolla. Pakkauksen edistyessä ostoslistalle on kirjattu muun muassa jonkinlainen hattu minulle ja flipflopit miehelle. Niin ja ne esikoisen kengät. Noin muuten huomasin kahden ison ruumaan menevän laukun sekä yhden trolleyn käsimatkatavaraksi riittävän mainiosti nelihenkisen perheen 12 vuorokauden matkalle etelään. Minulla toki lähtee uskollinen Neverfull-reissukassini matkaan, erottamaton osa kaikkia rantalomiamme. 


Ostin molemmille pojille yhdet uudet kirjat koneeseen ja matkalla luettavaksi, toiset lainasin mukaan kirjastosta. Lisäksi kaikki ovat sellaisia, että kundit voivat hyvin vaihtaa ja lukea myös veljelle tarkoitetut opukset. Minä itse olen tuijottanut hyllyä hyvän tovin ja muistellut kaiholla aikaa, kun rantalomille pakattiin mukaan kirja per päivä ja lentomatkoille omansa. Nyt ajattelin optimistisesti lähteä matkaan kolmen romaanin kanssa.  


En osaa pukea sanoiksi sitä miten ihanaa on päästä lähtemään, takana on aivan järjettömän pitkä ja raskas kevät. Siinä ei paljon flunssat haittaa, sairastetaan perillä, jos sairastaa pitää. Muuten vaan levätään ja nautitaan. 

Ja lopulta eilisiltana päätin pakkausinspiraation etsimisen sijaan korkata piccolopullon kuohuvaa ja lakata kynnet. Elintärkeitä matkavalmisteluja nekin, ehtii ne mekkoset ja uima-asut heittää laukkuun lähtöpäivänäkin. Eli tänään, viisi tuntia aikaa lähtöön.


Matkan ajaksi myös blogi hiljenee, tavoitteenani on olla mahdollisimman paljon läsnä niille maailman tärkeimmille, joiden kanssa reissuun lähdetään. Palataan taas juhannusviikolla uusin kuulumisin!



tiistai 5. kesäkuuta 2018

Kirja-arvostelussa Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Blomkvist


Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist
175 s. WSOY 2018. 
Kirja saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä. 


Tällä kertaa esittelyssä on erinomaista kesälukemista seikkailutarinoiden ystäville ja mikä parasta, täysin uutena suomennoksena.

Astrid Lindgrenin luoma Kalle Blomkvist, tarkemmin sanottuna Mestarietsivä Blomkvist, on 13-vuotias pikkukaupungin kasvatti ja Sherlock Holmesin innokas ihailija. Sitä paitsi hän viettää juhlavuottaan. On kulunut jo seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun Lindgrenin etsiväsankarin seikkailuja alettiin ensimmäisen kerran julkaista suomennettuina. Kustantamossa merkkipäivää juhlitaan uusien suomennosten voimin, kun palkittu kääntäjä Kristiina Rikman on saanut tehtäväkseen ajanmukaistaa dekkareiden kieltä ja ilmaisua. 



Tämän klassisemmaksi ei lasten jännitysromaaneissa päästä ja mikäli pidit Viisikoista, pidät myös Blomkvistista. Kalle toivoo olevansa itsekin jonain päivänä kuuluisa etsivä ja perustaa sitä odotellessaan parhaiden kavereidensa Andersin ja Evan kanssa kerhon nimeltä Valkoiset ruusut. Leikkimielinen sota vastakkaista ryhmittymää, Punaisia ruusuja vastaan kuitenkin saa jäädä, kun Kalle huomaa kaupunkiin saapuneen kovin erikoiselta näyttävän miehen. Kuka tämä on ja millä asialla, siitä on otettava selvää. Ja siitä se seikkailu jännittävine ja vaarallisine käänteineen alkaa.

Romaanin käännös on onnistunut. Kieli toimii eikä tunnu tämän päivän lukijasta vanhentuneelta. Kirjoitusajankohdan paljastavat ilmaisut ja käytöstä pois jääneet sanat on osin karsittu, osin jätetty. Sivuilta välittyy Lindgrenin monista teoksista tuttu henki, kun päivät ovat aurinkoisia ja ihmiset hymyilevät pienen kaupungin kaduilla. 

Kymmenvuotias esilukijani piti kirjasta. Se on hänen mielestään kohtuullisen helppolukuinen seikkailukertomus, jonka teksti on ymmärrettävää. Erityismaininnan saa loppupuolen takaa-ajokohtaus, jossa jopa ammutaan. Silti totesimme molemmat ettei tässä ole jännitystä liikaa, ei niin että oikeasti pitäisi pelätä.


Dekkaritrilogian toinen osa Mestarietsivä Blomkvist vaarassa ilmestyy heinäkuussa. Myös se pitää kuulemma ehdottomasti lukea.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Lapsi sai todistuksen ja äiti itki niin ettei koskaan


Lauantai valkeni kauniina ja helteisenä. Paidat odottivat silitettyinä, rusetti ja skraga oli valittu edellisenä iltana ja ennen lähtöä ehdittiin vielä hakea luokan kukat opettajalle sekä ottaa pari valokuvaa. Oli aika käydä laulamassa Suvivirsi ja hakea kotiin todistukset. Vielä tällöin en osannut aavistaa miten suurten tunteiden päivä eilisestä vielä kehkeytyisi.

Ensin kirkko, sitten todistukset

Esikoista jännitti, kuopus otti rennosti. Lohdutimme esikoista, ei tässä pahemmin jännittämistä enää pitäisi olla. Kevät oli mennyt hienosti ja sanoimme sen molemmille. Lukisi todistuksessa ihan mitä vaan, he olivat tehneet parhaansa ja se riittäisi. 


Pidän perinteistä ja tämä lauantainen kirkkokäynti on yksi sellainen, kun kävelemme oppilaiden kanssa kirkkoon ja sieltä takaisin koululle. Paljon tuttuja ja kaikilla hyvä, odottava mieli. Jakaannuimme, minä lähdin esikoisen luo mukanani luokan muistaminen opettajalle ja mies suuntasi kuopuksen luokkaan. Vähän myöhemmin treffasimme koulun pihalla.  

Hanat auki

Vanhempainyhdistys piti jälleen perinteistä kahviotaan, tällä kertaa ilman minua. Päädyimme siis vain asiakkaiksi, mokkapalat ja pillimehut ovat lasteni mielestä olennainen osa päättäjäispäivää. Lasten herkutellessa kurkkasin todistuskuoriin. Luulin ettei esikoinen paljon enää voisi parantaa, mutta olin väärässä. Lapsi oli huojentunut, hänen työnsä oli huomioitu myös arvostelussa. Muistutin partiosta saadusta kivan ja reilun jätkän palkinnosta sekä jääkaapin ovessa komeilevasta kunniakirjasta kiitokseksi toiminnasta koulun yhteisten asioiden eteen. Meidän isompi ylpeys.

Kuopus toi mukanaan paksumman paperipinkan, oli itsearviointia, kesäkirjettä ja lukudiplomia. Oli jopa lahjakortti hienosta työstä lukudiplomin osin 3-4 -luokkalaisten kirjoilla suorittaneelle. Ongin kaksisivuisen todistuksen muiden joukosta ja purskahdin omaksi yllätykseksenikin itkuun. 

Vasta siinä hetkessä ymmärsin miten suurta taakkaa olin koko vuoden kantanut harteillani. Olin jo ennen koulun alkamista pohtinut miten joulukuun poika selviää koulumaailmassa. Silti tunsin jo tuolloin, että sinne hän kuuluu. Ja koko vuosi, millainen matka se onkaan ollut. Olimme halunneet antaa lapselle aikaa ja tilaa kasvaa. Olin seisonut koulunpihalla aamu toisensa jälkeen ja toiminut tarvittaessa turvaverkkona. Kopannut kiinni ja lähettänyt uudelleen matkaan. Joinakin aamuina itkimme molemmat. Joulun jälkeen itsenäistyminen ja kasvu on tapahtunut suurin harppauksin. Me olemme isänsä kanssa yhä useammin huomanneet astuvamme askeleen syrjään ja tuupanneet hellästi selästä. Mene vain, osaat kyllä. 

Ja lapsihan meni, teki ja pokkasi sellaisen todistuksen että oksat pois. Mutta se kaikki pelko, jännittäminen ja stressi, se oli asunut minussa. Ja nähtyäni lapsen todistuksen, sen virallisen todisteen siitä miten hienosti ihan kaikki on löytänyt paikkansa, se kaikki huoli nousi pintaan. 

Ja minä itkin sen pois. Itkin koulun pihalla halaten lastani ja kertoen miten ylpeitä hänestä olemme. Itkin koko matkan töihin ja vielä autossa parkkipaikalla. Ajattelin, että tämän itkun myötä minä karistan harteiltani sen kaiken henkisen paineen. Sitten menin töihin ja toivoin ettei kukaan huomaisi punaisia silmiäni.



Millainen vuosi on ekaluokkalaisen mielestä ollut?

Minun suurin iloni kuluneena lukuvuonna on ollut lapsen viihtyminen koulussa. Hänestä kolme kivointa asiaa koulussa ovat käsityöt, välitunti ja ruokailu. Tylsintä on ollut kirjoittaminen, koska siinä käsi tulee hikiseksi ja alkaa valua kohti kynänpäätä. Hän muisti hyvin laittaneensa itselleen talvella tavoitteeksi siistit vihot ja esitteli aiemmin viikolla mielissään siitä kertovaa vihreää tarraa vihkon kannessa. On myös ollut ihan kivaa, vaikka joutuu istumaan paikoillaan joskus pitkiäkin aikoja. Erityisen mieluista on se, että luokalta on löytynyt hyviä uusia kavereita. Olen äitinä iloinen siitä, että lapsi on hyvin luontevasti löytänyt paikkansa luokkayhteisössä, pitänyt koulunkäynnistä ja pääsääntöisesti mennyt kouluun hyvillä mielin. 

Entä mitä neuvoja nykyisellä tokaluokkalaisella olisi uudelle tulevalle ekaluokkalaiselle? Niitä hän antaa kolme. Ensimmäinen ja tärkein on, että koulun sääntöjä täytyy totella. Toinen liittyy ruokailuun, eli mikäli joku ruoka ei ole lempparia etkä tykkää siitä, älä sano mitään. Syöt vaan. Kolmanneksi hän kehottaa pysymään rauhallisena. Näillä eväin tulee pärjäämään. 

Niin, nämä kaksi ovat nyt toka- ja nelosluokkalaisia. Tokaluokkalainen jatkaa ensimmäisellä opittujen taitojen ja tietojen vahvistamista, tulee oppimaan paljon uutta ja valitsee aikanaan ensimmäisen vieraan kielensä. Se on muuten kuulemma espanja, kuten isoveljellä. Nelosluokkalainen aloittaa uutena oppiaineena englannin kielen ja jatkaa kolmosella hankittujen opiskelutaitojen vahvistamista. Hän pääsee myös tutustumaan valinnaisaineissa muun muassa draamaan sekä peleihin ja pelillisyyteen. Ennen joulua hän tanssii ylipormestarin itsenäisyysjuhlissa ja saa ensimmäisen pukunsa. Entä minä? Itse lähden kakkos- ja nelosluokkalaisen vanhemmuuteen mieli avoinna uudelle, mutta ilman huolta. He pärjäävät.

Ja tämän kirjoituksen myötä päättyy myös näiden herrashenkilöiden aika täällä blogissa. Olen miettinyt asiaa paljon ja päätynyt siihen, että koululaisten on aika saada elää arkeaan ihan rauhassa, poissa blogin kuvista ja yksityiskohtaisista kirjoituksista. Heillä on oikeus yksityisyyteen ja minulla velvollisuus se heille antaa. Ei ole enää pieniä lapsia, ei enää kirjoituksia uhmaraivareista, välikausivaatteista tai parhaista kurarukkasista. On kaksi isoa kundia ja heillä omat mielipiteensä, tahtonsa ja toiveensa. Ja hyvä niin. Kyllä minä vielä esimerkiksi koulunkäynnistä varmasti kirjoitan, mutta vanhemman näkökulmasta. Sillä kaikelle on aikansa ja nyt on aika tämän blogin osalta sanoa esikoiselle ja kuopukselle heipat. Kaiken ei tarvitse olla julkista, ei varsinkaan kouluikäisten lasten elämän.


Mitä minuun tulee, on kaikenlaisia uusia kuvioita jo viritteillä, mutta ehkäpä tällaisen lapsiperheblogin aika alkaa olla ohitse. Kuulette kyllä pian mihin suuntaan tie vie.