Ystäväkirja, ja vastaukset kysymyksiin

Vanha kunnon ystäväkirja, sähköisessä muodossa. Oliko teistäkin ihana täyttää näitä lapsena? Tämän kyselyn nyysin häpeilemättä Periaatteen Naiselta, ihan vain koska halusin itse vastata näihin kysymyksiin.

Perusjuttuja

Siviilisääty: Onnellisesti naimisissa, eli rouvana mennään viidettätoista vuotta.

Asumismuoto: Saarella kantakaupungin kupeessa, sataneliöisessä kerrostaloasunnossa, josta pankki omistaa vielä pienen siivun. Työhuonetta ollaan vailla, mutta meillä ei ole muuttoaikeita lähivuosina.

Ammattini: Vuosia tituleerasin itseäni termillä kirjallisuuden sekatyöläinen. Kriitikko. Lastenkirjastonhoitaja. Kirjavinkkari.

Työpaikka: Kirjasto pääkaupunkiseudulla.

Kiinalainen horoskooppimerkki: Apina.

Harrastukset: Lukeminen ja perheen kanssa hengailu.

Syvällistä

Periaatteet: Lastenkasvatuksessa aivan ehdottomasti rakkautta ja rajoja sekä pick your battles. Noin muuten elämässä yritän ajatella, että kaikella on tapana järjestyä.

Maailmankatsomukseni: Humaani, ihmiseen ja sivistykseen uskova. Välillä tämä usko on todella koetuksella.

Pohdin: Vähän liikaakin. Jatkuvasti tuntuu pyörivän joku kela päässä. Tällä hetkellä pohdin muun muassa ensi vuoden aikataulutusta, kuljetuksen varaamista reissulle ja sitä mitä kirjoja ottaisin pojille lomalle mukaan.

Vihaan: Julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Vihaan myös säätämistä, mutta teen sitä itse jatkuvasti.

Halveksin: Ihmisiä, jotka haluavat hyötyä heikompien kustannuksella.

Pyrin: Elämään niin ettei jää jossiteltavaa tai kaduta myöhemmin.

Rakastan: Perhettäni yli kaiken.

Haaveilen eniten: Tällä hetkellä viikon päässä siintävästä lomasta.

Tarvitsen: Säännöllisesti aikaa yksin ja hiljaisuudessa.

Pelkään: Että tämä onnellinen elämä jollain tavalla rikkoutuu.

Kaipaan: Isovanhempiani, erityisesti näin joulun lähestyessä.

Murehdin: Säännöllisesti ja liikaa.

Kerään: Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sakkoja. Dekkarisarjoja kirjahyllyyn.

Lempi-

värini: Valkoinen ja duck egg.

vuodenaika: Syksy, kun kaikki uusi alkaa ja on energiaa taas vaikka mihin kesän jäljiltä. Kesä on vähän sellainen vetelä vuodenaika, syksyllä on taas palikat hallussa.

eläin: En oikein ole eläinihminen, joten en osaa sanoa.

kirja: En pysty valitsemaan vain yhtä. Hyvät kotimaiset kertojat, kuten Tommi Kinnunen, ja kaikki pohjoismaiset ja englantilaiset dekkarit.

elokuva: Notting Hill.

musiikkilaji: Kuuntelen musiikkia ainoastaan autossa työmatkoilla ja silloin lähinnä suomipoppia.

numero: Lapsena 9.

asia minusta: Olen tosi fiksu ja minulla on laaja yleissivistys.

ruoka: Pitsa, tämän tietävät lapsetkin.

juoma: Vesi ja kuohuva.

lomakohde: Lontoo ja Tukholma

tuoksu: Santelipuu.

kasvi: Lasketaanko leikkokukat?

säätila: Alkusyksyn kuulas kirpeä päivä, jolloin lämppäriksi riittää kuitenkin ohut takki ja huivi kaulassa.

tapa viettää vapaailta: Kotisohvalla villasukat jalassa ja perhe vieressä.

Kysymyksiä:

Pidätkö tytöistä vai pojista? Pidän ihmisistä.

Onko sinulla salaisuuksia? Toki, eikö kaikilla ole.

Onko sinulla valkolakkia? Lienee tällä hetkellä varastokopin perukoilla.

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistyksesi? Ei ole kumpiakaan. Nuorena halusin auringon olkavarteen. Kiitos kaikille korkeammille voimille etten ottanut sitä. 

Mitä tilaat baarissa? Kuoharia tai viiniä.

Poltatko tupakkaa? Noup.

Omistatko eläimiä? Noup.

Onko sinua siunattu parhaalla ystävällä? Minua on siunattu useammalla erittäin hyvällä ystävällä ja läheisillä ystäväporukoilla. Sen sijaan suhde vanhimpaan ystävääni meni minulle täysin yllättäen katkolle ja sitä olen surrut.

Mitä muuttaisit itsessäsi? Pari välivaihetta siinä nollasta sataan -kiihtymisessä tekisi arjesta vähän helpompaa.

Kerro jotakin siitä kun...

Olit kymmenen vuotta nykyistä nuorempi: Olin yhden lapsen äiti, esikoinen oli vajaa kaksivuotias. Kävin töissä, mies matkusti paljon ja jossain mielen perukoilla oli alkanut itää ajatus toisesta lapsesta.

Viimeksi koit romanttisen hetken: Viime viikonloppuna Sellon liukuportaissa, kun mies sanoi spontaanisti kuinka kiva minun kanssani on olla yhdessä. Arkirakkaus best.

Viimeksi sait jonkun nauramaan oikein kunnolla: Viime viikonloppuna sekin, kun pelasin poikien kanssa Nintendo Switchillä. Ei voinut kuin nauraa, en ehtinyt tajuta mitä pelissä pitää edes tehdä, kun se jo loppui. Keskityin siis kulkemaan kuopuksen hahmon perässä ja kuolin kerta toisensa jälkeen. 

Joku kehui sinua taitavaksi: Eräs päälliköistämme kysyessään minua uuteen pestiin ensi vuodeksi. Siitä lisää myöhemmin.

Teit itsellesi lounasta: Aina ennen aamuvuoroon lähtöä, kun voitelen leipiä ja pakkaan mukaan jogurttia ja hedelmiä. En syö töissä lämmintä ruokaa kuin harvoin, mieluummin kevyttä ja useammin. Kunnon ruoasta tulee aina kooma ja työpäivän loppu tuntuu valuvan hukkaan.

Sinulla oli viimeksi kotoisa olo: Juuri nyt. Istun sohvalla, mies on vielä töissä ja kuopus kaverillaan. Esikoinen on kanssani kotona, mutta teemme molemmat omia juttujamme.

Lausuit kehuja: Kehun poikia joka päivä ihan siitä miten kivoja he ovat. Eilen lisäksi kehuin kuopusta hienosta valmistautumisesta kokeeseen.

Viimeksi luit jotain syvällistä: Jenny Jägerfeldin Comedy Queen on hieno kertomus lapsen surusta ja sen käsittelystä. Se on hauskan pinnan alla erittäin syvällinen kirja, suosittelisin kuudesluokkalaisille lukijoille. Luin sen itse vastikään.

Linkitä biisi, joka on koskettanut sinua viimeksi: Kerron vain, että Maija Vilkkumaan Teini on uusin suosikkini.

Onko koululaisten loma pelkkää pelaamista?

Koululaiset viettävät parhaillaan ensimmäistä kesälomaviikkoaan, edessä on ihanan joutilaisuuden täyttämä kesä. Mitä tänään tehtäisiin, kysyy moni kavereiltaan. Ainakin näin esiteinin vanhempana huomaan vastauksen olevan aika usein, että pelataan. Voiko kesäloman anatomia löytyä rajattomasta pelaamisesta, nyt kun ei koulukaan tule läksyineen häiritsemään pelimaailmaan uppoutumista? 

Viime lauantaina puettiin silitetyt kauluspaidat päälle ja lähdettiin koko perhe koululle. Yhteisen lauluhetken, kuulumisten vaihdon, Suvivirren ja kuutosten kukituksen kautta siirryttiin luokkiin, minä kuopuksen kanssa ja mies esikoisen. Tokaluokkalainen oli mukana antamassa ruusuja alakoulun päättäville, kun taas esikoinen oli pokannut todistuksen oppilaskunnan hallitustyöstä jo aiemmin viikolla. Molempia selvästi jännitti, mutta jännitys onneksi helpotti kirjekuoriin kurkistamisen jälkeen. Kun koululaiset oli kehuttu maasta taivaaseen koko vuoden työnteosta sekä siitä palkkioksi saaduista todistuksista, käytimme lopun päivän rauhalliseen hengailuun. Katsoimme leffaa, kävimme ulkona syömässä ja ostimme karkkia jälkkäriksi. Lapset selvästi tarvitsivat lepoa. Silti mietitytti, mitenköhän päivät sujuvat lomalla ja kuinka paljon tulee tuijotettua ruutua. 

Lomasta saa ja pitää nauttia. Täytyy olla pitkiksi venyviä aamuja, rauhallista oleilua ja päiviä, jolloin ei tee yhtikäs mitään tärkeää. Sama se on aikuisellakin, joutilaisuus ja tylsistyminen tuottaa monesti jälkeenpäin paitsi virkistyneen ihmisen myös roppakaupalla uusia ideoita. Näin työssäkäyvänä aikuisena sitä kuitenkin toivoisi jälkikasvun tekevän edes puolet lomastaan jotain suunnilleen järkevää. Erilaiset kesäleirit harrastusten, liikunnan tai vaikkapa kädentaitojen parissa ovatkin helppo, mutta hintava ratkaisu. Satasia pinoon ja lapsi voi viettää viikon jos toisenkin valvotuissa oloissa ennen vanhempien loman alkamista. Ettei mene ihan jatkuvaksi pelaamiseksi ja äidille soitteluksi. 

Mutta mitäs sitten, kun toinen lapsista ei enää ikänsä myötä ole innostunut menemään ohjattuun toimintaan, mutta pikkuveli on vielä liian pieni jäämään isomman kanssa kotiin. Ja jos isompi ei mene leirille, ei muuten mene pienempikään, se on käynyt selväksi meidän huushollissamme. ”Sitä paitsi mä olen tehnyt koko vuoden töitä koulussa, nyt mä olen lomalla ja haluan vaan lomailla.” Asia ymmärretty.

Meidän ratkaisumme oli palkata hoitaja kotiin. Kun tämä hoitaja vieläpä sattuu olemaan poikapuolinen lukiolainen, oli lastenkin hyväksyntä helposti saavutettu. Halusimme poikien seuraksi jonkun, joka katsoo heidän peräänsä, vie ulos pelaamaan futista tai urheilukentälle ja huolehtii, että päivän aikana syödäänkin jotain. Toki lapset saavat mennä kavereidensa kanssa kuten ennenkin, mutta onpahan seuraa ellei kavereita satu olemaan kotosalla. Viime vuonna jo kokeiltiin ja tänä vuonna soitin suoraan kysyäkseni tulisiko hän taas. Onneksi tuli.

Ja toki he pelaavatkin. Ja katsovat telkkaria, vuokraavat leffoja tai tuijottavat älyttömiä videoita youtubesta. Mutta sen vastapainoksi viettävät paljon aikaa ulkona ja minä voin olla töissä rauhallisin mielin. Hoettuani pari vuotta lapsille tasapainon tärkeyttä kaikessa tekemisessä, elättelen toivoa idean uppoamisesta pikkuhiljaa tajuntaan. Vietä päivä sisällä, jos käyt myös ulkona. Lue sarjiksia, jos luet myös läksyt. Ja pelaa, jos osaat lopettaa sopivan ajan kuluttua. Nyt näyttää aika hyvältä jo.

Vauvan kanssa kotiin vai puolueen puheenjohtajaksi - case Annika Saarikko

Uutisista olemme saaneet lukea, että eräs poliittisen kentän puolueista(Keskusta)tarvitsee syksyllä uuden puheenjohtajan ja paikkaan kaavailtu nuori nainen (Annika Saarikko) on päättänyt olla asettumatta ehdolle. Syy? Hän saa samaan aikaan mahdollisen puheenjohtajapestin alkamisen kanssa perheenlisäystä. Tästä aiheesta on toimittaja Laura Saarikoski nyt kirjoittanut Helsingin Sanomiin. Hän kysyy pitäisikö suomalaisnaisten oppia olemaan huonompia äitejä?

Kysymys on tarkoituksella kärjistetty, tottakai. Saarikoski aloittaa kirjoituksensa siteeraamalla paikkaan kaavailtua Saarikkoa, jonka mukaan "elämältä voi saada paljon muttei kaikkea kerralla kuitenkaan." Saarikon mukaan todellisen tasa-arvon merkki on se, että hän voi kieltäytyä ehdokkuudesta.

Saarikoski tuntuu ymmärtävän Saarikkoa ja viittaa kirjoituksessaan jokaisen lapsiperheen vakkarivieraisiin. On väsymystä ja unettomia öitä, tarharumbaa ja täitartuntoja. Miksi pitäisi jaksaa vielä olla puheenjohtaja, kun helpommallakin voi selvitä. Samalla hän vetää yhtäläisyysmerkit siihen, että tarina on jälleen kerran se tavallinen. Miehelle isyys on meriitti, naiselle helpommin rasite. 

Saarikosken mukaan meidän naisten ja äitien, olevien tai tulevien, pitäisi tarkastella itseämme ulkoapäin. Olemme hyviä äitejä, haluamme lastemme parasta ja myös yhteiskunta tukee meitä pitkien äitiysvapaiden ja neuvoloiden myötä. Olemme äitiydessämme etuoikeutettuja moneen muuhun verrattuna. Tältä pohjalta Saarikoski toivoo naisten laskevan rimaa ja ottavan vastaan vaativia työtehtäviä vaikka se tarkoittaisi vähemmän aikaa lapsille ja vasemmalla kädellä hoidettuja kotiasioita. Voisimme siis olla hieman huonompia äitejä ja vähän parempia puoluejohtajia. 

Minä ymmärrän molempia, niin Saarikkoa kuin Saarikosken pointtiakin. On totta, että meidän naisten pitää ottaa vaativia tehtäviä haltuumme, oli meillä perheenlisäystä tulossa tai ei, jos sellaisia haluamme. Samaan aikaan yksilöllä on oltava oikeus kieltäytyä, sanoa että hetki ei ole paras mahdollinen paljon aikaa vievälle työtehtävälle.

Sen sijaan muuttaisin Saarikon sanomaa hieman. Hänen mukaansa kaikkea ei voi saada kerralla, minä uskon sen olevan täysin mahdollista. Kuka sitä estää. Sen sijaan kaikkea ei tarvitse saada kerralla, ja tässä on iso ero. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Uskon, että mikäli yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Olen myös itse elävä esimerkki siitä, että lapsille voi antaa aikaansa ja sen jälkeen rakentaa uraa. 

On hirvittävän raskasta ajatella, että elämä on jatkuvasti nyt ja tässä ja kaikki on otettava siitä irti. Vaatii rohkeutta sanoa, että tekee toisin kuin yleinen odotus on. Vielä raskaampaa siitä tulee, kun asettuu ratkaisullaan kokonaisen naissukupolven tulkiksi, hyvässä tai pahassa, halusi tai ei. Saarikon tapauksessa se tarkoitti sitä, että hän laittoi syntymättömän lapsensa edun valtion edun edelle. Yhteiskunta ehkä häviää, mutta arvatkaa kuka on tilanteessa voittaja? Se vielä syntymätön vauva, jonka kanssa olemisen äiti laittoi politiikan edelle. 

Sillä todella, uusia mahdollisuuksia tulee. Ovet eivät sulkeudu, jos joskus päätämme valita toisin. Ja ennen muuta elämää on senkin jälkeen, kun lapset ovat hieman kasvaneet. Jos se tarkoittaa sitä, että "pettää" hetkellisesti odotukset uran ja perheen täydellisesti yhdistävänä naisena, tarkoittakoon. Sillä ihan pian he ovat näin isoja eikä heidän kanssaan vietettyjä hetkiä tule koskaan katumaan.

Ylin kuva Sonia Pihlajamäki/Lumo Photography.

Viime syksynä olin kurja äiti eli katsaus menneeseen vuoteen

Uuden vuoden kunniaksi some täyttyi niin katsauksista menneeseen kuin toiveista uudelle alulle. Vaikka itselleni syksy on yhtä lailla merkittävä rajapyykki ja uuden alku, on tässä vuoden vaihtumiseen liittyvässä tutkiskelussa puolensa. Mitä kuluneena vuonna tapahtui, mitä haluan jatkaa ja mitä tehdä toisin? Millainen vuosi oli kokonaisuutena? Niinpä minäkin katsoin menneeseen. Tämä Instagramin Bestnine-kollaasi on muuten yllättävän tarkkanäköinen siinä mitä elämäämme viime vuonna kuului ja millaisista aineksista se koostui. Katsotaanpa.

Ensimmäisessä kuvassa ylhäällä vasemmalla olen juuri allekirjoittanut työsopimuksen kirjastopedagogin sijaisuuteen. Tulin kirjastoalalle toukokuussa ja lokakuun alussa siirryin tekemään pientä, mutta sitäkin merkittävämpää erikoisalaa. Olin onnellinen, innostunut ja mietteliäs, helpottunutkin. Tiesin pystyväni tuleviin tehtäviin vankan kirjallisuuskokemukseni myötä ja koin olevani unelmahommissani. Samalla kuitenkin tiesin myös, että edessä olisi tiukkaa opettelua ja monia oivalluksia siitä, että "ai näin tämä kannattaa tehdä, tiedän sitten ensi kerralla". Ja olin oikeassa. 

Olen nauttinut työstäni valtavasti. Olen tavannut syksyn mittaan satoja oppilaita, isompia ja pienempiä. Nämä kohtaamiset ovat parasta työssäni. Se, kun saan kertoa heille pieniä tarinoita kirjoista ja ottaa heidät mukaan juuri sen heille oikean kirjan etsimiseen. Kysyä ja saada vastauksia, joista myös minä opin paljon. Jos minä laajennan heidän käsitystään siitä mitä lukeminen parhaimmillaan voi olla, myös he laajentavat minun maailmankuvaani ja sitä millaisena se näyttäytyy lapsille ja esiteini-ikäisille. Kevääksi olen suunnitellut monenlaisia uusia kirjavinkkauskonsepteja, minun tunneillani ei todellakaan vain vinkkari puhu oppilaille heidän kuunnellessaan. Toivottavasti myös lapset innostuvat näistä yhtä paljon kuin minä!

Toinen kuva ylhäällä keskellä on Thaimaasta, jossa olimme puolitoista viikkoa lomailemassa  kesäkuun alussa. Se olikin minun ainoa kesälomani tai loma ylipäätään menneenä vuotena. On ollut tiukka vuosi, joka antoi paljon, mutta vei myös voimat tehokkaasti loppua kohden kulkiessaan. Tuo yhteinen kesäloma kaukana onkin jäänyt mieleeni ihanana irtiottona. Olimme ensimmäisen kerran Aasiassa ja Hua Hin sekä hotelli Hyatt Regency tarjosivat erinomaisen ympäristön täydelliseen rentoutumiseen. Kävin joka päivä hotellin palkitussa spassa erilaisissa hemmotteluhoidoissa ja nautimme elämästämme koko porukka täysillä. Tämä kuva on rannalle katetulta illalliselta, näyttää unohtumattomalta eikö vain? Sitä se olikin, muun muassa siksi että ruokaa oli kolmen perheen tarpeisiin, siksi ettei kumpikaan lapsista syönyt mitään ja siksi että vesi alkoi huuhdella uhkaavasti jo nilkkoja, joten söimme supernopeasti. Ympäristö oli kuitenkin unohtumaton!

Oikealla ylhäällä olevan kolmannen kuvan myötä on tunnustettava, että tämä vuosi ei ole ollut parasta aikaa parisuhteelle. Olemme olleet niin kiireisiä, että lasten tarpeista huolehtimisen ja kotihommien jälkeen on priorisoitu lähinnä hetken hengähdystaukoja sohvalla tai omaa unta toisen kohtaamisen sijaan. Olenkin soimannut itseäni useaan kertaan siitä etten ole jaksanut kysyä mitä toiselle kuuluu, etenkin hänen hoidettuaan koko paletin kasassa pysymisen kesästä saakka. Olen tästä erittäin iloinen ja kiitollinen. Monta vuotta minä tein joustavasti, osa-aikaisena ja kotoa käsin töitä antaakseni aikaa perheelle, mutta nyt on toisin ja siihen olen saanut täyden tuen mieheltäni. Ja silloin, kun istumme vastatusten vaikkapa ravintolassa, kuten marraskuussa Basbasin treffeillämme, on helppo muistaa miksi aikanaan tuo kuvassa näkyvä hääpäivä meille koitti. En voisi kuvitella mitään parempaa ja siksi aion pitää meistä parempaa huolta tänä vuonna, myös näiden kiireisten vuosien keskellä. 

Neljännessä kuvassa vasemmalla keskirivillä ollaan Anna-lehden jutussa äitini kanssa. Kerroimme siinä suhteestamme juuri tämänikäisinä. Äiti on ollut läpi vuosien suurin tukeni yhdessä isäni kanssa. En olisi juuri tällainen kuin olen enkä varmastikaan näin hyvä äiti omille pojilleni ilman äitiäni. 

Viidennessä kuvassa ihan keskellä ollaankin sitten koko porukka kasassa siskoani lukuunottamatta. Olemme pieni, mutta tiivis joukko, meidän perhe. Kuten pojatkin aina sanovat, meidän perheemme ei ole vain me neljä, vaan myös isovanhemmat, täti miehineen ja pari vuotta sitten vielä isomummi. Viime vuonna emme viettäneet niin paljon aikaa yhdessä kuin aiemmin. 

Kuudes kuva keskellä oikealla on Kaksplus-lehden kuvauksista, joihin liittyvässä lehtijutussa kerroin meidän arjestamme ja parhaista oivalluksista sekä teoista hyvän arjen saavuttamiseksi. Tässä kuvassa olemme kasuaalisti parvekkeella poikien kanssa lukemassa läksyjä, mutta todellisuudessa ei paljon läksyjä viime syksynä yhdessä tehty. Mies otti kopin myös tästä asiasta, sillä ilta toisensa perään jatkoin töitä kotona. Ja kyllä, otsikon mukaisesti tunsin itseni ajoittain todella kelvottomaksi äidiksi, kun Wilma-viestit jäivät lukematta, tärkeät päivämäärät merkkaamatta kalenteriin ja tunnuin muutenkin olevan ajoittain aivan ulkona siitä miten poikien elämään kuului. Onneksi isänsä paikkasi. Noin yleensä koen olevani erittäin hyvä äiti lapsilleni, mutta syksyllä mentiin kyllä liian usein sieltä aidan matalasta päästä.

Seitsemäs kuva alhaalla vasemmalla kertoo minulle siitä miten vähän olemme nähneet ystäviämme viime aikoina. Onneksi jaksavat yhä kutsua kylään, sillä mehän menemme ellei ihan olla päät kainalossa. Ystävät ovat kuitenkin se arjen elementti, josta helpoiten huomaan tinkiväni arjen pyörityksessä. Ja sitten kun tavataan, on tosi kivaa aina. Tätä silmällä pitäen olenkin kutsunut ystäviä lapsineen meille jo tässä kuussa. 

Kahdeksannessa kuvassa alhaalla keskellä ollaan jälleen Thaimaassa. On aamupäivä ja olemme siirtyneet aamiaisen jälkeen altaalle. Pojat jo puljaavat ja minä juon toista aamukahvia. Tästä kuvasta muistuu mieleeni se kiireettömyys, joka lomalla oli joka päivä vallitsevana. Ei ole kiire minnekään, sen kun ollaan. Siinä me olemme hyviä, ei näiden kanssa tarvinnut pieninäkään lähteä väkisin pihalle tai keksiä jotain siksi, että lapset hyppisivät seinille. Luojan kiitos. Toivoisin meille enemmän kiireettömiä kotipäiviä tänä vuonna.

Yhdeksäs kuva oikealla alhaalla on räpsäisy arkisesta iltasatutilanteesta. Tällainen yhdessäolo, jossa olemme tiiviisti rinta rinnan ja yhdessä on ollut pojille normi viime vuoteen saakka. Vaikka kävin töissä hain lapset jo kolmelta ja meillä oli aikaa vaikka mihin. Nyt he ovat joutuneet sopeutumaan uudenlaiseen arkeen, jossa äiti tekee osin vuorotyötä tai on väsymyksen taikka työkuorman vuoksi vähemmän läsnä kuin aiemmin. Toivon kuitenkin, että sopeutuminen on nyt meidän kaikkien osalta tehty ja arki jatkuu helpompana ja ennen muuta kiireettömämpänä sekä energisempänä kuin syksyn viimeiset kuukaudet. Sitä tavoitellaan.

Siitä, mitä me neljä teimme uuden vuoden lupauksiksi, tavoitteiksi ja toiveiksi, saatte lukea seuraavaksi.

"Kaiken voi saada, mutta ei kerralla" eli työn ja perhe-elämän yhdistämisestä

Tänä syksynä olen ollut onnellisempi, väsyneempi ja innostuneempi kuin pitkään aikaan. Ai miksi? No siksi, että olen jälleen uudessa työssä. Kerrataanpa vähän.

Viime toukokuussa menin töihin kirjastoon ja huomasin pian viihtyväni erinomaisesti. Informaatiotutkimuksen perusopintojen ja tuon työkokemuksen myötä tunsin löytäneeni oman paikkani, olkoonkin että olin tuntenut jo vuosia tekemäni kirjoitustyön yhtä lailla omakseni. Se tässä nykyajan pirstaleisessa ja epäsäännöllisessä työelämässä muuten onkin hyvä puoli. Ei tarvitse parikymppisenä päättää mitä tekee koko loppuelämänsä, vaan aina voi muuttaa suuntaa ja lähteä uudelle uralle. Parhaassa tapauksessa siis.

Ehdin olla lastenosastolla töissä reilut neljä kuukautta, kun asiat muuttuivat. Yksi kollegoistani vaihtoi työpaikkaa, tämä vapautti kirjastopedagogin sijaisuuden ja viikkoa myöhemmin olin allekirjoittanut työsopimuksen keväälle saakka. Olin pyörällä päästäni asioiden nopeasta etenemistahdista. Samaan aikaan olin varma, tämän paikan olin saanut osaamisellani, tiukalla työnteolla ja halulla oppia uutta yhdessä jatkuvan kehittymisen ja kehittämisen kanssa. 

Työskentelen kirjastopedagogina ja lähden joka päivä hymyillen töihin. Käyn tekemässä kirjavinkkauksia kouluilla ja otan ryhmiä sekä luokkia vastaan alueen kirjastoissa. Tapaan työssäni ryhmiä eskareista kuutosluokkalaisiin ja liikun työpäivän aikana monesti kirjastosta toiseen, koululle ja taas takaisin. Se sopii minulle, pidän vaihtelusta ja erilaisista työympäristöistä. Lisäksi saan kehittää ja kehittyä, jatkuvasti on luettava ja pysyttävä uutuuksien perässä. Yksinkertaisesti rakastan tätä kaikkea ja tunnen tekeväni merkityksellistä työtä lasten parissa.

Olen kuitenkin ollut väsynyt. Loppukesästä alkaen olen tehnyt paljon töitä. Kotona työajan ulkopuolella on pitänyt lukea ja valmistella, se kuuluu tähän hommaan. Ja kun olen ollut kotona uppoutuneena töihin olen kyseenalaistanut kaiken. Onko minulla oikeus tähän? Kun on ne opiskelutkin toisella puolella maata.

Syyllisyyshän se siellä kolkuttelee. Vuosien ajan totuin järjestelemään työni perheen ehdoilla. Olin ensin hakemassa päiväkodista heti välipalalta, sen jälkeen saatoin kouluun ja kolmelta olimme jo tekemässä läksyjä keittiöpöydän äärellä. Minulla oli aikaa lapsilleni vaikka millä mitalla. Näin olimme halunneet ja järjestäneet, minun työni joustivat monta vuotta. Sitten tultiin tähän hetkeen ja ensimmäisiin syksyisiin päivin, kun huomasin seisovani lähikaupan vihannesosastolla vähän ennen viittä yhdessä muiden kiireisten kanssa ja miettiväni ettei tässä ole mitään järkeä. Sanoin miehelle, että juuri tältä minä halusin välttyä, tältä juoksulta ympäri oravanpyörää. Mies lohdutti muistuttaen miten monta vuotta siltä vältyttiin, kiitos järjestelyidemme. 

Kuten otsikossa jo sanon, minun mielestäni ihmisen ei tarvitse saada kaikkea kerralla. On aikoja, jolloin koko perheen hyvinvointi on laitettava etusijalle ja aikoja, kun voi panostaa työntekoon.  Syksyjä, jolloin ekaluokkalainen tarvitsee vanhempaansa enemmän kuin muutaman hassun tunnin illalla. Kaiken voi todellakin saada, mutta kyseenalaistan vahvasti nykypäivän oletuksen siitä, että se kaikki pitää saada samaan aikaan. 

Nyt on kuitenkin minun vuoroni ja minun aikani. Mieheni ura on siinä pisteessä, että hän voi vuorostaan joustaa. Hän hoitaa molemmat pojat kouluun aamuisin, kun minä olen jo lähtenyt. Hän hakee iltapäiväkerhosta  ajoissa, kun lapsesta siltä tuntuu. On hänen vuoronsa olla läsnä pojille, olla se aikuinen, jonka puoleen arjessa kääntyä. Enkä minä enää varsinaista vuorotyötä edes tee, suurimman osan päivistä aamuvuoroja ja yhden viikonlopun kuukaudessa.

Ja tiedättekö, on yllättävän vaikea päästää irti. Luottaa siihen, että kyllä perheen toinen aikuinen pystyy tarkastamaan läksyt ja muistuttamaan lapsia tarvittavien liikuntavermeiden pakkaamisesta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, joka on ollut se minun tapani. Olen ollut hämmästynyt, mistä tällainen piirre on tullut. En ole yhtään sellainen tyyppi, joka kertoisi esimerkiksi matkalle lähtiessään miten muun perheen pitää sillä aikaa elää. Olen nauranut naisille, jotka tekevät perheelle ruokaa pakkaseen ollessaan pari päivää poissa. Tämä vastuun siirtyminen tekee paitsi miehen ja poikien suhteelle myös minulle niin hyvää. 

Mitä tästä kaikesta ajattelevat lapset? Heidän mielestään äidin työ on hienoa ja tärkeää, mutta äiti on liian vähän kotona. Mutta me totumme, päivä kerrallaan. Ja jonkun ajan kuluttua kaikki tämä tuntuu jo aivan tavalliselta. Hyvä niin, sillä en ikinä ole ollut tällaisessa tilanteessa, jossa lähden hymyillen töihin. 

Kaikki kirjoituksen kuvat ovat Heli Hirvelän ottamia. Olimme poikien kanssa syyskuun Kaksplus-lehden sivuilla kertomassa hyvän arjen oivalluksistamme.  

Voi toukokuu kuinka uuvutat minut

Juttelin eilen työtoverini kanssa tulevasta syksystä. Kerroin, että töiden lisäksi toiveissani on aloittaa aineopintojen suorittaminen ja se saattaa vaatia arkivapailla lentämistä pohjoisempaan Suomeen. Myös arvioita on jo sovittu ensi syksyn uutuuskirjojen osalta. En ollut vielä kertonut vanhempainyhdistystyöstä, kun hänellä oli minulle yksi kysymys. Miten sinä jaksat ja ehdit? 

Tällä viikolla olen suoraan sanoen ajatellut, että en jaksakaan. Uusi työ vaatii paljon, kun opeteltavaa tulee tulvimalla ja jatkuvasti on oltava skarppina. Myös vuorotyöhön totuttelu vie aikaa niin omalta mieleltä ja kropalta kuin perheeltä ja arkirutiinien osalta. Olen lisäksi tullut siihen tulokseen, että toukokuun ja joulukuun täytyy olla kavereita keskenään. Millään muulla tavalla ei voi selittää sitä, että molemmat kuukaudet vetävät koululaisen vanhemman aivan piippuun.

Kysehän on molempien kuukausien viimeisistä viikoista ennen koulujen lomia. On poikkeusaikatauluja, kaikilla perheen koululaisilla toki eri lailla. On tapahtumia, retkiä, muistettavaa ja hoidettavaa. Kouluun on roudattava joka päivä jotain ja samalla tahdilla tulee askarteluja ja käsitöitä kotiin. Kalenteri pullistelee. Kun lapset vihdoin seisovat kevätkirkon jälkeen pihalla todistukset käsissään voi huokaista syvään. Sitä ennen esimerkiksi lasten isä on viettänyt yhden aamupäivän koululla kevätjuhlia ja niiden esiintyjiä ihastellen, juhlat kun tietenkään eivät olleet peräkkäin, vaan tunnin väliajalla. Silloin hän oli kuulemma avannut läppärin ja tehnyt vähän töitä siinä pihalla. Kaikki onnistuu, kun laitetaan onnistumaan.

Ja kuitenkin, minä pidän toukokuusta kaikesta siitepölyaivastelusta ja tehtävälistoista huolimatta. Koko kuukausi on ihanaa odotusta täynnä ja nurkan takana odottelee jo pitkä ihana kesäloma. On myös mukavaa, kun oppilaille järjestetään kaikenlaista ohjelmaa ja tekemistä niiden viimeisten pitkien päivien kuluttamiseksi. Silti kevätlukukausi ei pääty hetkeäkään liian aikaisin. Molemmat lapset ovat aivan puhki, viimeisiin päiviin kerätään viimeisetkin tahdonrippeet, että saadaan tyypit ovesta ulos. Kohta helpottaa.

Ja sama pätee myös muuhun elämään. Koulun päättymisen myötä kaikenlainen tehtävien määrä putoaa minimiin. Ihan pian lähdemme ulkomaille, jota varten ei toki vielä ole tehty mitään tarkempia matkajärjestelyjä. Ehtiihän sitä. Kirjoitin viimeisen tiedotteen vanhempainyhdistyksen osalta toissapäivänä uimahallin kahviossa ja lauantain buffetin jälkeen mekin paketoimme kouluvuoden kasaan. Opinnot on tehty, kirjotuksia ei kesälle tule. Jää vain lomaileva perhe ja minun työni. 

Että kaikesta ajoittaisesta tuskailusta huolimatta elämä on aikamoisen jees juuri nyt.

Äiti sinä olet super

Joskus kauan sitten luin lehdestä kolumnin äitiyteen ja lapsen kanssa olemiseen liittyen. Kirjoittaja vertasi lapsen kanssa elämistä junamatkaan. Voit lähteä reissuun läheisen pienokaisen, vaikkapa kummilapsen kanssa. Matka menee hyvin, mutta sen jälkeen olo on uupunut. Tahtomattaankin sitä on tsempannut, miettinyt viihdykettä ja sitä onko lapsella varmasti nyt kaikki hyvin. Pitäisikö syödä, onko jano, käydäänkö vessassa. Voit lähteä samanlaiselle junamatkalle myös oman lapsesi kanssa. Voitte istua vaikka koko matkan vierekkäin hiljaa, et tunne tarvetta varmistella ja viihdyttää, et stressaa tai jännitä. Oleminen on erilaista silloin, kun kyseessä on oma ihminen, oma lapsi. 

Tuo kirjoitus osui ja upposi aikanaan, sillä muistan sen yhä. Se kiteyttää oman äitiyteni ja lasteni kanssa olemisen täydellisesti. Omien ihmisten kanssa on rentoa ja mutkatonta yhdessäoloa. Kenenkään ei tarvitse tsempata tai suorittaa, ollaan vaan. Juuri tällaisina. 

Minä en ole vakavissani koskaan miettinyt olenko hyvä äiti. Olen nimittäin kaikista vaiheista ja haastavista tilanteista huolimatta syvällä sisimmässäni tiennyt, että olen erinomainen äiti lapsilleni. En täydellinen, en likimainkaan, mutta ei tarvitsekaan. Minä saan olla heidän kanssaan juuri niin epätäydellinen ihminen kuin olen ja silti kelpaan paremmin kuin hyvin. Meillä on napakka kuri, ylitsevuotavasti rakkautta, suuria tunteita ja selvät säännöt. Meillä on myös täydellistä hyväksyntää, luottamusta ja onnea. Lasten ollessa pieniä ajattelin monesti, että on tämä aika jees kuitenkin, vaikka saattoivat samaan aikaan karjua molemmat. Kokonaiskuva oli tuolloinkin plussalla. Nyt voin sanoa vilpittömästi, että olen jo monen vuoden ajan miettinyt ettei tämä voi paremmaksi muuttua. Ja silti muuttuu. 

Tänä viikonloppuna on äitiyttä juhlittu perusteellisesti. Aloitimme perjantaiaamuna kuopuksen kanssa koululta, jossa pikkutyypit onnittelivat äitejä laulaen, kortein ja ruusuin. Lauantaina kokoonnuimme lapsuudenkotiini, joimme proseccoa ja söimme muun muassa parsaa, kampasimpukoita sekä raparperipiirakkaa. Tänään sain istua valmiiseen aamiaispöytään. Mies ja pojat muistivat kortein ja kukin, hierontalahjakorttia parempaa lahjaa tuskin voi olla. Päivä jatkui kesän ensimmäisillä jätskeillä Espalla, Kansallismuseon Barbie- näyttelyllä ja myöhäisellä sushilounaalla. Sen jälkeen ruokittiin jälkikasvu Burger Kingissä, tasapaino kaikessa. Nyt laitellaan pikkuhiljaa vaatteita ja reppuja valmiiksi huomista varten, pestään pyykkiä ja kurkitaan kalentereista mitä maanantai tuokaan tullessaan. Minulle se tuo ensimmäisen työpäivän uudessa paikassa, jännitys on sellaista kokovartalopaniikin luokkaa.

Myös sinä kanssaäiti, sinä olet super! Hyvää äitienpäivän iltaa!

Äidin kanssa aikakauslehdessä

Kuukausi takaperin treffasimme äitini kanssa Anna-lehden toimittajan ja kuvaajan. Istuimme alas keittiöömme ja juttelimme siitä millainen on 38-vuotiaan tyttären ja 66-vuotiaan äidin suhde juuri tässä iässä. Mikä siinä on parasta ja miksi juuri tässä iässä suhteemme on hyvässä vaiheessa. Juttu julkaistiin jokin aika sitten osana reportaasia, jossa usea eri-ikäinen äiti-tytärpari kertoi suhteestaan. 

Tytär äidistään

Kuten alla olevassa tekstinpätkässä kerron, on äidin ikääntyminen alkanut viime aikoina mietityttää minua. 66-vuotias on vielä nuori ikäisekseen enkä ajattele äitini olevan vanhus, vaikka eläkeläinen onkin. Olen iloinen, että hän jaksaa olla poikieni kanssa, tehdä asioita ja viettää aikaa heidän kanssaan. Vauhti alkaa kuitenkin väkisinkin hiljentyä. Äidin on vaikea hyväksyä sitä, vauhtia on nimittäin riittänyt ja olen saanut aktiivisen osallistumisen ja toimimisen mallin kotoa. Samalla olen tullut hyvin tietoiseksi omasta iästäni, siitä että neljäkymmentä kurkkii jo nurkan takana. 

Tässä jutussa pitäisi itse asiassa olla mukana myös isäni ja siskoni. Neljän hengen lapsuudenperheeni on nimittäin erittäin tiivis yksikkö ja huomasin meidän haastattelussakin puhuneen suurimman osan asioista koko perheemme näkökulmasta. Nyt olemme neljä aikuista ihmistä, jotka viettävät aikaa yhdessä, koska haluavat sitä. Ja vaikka suhteemme on hyvää ystävyyttä, on äiti ehdottomasti minulle aina Äiti isolla alkukirjaimella. Ei kaveri.

Äiti tyttärestään

Me olimme tosiaan lapsuudessani paljon kolmistaan äidin ja siskoni kanssa, kuten äitini alla kertoo. Elomme ja olomme oli rentoa ja mutkatonta, en muista että olisimme riidelleet pahemmin tai että äiti olisi ollut kireä ja rasittunut. Taatusti hän sitä oli,vaativan päivätyönsä, matkustelevan miehen ja kaikkien luottamustehtävien myötä. Muistan kuinka äiti otti aikaa liikunnalle juoksemalla ympäri puistoa, jossa me leikimme. Joskus kävimme myös lattialle makaamaan vierekkäin ja otimme aurinkoa ikkunalasin läpi. Vasta myöhemmin tajusin äidin voineen ummistaa silmänsä tuolloin hetkiseksi. 

Olen onnellinen tietäessäni kuinka tärkeitä poikani ovat äidilleni. He saavat tuntea itsensä isoäidin luona ehdoitta rakastetuiksi ja hyväksytyiksi, juuri kuten minä omien isoäitieni luona. Äiti pitää suhteita sukuun tärkeinä, samoin minä. Eromme on siinä, että äiti huolehtii vanhenevista sukulaisista oman hyvinvointinsakin kustannuksella, minä osaan asettaa selvemmän rajat ja laittaa oman jaksamiseni etusijalle. Meidän molempien mielestä ihminen pitää hyväksyä juuri sellaisena kuin on ja häntä tulee kehua ihan vain sen vuoksi, että hän on juuri hän. Tällä tavalla minulle on kasvanut rautainen itsetunto ja samaa saavat poikani kuulla isoäidiltään ja minulta. 

Lapsiperheen lomatyylien plussat ja miinukset

Lomailu on lapsiperheitä voimakkaasti jakava asia. Toisten kiertäessä maailmaa vauva kainalossa pitäytyvät toiset tiukasti kotimaan kamaralla. Yhdelle perheelle kaupunkiloma on kauhistus, toinen laittaa palleron rattaisiin ja karkaa suurkaupungin kaduille. Joku perhe päätyy vuosi toisensa jälkeen samaan hyväksi havaittuun lomakohteeseen, toiselle edes sama hotelli ei tule toista kertaa kyseeseen.

Meille on kahdenkymmenen lasten kanssa tehdyn ulkomaanmatkan pohjalta kertynyt reippaasti kokemusta matkustustyylistä jos toisestakin. Kaikkea on kokeiltu ja erilaisten lomailujen plussat ja miinukset laitettu muistiin.

Rannalle vai kaupunkiin?

Lapsiperheen lomakonsepteista tunnetuin on niin sanottu Bamse-matka. Kyseessä on yksinkertaisesti lapsiperheelle suunniteltu kokonaisuus, joka tekee matkustamisen pienten lasten kanssa mahdollisimman helpoksi. Nimensä tämä lomailutapa on saanut luonnollisesti lastenklubista, jossa ohjaajien lisäksi lapsia viihdyttää Bamse-nalle.

Tällainen loma on erinomainen konsepti silloin, kun kaivataan mahdollisimman helppoa lomaa. Hotellit ovat erikoistuneet lapsiperheisiin eikä vanhempien tarvitse raahata mitään ylimääräistä kotoa mukaan. Huoneista löytyvät matkasängyt ja hotellien ravintoista reilusti syöttötuoleja. Eikä siellä syödessä pieni raivari haittaa, sillä samanlainen on todennäköisesti käynnissä myös viereisissä pöydissä. Bamse-konseptilla perhe pääseekin lomalle ilman ylimääräistä pohdintaa. Myös lasten viihdytys on tehty mahdollisimman toimivaksi, sillä lastenkerhot ja erilaiset aktiviteetit takaavat riittävästi tekemistä uimisen oheen. 

Toisaalta tällainen loma näyttää myös pakettimatkailun pahimmat puolet, tai ainakin minulle se teki niin. Bussimatka hotellille yhdessä oppaan kanssa vie kauemmin kuin taksilla itsenäisesti. Autenttisuuttakaan ei usein kannata lomakohteelta vaatia, sillä hotellikompleksi voi olla rakennettu keskelle ei mitään. Hiljaista lomaa toivovalle lapsiperheen kansoittama hotelli voi olla liikaa, sillä lapsista nyt luonnollisesti lähtee ääntä. Ruoka on kelvollista, mutta kaikille sopivaa ilman mitään erikoisuuksia. Henkilökohtainen inhokkini, eli aurinkotuolien varausruletti on myös voimissaan ja ymmärtäähän sen. Jokainen haluaa tietysti mahdollisimman lähelle allasta vahtimaan etteivät juuri omat piltit painu uppeluksiin.

Me olemme kokeilleet tällaista lomailua kerran Kreetalla. Kävi ilmi, että lapsemme pelkäävät lastenklubin maskotteja, joten saimme hyvän syyn päättää Bamse-lomailun olevan meidän osaltamme kokeiltu ja huonoksi todettu. Meillä nimittäin kukaan ei yhäkään koe tarvetta hengailla ohjatussa kerhotoiminnassa, vaan viihdymme koko perhe yhdessä altaalla uiden ja lukien päivästä toiseen. 

Kaupunkiloma on Bamse-reissun vastakohta. Lapsia asuu myös suurkaupungeissa, kaupoista saa vaippoja ja lastenruokaa ja vaunuilla sekä rattailla pystyy kulkemaan myös julkisilla. Kaupungissa lomaillessa yleensä tehdään kompromisseja lasten ja aikuisten lomatoiveiden kesken, mennään aamupäivällä museoon ja siirrytään siitä lounaan jälkeen leikkipuistoon. Kaupunkilomien plussia ovat kulttuuri, ruoka ja tunnelma unohtamatta ostosmahdollisuuksia. Miinuksia minun on suoraan sanottuna todella vaikea keksiä enkä allekirjoita lainkaan sitä etteikö lasten kanssa voisi lähteä kaupunkilomalle. Ehkä erittäin vilkkaat lapset voivat asettaa rajoituksia, mutta olisiko sekin vain asenne- ja sopeutumiskysymys? On ihan ok sanoa, että ei ole kiinnostunut tutkimaan museoita, raunioita tai taidenäyttelyitä. Sen sijaan on vähän väsynyttä käyttää lapsia tekosyynä sille ettei lähde. 

Lähelle vai kauas?

Kaukomatkoille lähdettäessä kannattaa olla oikea asenne. Lennot ovat pitkät, mahdollisesti vielä vaihdolla tai kahdella. Lapset voivat oireilla aikaeroa ja kohdemaan erilaista ilmastoa. Silti kaukomatkustus on aivan erinomainen tapa nähdä omasta poikkeavia kulttuureja sekä laajentaa tietämystä ja ymmärrystä muista maista ja toisenlaisista elämäntavoista. Kauas matkustettaessa kannattaakin panostaa helppouteen. Mikäli mahdollista, lentää vain yhdellä vaihdolla perille ja miettiä sopivaa matkustusajankohtaa tarkkaan. Valmiiksi kentälle buukattu kuljetus auttaa siirtymässä hotellille. Me olemme lentäneet lapsen kanssa vain länteen päin, mutta vajaan kahden kuukauden kuluttua kokeillaan miten reissu itään ja Thaimaahan sujuu. Ja sitten vain nauttimaan!

Aina ei kuitenkaan tarvitse lähteä kauas. Lähimatkailu on tänä päivänä suosittua ja hyvä niin, sillä kotimaastamme löytyy vaikka mitä mahtavia kohteita. Helsingistä ei esimerkiksi tarvitse lähteä Porvoota kauemmas päästäkseen pienelle irtiotolle. Yö kivassa putiikkihotellissa, kiertelyä vanhassa kaupungissa, hetki leikkipuistossa ja hyvin syömään. Mikä tahansa suurempi kaupunki toimii myös lasten kanssa hyvin ja varman päälle pelaava varaa yön suurista hotelliketjuista lapsiperhe-eduilla. Huonoja puolia mietittäessä tulee ensimmäisenä mieleen Suomen kesä ja arvaamaton sää. Jos heinäkuun puolivälissä on satanut jo kuukauden, saattaa kotimaan sijaan haluta varmaan aurinkoon edes viikoksi.

Vuokraisinko talon tai lähtisinkö risteilylle?

Moni tuntemani lapsiperhe vannoo oman talon vuokraamisen nimiin ja me kokeilimme sitä myös kerran. Ajatus on ihana, tunnelmallinen villa esimerkiksi Italian maaseudulla, oma uima-allas ja oma rauha. Autolla pääsee tekemään retkiä lähiseudulle ja lasten kanssa kokkailu sekä pyykinpesu hoituu lomailun aikana näppärästi omassa keittiössä. Tällaisessa lomailussa on valtavasti hyviä puolia ja sillä pääsee myös näkemään kohdemaan oikeaa elämää ja arkea. Lasten rytmi ja rutiini on mahdollista säilyttää myös reissussa hotellielämää paremmin ja uima-altaalla on aina tilaa.

Toisaalta huvilalomailu ei esimerkiksi meille osoittautunut toimivaksi. Minä tuskastuin jo kolmantena päivänä tiskikoneen täyttämiseen, aamiaisen valmistamiseen ja kamojen keräilyyn ympäri taloa. Huomasin etten osaa rentoutua, sillä tekemistä oli aivan kuin kotona olisin ollut. Meillä myöskään lapset harvemmin lomilla käyvät ennen aikuisia nukkumaan, joten emme kaivanneet mahdollisuutta jatkaa iltaa esimerkiksi terassilla istuskellen lasten nukkuessa rauhassa makuuhuoneen puolella. Vaikka me osoittauduimmekin hotellityypeiksi, saattaa tämä olla juuri teidän perheenne tapa. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Risteily Tukholmaan on tuttu monella, mutta entä jos lähtisikin kauemmas Välimerelle tai Karibialle? Tällainen risteily hdistää erilaisten lomien parhaat puolet. Lähes joka päivä pääsee tutustumaan uuteen kaupunkiin ja meripäivän voi viettää auringossa allaskannella. Lapsiperheelle tällainen lomailu on erinomainen tapa nähdä maailmaa, sen kun kiikuttaa tavarat hyttiin ja koti kulkee mukana koko ajan. Lisäksi laivoilla on ohjelmaa, tekemistä lapsille ja ruokailut hoituvat näppärästi omassa pöydässä oman tutun tarjoilijan toimesta. Huonoista puolista mainittakoon lähinnä hinta, etenkin useamman lapsen perheelle. 

Minne sinä lähtisit, jos juuri nyt saisit valita?