sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Ostin auton, lennot ja sängyt, eli säästöprojekti osa II



Säästöprojektin ensimmäiset viisi kuukautta, koko alkuvuosi meni hienosti. Sitten tuli kesä ja säästäminen oli enää kaukainen muisto. Toisaalta kaikki hankinnat olivat joko tarpeellisia tai ehdottoman paljon iloa tuottavia, näin Konmari-ideologiaa lainatakseni. Lisäksi niihin oli varaa, joten millään tavalla miinukselle ei menty. Mutta katsotaanpa.

Kesä alkoi tilanteessa, jossa olimme saaneet kasaan kuusituhatta euroa ihan vain lopettamalla ylimääräisen kuluttamisen. Laskimme olevamme hyvin lähellä tavoitetta, eli kymppitonnin vararahastoa, veronpalautusten ja lomarahojen tultua. Lisäksi vaihdoin työpaikkaa ja käyttämättömät lomapäivät maksettiin rahana. Luulin myös, että kesä kotimaassa ilman reissua kauemmas toisi selvää säästöä. Väärin luultu.  

Toukokuun lopulla toteutettiin kotimme pieni pintaremontti maalauttamalla eteisen, käytävän, keittiön ja olohuoneen seinäpinnat ja kustannus maksettiin suunnitellusti normaaleista palkkatuloista. Homma kuitenkin polkaisi käyntiin ikuisuusprojektimme, eli uusien sänkyjen hankinnan. Ikean luonnonmateriaaleista valmistetut jenkkisängyt sekä meille että esikoiselle ovat osoittautuneet parhaaksi hankinnaksi aikoihin, mutta kustansivat 2000 euroa. 





Seuraavaksi viimeisteltiin kesäpaikan vessaremonttia, kun lämminvesivaraaja posahti. Korjauksessa piti uusia myös putkia, joten se kulu tuli yllätyksenä eikä ollut halpaa. Mutta minkäs teet. Miehen kanssa käytiin pienellä minilomalla Hotelli Havenissa ja illastamassa Demossa. Ei ollut ilmaista tämäkään, mutta kivaa. Ostettiin tauluja. Ostin myös itselleni pidempään haaveilemani laukun, kun käytettynä sain hyvään hintaan. Pari vanhaa lähti sen tilalta myyntiin. 




Elokuussa selvisi, että esikoinen on kasvanut toukokuusta kuusi senttiä ja ihan kaikki vaatevarastossa on pientä kengät mukaanlukien. En ole edes jaksanut laskea paljonko uusiin vaatteisiin meni alepenkojallakin rahaa. Lisäksi esikoiselle ostettiin uusi polkupyörä keväällä varastetun tilalle, koska ihmisellä nyt on oltava pyörä. Uutena harrastuksena alkoi kitaransoitto ja luulin vielä viikko sitten kitaran maksavan enimmillään viisikymppiä. Sain laittaa pari satasta siihen päälle.





Ei tämä kaikki vielä mitään, sillä elokuussa ostettiin auto ja liisattiin toinen. Viimeistelin homman ostamalla lennot joulukuun alkuun perhelomalle Dubaihin. Aika tehokasta, sanoisin.




Toki tässä nyt kerätään sellaista aktiivista käteispuskuria, johon pääsee helposti käsiksi erotuksena sijoituksista. Näin ollen hankintoihin oli helppo ottaa säästöistä palkkatulojen lisäksi.  Kaikkein hulluinta on, että tämän kesän kestäneen kulutusjuhlan aikana onnistuimme silti laittamaan tuhat euroa säästöön. Mutta olipahan aikamoinen kolme kuukautta, tuskin olen ikinä ostanut niin paljon kaikkea kuin tänä kesänä.

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa säästössä on 7000 euroa. Jäljellä on kolme kuukautta ja tavoitteesta uupuu kolme tuhatta euroa. Jännitys tiivistyy. Katsotaan ensi vuoden alussa miten meille kävi. 










keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Pieni Merenneito -musikaali vie taianomaiselle matkalle veden alle


Liput saatu Helsingin Kaupunginteatterilta


Istuin viime torstaina esikoisen vieressä Helsingin kaupunginteatterin permantokatsomossa ja ajattelin, että wau. Unohtakaa Lontoo tai muut suurkaupungit, kyllä Suomessakin osataan ja hyvin osataankin!

Rakastan musikaaleja ja olen vienyt lapsenikin Lontooseen upeasta Lion Kingistä nauttimaan. Luettuani Helsingin Kaupunginteatterin tulevasta suurtuotannosta olin odottavalla mielellä. Kuinka paljon Pieneen Merenneitoon oikeasti voitaisiin panostaa, olisiko satsaus oikeasti suurluokkaa? Ja kun ensi-ilta sitten koitti, pääsimme esikoisen kanssa näkemään homman ihan ensimmäisten joukossa.




Pienen merenneidon tarina on tuttu jo H.C. Andersenin traagisesta sadusta, mutta suuri yleisö tietänee sen Disneyn versioimana. Oman identiteetin löytäminen ja hyväksytyksi tuleminen, ahtaista rajoista ulos pyrkiminen ja sen eteen tarvittavat uhraukset ovat tarinan ydintä yhdessä rakkaustarinan kanssa. Minä muistan lapsuudestani sen version, jossa Ariel menettää paitsi äänensä, elämänsä ja sinä ohessa toki myös prinssin. Onneksi Disney on armollisempi ja musikaalikin tämän jälkimmäisen version mukainen.

Musikaalin ensimmäinen puoliaika on yksinkertaisesti silkkaa timanttia. Saimme nähdä näyttämön muuttuvan mereksi siinä silmiemme edessä. Merenneidot uivat kalojen seassa ja yksilösuorituksista muodostui saumatonta yhteistyötä. Laivan noustessa ylös näyttämölle olin sanaton ja kaiken toteutuksen tekninen taituruus jatkaa hämmästyttämistään läpi musikaalin. Upeat puitteet yhdistettynä mielettömän taitavaan lauluun ja tanssiin saivat ihon kananlihalle. Joukkokohtausten ohella Sanna Saarijärven suoritus suorastaan herkullisen ilkeänä ja inhottavana Ursulana jää mieleen, samoin pieni Pärsky ja hänen taitavuutensa.




Toinen puoliaika ei kuitenkaan yllä ensimmäisen mittoihin. Tässä vaiheessa tarinan juonta aletaan punoa yhteen, kohtauksesta toiseen liikutaan turhan nopeasti ja varsinaista syvyyttä ei tarinasta löydy. En tosin tiedä tarvittaisiinko sitä edes, vai voisimmeko nauttia vain visuaalisesta ilotulituksesta koko rahan edestä. Pienemmille katsojille kun kyseessä on ennen muuta prinsessasatu ja siinä kokonaisuus lunastaa odotukset. Loppu on silkkaa hattaraa, ollaanhan Disneyn maailmassa.




Kuten huomata saattaa, me nautimme ensi-illasta kovasti. Oli myös hienoa kokea yleisön eläytyminen kohtauksesta toiseen, kun näyttelijöitä kannustettiin taputuksin ja lopussa seisoen. 11-vuotias antoi arvosanaksi 6/5 ja ilmoitti haluavansa nähdä homman uusiksi.

Tästä päästäänkin lippujen hintoihin. Permannon parhaat paikat kustantavat yli sata euroa per aikuinen ja vähän taaempana tai sivulla pääsee esitystä katsomaan 88 eurolla. Lapset maksavat lipuistaan puolet tästä. 

Ensi-ilta vilisi julkkiksia, joiden musikaalikokemuksesta saadaan lukea aikakauslehdistä. Ehkä heillä olisi varmaa maksaakin lipuistaan, samoin meille bloggareilla tai toimittajilla? Entä lapsiperhe, musikaalin kohderyhmä ja pienet Arielin näkemistä odottavat tulevaisuuden teatterikävijät? Epäilen että moni kaksilapsinen perhe ei missään nimessä voi tulla Pientä merenneitoa katsomaan, jos se maksaa perheeltä yli kaksi ja puoli sataa euroa. Silla hinnalla käy nimittäin jo aika monta kertaa kaupassa.

Ymmärrän, että tämän tason teknisiin ja puvustuksellisiin seikkoihin panostaminen maksaa. Ymmärrän, että tarkoituksena on tehdä voittoa ja pystyä tarjoamaan taas uusia elämyksiä yleisölle. Ymmärrän, että meille halutaan tarjota parasta mitä voidaan. On kuitenkin surullista, että kaikki halukkaat eivät puhtaasti taloudelliselta kannalta pysty teatterissa käymään.  




Tähän liittyen heitänkin haasteen teattereille. Mitä jos ensi-iltayleisöön kutsuttaisiin seuraavalla kerralla meidän bloggareiden, toimittajien ja julkisuudesta tuttujen kasvojen sijaan esimerkiksi koululuokkia? 

perjantai 23. elokuuta 2019

Tänä vuonna säästän kymppitonnin ja näin sen teen. Osa 1/3



Olemme olleet säästökuurilla. Ai ei siltä vaikuta? Ei minustakaan, kun katsoo kesän menoja ja hankintoja. Mutta totta se on, superkuluttaja on laitettu ruotuun ja ainakin yrittää pysyä siellä. 
Ajattelin kertoa teille miten tavoitteemme muotoutui ja miten siihen aiotaan päästä. Mutta koska kaikissa kunnon tarinoissa on juonenkäänne, se tulee myös tässä. Siksi olen jakanut tarinan kolmeen osaan. Nyt kerron alkuvuodesta, seuraavassa kuluneesta kesästä ja loppuvuodesta katsotaan miten kävi. Mutta aloitetaan.

Palataan viime jouluun. Tuolloin päätimme mieheni kanssa, että arjen menot on saatava hallintaan. Olen jo vuosia todennut syöväni rahani, ruokakauppalaskut ovat järjettömät. On niin helppoa poiketa läheiseen K-Supermarketiin, jossa on paitsi mahtava tuotevalikoima, myös tuplahinnat. S-Market ja Lidl olisivat ihan seuraavassa korttelissa, olisiko aika siirtyä sinne. Emme ole koskaan syöneet paljon ulkona tai ostaneet vaatteita jatkuvasti ja silti rahaa kului. 

Laskimme pakolliset menot ja totesimme, että meille pitäisi jäädä helposti rahaa säästöön. Itse asiassa meidän pitäisi pystyä irrottamaan tuhat euroa kuukaudessa niin helposti ettei se tuntuisi missään. Emme joutuisi kitkuttamaan tai kieltäytymään, ainoastaan lopettaisimme rahan kylvämisen ympäriinsä. Tässä vaiheessa kiitin sitä nuorta itseäni, joka aloitti säännöllisen säästämisen pankin kautta niin, että joka kuukausi tililtä lähtee suoraan tietty summa. Lisäksi säästämme toki maksamalla asuntolainaa alueella, jossa asuntojen arvot jatkavat nousuaan. Että ei tässä nyt millään tavoin heikoilla jäillä olla, mutta paremminkin voisi olla. Oli siis peiliin katsomisen paikka.

Olemme tilanteessa, jossa lasten kasvaminen tuo mukanaan myös isompia kuluja. Haluamme pystyä elämään hyvää elämää myös heidän kasvaessaan ja tarjota heille kaiken mitä he tarvitsevat. Harrastaminen maksaa ja parin vuoden sisällä esikoinen saattaa jo tarvita läppärin kouluhommiin. Peruskulut siis kasvavat. Tätä varten tarvitaan puskuria, sellaista helposti saatavilla olevaa vararahastoa. Lisäksi meillä on matkahaaveita ja toiveita nelikymppisjuhlien järjestämisestä. Ja tuohan raha turvaa, ei sitä voi kieltää.  



Alkuvuosi oli aktiivisen säästämisen aikaa. Tuntui äärimmäisen hyvältä katsoa kuinka säästöön laitettu raha myös pysyi siellä. Tuli jopa pieni syyllisyys, miksen ole aiemmin tehnyt tätä. Pieni syyllistyminen on tervettä. Se kertoo siitä, että ihmisen ei tarvitse saada kaikkea, ei ainakaan kerralla ja heti. Kuukausi toisensa jälkeen tavoite oli lähempänä ja huomasimme sen olevan lomarahojen, veronpalautusten ja omien ekstratöideni kautta saavutettavissa nopeammin kuin ajattelimmekaan. 

Opettelin siirtämään ruokaostoksemme Lidliin. Ensimmäiset kauppareissut kestivät ikuisuuden, kun rutiinia ei ollut. Silti tuijotimme kerta toisensa jälkeen kuittia, miten voi ruoka maksaa näin vähän. Ne mitä Lidlistä ei saanut, ostimme S-Marketista. Kahden kaupan taktiikalla ja kalliin K-kaupan hylkäämisellä ruokakulumme tippuivat keskimäärin 300-400 euroa kuussa. 

Olen aina ollut ahkera kierrättäjä ja myynyt meille tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa eteenpäin. Olen myös harmitellut miten vähän isommille lapsille löytyy käytettynä vaatteita, mutta liikuntavälineet sun muut hankimme ehdottomasti käytettyinä. Ja kun edelliset jäävät pieniksi, on aika antaa ne taas eteenpäin. 

Olen jo pitkään keskittänyt lastenvaateostokset alennusmyynteihin ja nyt jätin aleistakin ostamatta ne kalliimmat merkkivaatteet. Tai ostin yhden, kun olisin halunnut ostaa kolme. Lindex, Stadium ja HM ovat vaatettaneet lapsiamme yhä enemmän, ihan samalla tavalla niihin vaatteisiin tulee reikiä polviin kuin kalliimpiinkin. Itselleni en ostanut lähes mitään koko keväänä, työvaatteita oli riittämiin ja ne ovat samoja kuin arjessa normaalisti käytän. 



Jätimme yksinkertaisesti paljon ylimääräisiä menoja pois. Jos mietin iltamenoa keskustaan ilman omaa autoa, valitsin taksin sijaan metron. Emme tilanneet ruokaa kotiin Woltista, vaikka kuinka väsytti. Emme ole koskaan syöneet paljon ulkona, nyt söimme vielä harvemmin. Ainoa matkamme oli vuorokausi Tukholmassa, jonne lennot eivät maksaneet käytännössä mitään. Huomasimme, että sata euroa on loppujen lopuksi pieni raha, kun kuluttamiseen on tottunut.

Tiedän, että kahden palkansaajan perheessä tällaiset kulutustottumusten muutokset on suhteellisen helppo toteuttaa, olkoonkin että vain toinen meistä voi sanoa tienaavansa hyvin. Minä kitkuttelen siellä keskituloisten kantapäillä, mutta kirjoitustöilläni saan helposti lisää tuloja talouteen.

Toukokuussa meillä oli säästössä 6000 euroa. Tuntui hyvältä. Sitten tuli kesä ja kaikki levisi käsiin.





maanantai 12. elokuuta 2019

Eva Frantzin Osasto 23 tarjoaa kauhistuttavaa jännitystä lapsilukijoille


Eva Frantz: Osasto 23139 s. 
Kustantamo S et S: 2019.
Suomennos: Anu Koivunen.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


"Minun nimeni on Stiina, ja minä kai kuolen pian." Näin alkaa Eva Frantzin Runeberg Junior -palkittu lastenkirja Osasto 23 (Hallonbackenja koukuttaa lukijansa heti alkumetreiltä.

Eletään aikaa sisällissodan jälkeen. Stiina on n. 11-vuotias tyttö, köyhän leskiäidin monilapsisen perheen keuhkotautia sairastava tytär Merimiehenkadulta Helsingistä. Hän viettää aikansa maaten keittiön sohvalla ja yskii verta. Kun lääkäri ehdottaa Stiinan siirtämistä Vadelmarinteen parantolaan luonnon ja raittiin ilman keskelle, ei Stiina innostu. Miten se muka auttaisi, hän miettii, sillä "ilmaahan on kaikkialla". Lopulta ihan oikea automobiili tulee kuitenkin noutamaan Stiinan ja parantolakin osoittautuu aivan kuin linnaksi metsän keskellä. Kaikki hyvin?

Vaikka Stiinaa hoivataan, hän saa nukkua puhtaissa valkoisissa petivaatteissa ja syödä kerrankin kyllikseen, tuntuu jokin olevan kummallisella tavalla pielessä. "Minulla oli outo tunne. Jokin tuntui väärältä. En oikein sopinut tänne" miettii Stiina, ja kummastelee missä kaikki muut ovat. Onneksi on kuitenkin Ruben, poika toiselta osastolta, joka öisin livahtaa salaa Stiinan luo. 

Ruben on myös se, joka johdattaa Stiinan parantolan salaisuuksiin, tulipalossa tuhotuneeseen itäsiipeen ja osastolle 23, jonka myös pitäisi olla palanut maan tasalle. Entä mitä on mielessä vanhalla naisella, joka kehottaa Stiinaa pötkimään pakoon, sillä "köyhille lapsille käy täällä huonosti?"

Frantzin kirja on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut jännitystä aikuisille ja ensimmäiseksi lastenkirjaksi lopputulos on loistava. Frantz onnistuu herättämään lukijan myötätunnon ja sivu sivulta sitä huomaa elävänsä pienen Stiinan tunteissa mukana. Stiina havainnoi ympäristöä ja sen tapahtumia tarkasti ja kertoo niistä lukijalle konstailematta, aivan kuten lapsi tekee. Koko kirja suorastaan henkii sadan vuoden takaista tunnelmaa, niin hyvässä kuin pahassa, tekstistä tehokeinoihin saakka. Sydäntäsärkevää on todistaa köyhän lapsen identiteettiä, jonka Frantz tuo Stiinassa esille. Siitä lukeminen tekee hyvää tämän päivän lapselle. 




Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Tämä ei ole ykkös- tai kakkosluokkalaisten kirja. Osa kirjastoista on laittanut tämän lasten jännityskirjallisuuteen, osa lasten kauhuun. Minä itse kallistun jälkimmäiseen, sillä loppua kohden tapahtumat etenevät vauhdilla ja muuttuvat hyvinkin traagisiksi ja groteskeiksi. Ihmisen julmuus ja sokea kunnianhimo yhdistyvät yliluonnolliseen, mutta samaan aikaan taitava teksti vie mennessään. Niin minä kuin viidesluokkalaiseni ahmaisimme kirjan ja tykkäsimme valtavasti. Samaan aikaan en vielä suosittelisi tätä kolmasluokkalaiselleni. Isompien alakoululaisten vinkkauslistalle tämä kuitenkin menee aivan ehdottomasti, lasten kauhukirjallisuutta kun ei liiemmälti tällä hetkellä ole, varsinkaan hyvää sellaista. 

"Paras viimeaikaisista lukemistani", totesi poikani. Olen samaa mieltä.























perjantai 2. elokuuta 2019

Alku aina hankalaa? Minun äitiyteni alku oli kivinen.



Irene Naakan, Mutsie-blogista tutun toimittajan kirja Hullu kuin äidiksi tullut ilmestyi Minervan kustantamana jo viime vuoden alussa. Olen miettinyt kirjan lukemista ajoittain, se samaan aikaan kiinnosti ja ei kiinnostanut. Kirjan aihe kuului aikaan ja elämänvaiheeseen, joka oli jäänyt taakse ja johon en halunnut enää palata. Katseltuani kirjaa pari päivää työpaikallani otin sen  kuitenkin hyllystä käteeni. Sitten lainasin sen ja päädyin lukemaan lähes yhdeltä istumalta.

En ole koskaan peitellyt sitä miten vaikea äitiyden alku minulle oli. Sitä oli jo raskausaika. Samaistuin siis Naakan kirjassaan kertomiin ajatuksiin ja tunteisiin enemmän kuin olisin osannut ajatella. Tai ehkä tiesin näin käyvän ja sen vuoksi en ollut kirjaa aiemmin lukenut. Ajattelin kuitenkin kuluneiden yhdentoista vuoden tuovan tarpeeksi etäisyyttää aiheeseen, kun kirjan lainasin. Olin väärässä. Ensimmäisillä sivuilla itkin ensimmäisen kerran ja päädyin pitkästä pitkästä aikaa muistelemaan sitä millaista raskausaika oli ja mitä kaikkea äitiyden ensi metreihin liittyi. Alla olevat lainaukset olen ottanut Naakan kirjasta. Niiden alla asiaa pohdin minä. Lukekoon ken uskaltaa.


"Alkuraskaudessa mieli oli muutenkin mustana, ja sitten se alkoi, raskausviikolla kuusi."

Vaikka minulla ei mieli ollut mustana, olin alkuraskauden sekaisin kuin seinäkello. Raivostuin pienestä, tunteet ja hormonit heittelivät ihan miten sattuu. Olin siis kertakaikkisen sietämätön tyyppi ensimmäisten kuukausien ajan. Ja kun se oksentaminen sitten viikolla kuusi todellakin alkoi, olisin monta kertaa halunnut perua koko jutun. Tiedättekö, ensin sitä ajattelee etten ikinä valita jos vaan tulen raskaaksi. Sitten löytää itsensä kylppärin lattialta, kun edes suihkussa käyminen ei onnistu oksentamatta, ja toivoo koko homman menevän kauas pois. 

Laihduin molempien poikien odotuksen ensimmäisten kolmen kuukauden aikana kuusi kiloa. Esikoisen kanssa alhaalla pysyivät jäiset mustikat ja tavalliset sipsit, kuopuksen kanssa mehujäät. Söin vähän, minkä jälkeen makasin hiljaa paikoillani yrittäen estää oksennusta tulemasta, jotta edes vähän energiaa ehtisi imeytyä. Oli kammottava olo, jatkuva kova nälkä ja yhtä aikaa kaikki oksetti.  Kuopusta odottaessani yritin samaan aikaan huolehtia esikoisesta, vaikka hädin tuskin pystyssä pysyin. Onneksi oli rattaat, joihin nojailla. Olin aivan finaalissa paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Ja sitten se loppui, kun viikko 12 oli täynnä, kirjaimellisesti yhdessä yössä. Menin ensimmäisenä syömään lihakastiketta ja muusia. 




"Asiaa joka kantilta pohtiessani osasin heti sanoa, että hysteriaan taipuvaiset rahkeeni riittäisivät maksimissaan normaalin, kenties tavanomaista helpomman lapsen kasvattamiseen, muttei mihinkään yhtään haastavampaan."

Olen hämmästyttänyt itseni kerta toisensa jälkeen sillä miten maalaisjärkinen äiti minusta on kuoriutunut. En ole pahemmin hysterisoinut lapsen oltua jo maailmassa, odotusaikana tilanne oli kuitenkin toinen. Esikoista odottaessani olin täysin varma siitä, että keskeyttäisin raskauden, jos sikiöllä ei olisi kaikki kunnossa. Oli selvää, että minusta ei olisi kehitysviiveisen lapsen vanhemmaksi, jos saisin mahdollisuuden valita. Kuopusta odottaessani olin taas vähän vanhempi ja kokeneempi ja pelkäsin rakenneultraa tosissani. Mitä jos vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin? Asian ydin oli siinä, että tällä kertaa minä tiesin millainen onni oman lapsen saaminen on, oman lapsen joka voi olla ihan millainen tahansa. Pelotti, että joutuisin tekemään päätöksen raskauden jatkamisesta tai keskeytyksestä. Ja kun rakennultra sitten oli onnellisesti ohitse olin helpottunut. En vain siksi, että lapsi vaikutti kaikin puolin terveeltä. Ennen muuta siksi, että tästä eteenpäin viikkoja olisi niin paljon, että tulisi mitä tulisi, paljastuisi mitä paljastuisi, me ottaisimme sen vastaan. 

"Peloteltu sokeriliemi maistui vain vähän tavallista mehua makeammalta ja oli kaiken lisäksi vielä kylmää."

Niin, kävin tosiaan molemmilla kerroilla sokerirasituksessa. Jännitin sitä etukäteen, mutta litkun juominen oli ihan helppo juttu ja siitä eteenpäin homma enimmäkseen tylsää odottelua. Esikoisen kanssa minulle sattui paikallisen terveysaseman taatusti huonoin pistäjä, joka ronkki kyynärtaipeita ikävästi. Viimeinen verikoe oli jo kurja. Kuopuksen kanssa homma sujui leikiten eikä kummallakaan kerralla sokereissa ollut mitään häikkää. Sukurasitusta kuitenkin löytyy, joten hyvähän se oli tarkistaa. Olen sinällään hyvin pro kaikkia tutkimuksia.

"Ruokavalio aiheutti reissussa ärtymystä, jonka saivat tuta kanssamatkustajatkin."

Esikoista odottaessani kävin oksentelemassa Pariisissa ja myöhemmin risteilimme Välimerellä. Silloin minulla ei vielä ollut todettu keliakiaa, joten selvisin pelkillä raskausajan rajoituksilla. Noudatin niitä hyvin tarkasti, mutta en hysteerisesti. Minulle ja luonteelleni sopi kuitenkin etten juonut kulaustakaan alkoholia ja pidin muutenkin suosituksista kiinni. Eipähän tarvinnut pohtia. 

Kuopusta odottaessani olimme Italiassa viikon. Keliakian takia pitsat, pastat ja leivät olivat poissa laskuista ja raskausajan ruokavalio siihen päälle. Välillä ärsytti ihan tosissaan, missasin kaikki ihanat herkkuhetket ja viinilasilliset. Muistelen, että söin monta kertaa pastöroitua mozzarellaa, tomaattia ja basilikaa. 




"Pelkäsin synnytystä, olin pelännyt jo pitkään. Synnytyspelkoni oli monen tekijän summa. Ja vahvaa taipumusta kaiken mahdollisen pelkäämiseen."

Olen pienestä saakka ollut erikoinen sekoitus tulta päin menevää tyyppiä ja ihan jokaista risahdusta säikkyvää arkailijaa. Rohkea pelkuri, se olen minä. Mielikuvitukseni kykenee loihtimaan pelon asiasta kuin asiasta, kauhukuvat vain vilistävät silmissäni. Minulla jos jollakin oli vahva taipumus kaiken mahdollisen pelkäämiseen. Olen kuitenkin päättänyt etten anna tämän vaikuttaa arkeeni. Valitettavasti synnyttämisen kohdalla pelkkä päätös ei riittänyt. 

Olin pelännyt synnytystä siitä saakka kun tajusin mitä se tarkoittaa. Ja siinä sitten olin, raskaana. Tilassa, josta ei muuta ulospääsyä olisi. Ensin yritin itselleni tyypillisesti päästä tilanteen päälle ottamalla siitä selvää mahdollisimman hyvin. Ei auttanut. Pelkopoliprosessin aikana pelkäsin sitä etten saisi sektiota. Sektion saatuani pelkäsin, että vauva syntyy sitä ennen enkä saa sektiota. En olisi tajunnut pelätä syöksysynnytystä ilman lääkärin kommentia kuinka siinä tapauksessa ei ehditä leikata.  Loppuajan pelkäsin syöksysynnytystä, tietysti. Pelkäämistä, siitä koostui erityisesti esikoisen odotusaika, mutta osin myös kuopuksen. Vähän tuntuu siltä, että pelätty on ihan loppuelämän tarpeiksi. Saisi jo riittää.

"Ajatuskin vauvasta herätti syvällä sisimmässäni uinuneen kontrollifriikin, enkä kestänyt sitä, ettei kaikki ollut valmiina vauvaa varten."

Ostin vaunut heti rakenneultran jälkeen ja pinnasängyn heti perään. Vaatteita kannoin raskauden puolivälin jälkeen ulkomailta ihan urakalla. Kaikki oli valmista reilusti ennen vauvan tuloa. Kai se oli joku yritys hallita edes jotain siinä vaiheessa, kun koki elämisen ja olemisen epävarmaksi. 

"Puudutus auttoi hetkessä."

Selkäytimen ronkkiminen jätti muistijäljen. Nykyään on pakko liikutella jalkoja, jos kirjassa tai televisiossa annetaan epiduraali- tai spinaalipuudutusta. Nyt tätä kirjoittaessani pyörittelen nilkkoja, että tunne häviäisi. Minä puudun hetkessä, mutta puudutus myös loppuu hyvin nopeasti. Kuopuksen leikkauksen päättyessä jalat nousivat jo koukkuun. Samassa tilanteessa vajaata tuntia aiemmin olin todennut itsekseni, että on tämä kyllä pimeetä, tulla nyt vapaaehtoisesti tähän laverille avattavaksi.




"Olla nyt samaan aikaan riippuvuuteen asti kiintynyt ihmeelliseen pieneen olentoon, omaan lapseeni, ja tuntea silti viiltävää ahdistusta uudesta elämäntilanteesta. Siitä että on niin tarvittu ja korvaamaton."

Tämä johdannon lause sai kyyneleet ensimmäisen kerran silmiini. Sillä tuolta se tuntui, ihan täsmälleen, alkoi jo sairaalassa. Ne talviset viikot olivat pitkiä, kun jo yksittäiset päivät olivat sitä. Muistan kun tultiin kerran kotiin ja ulkona oli jo pimeää. Ajattelin, että tämä fiilis ja ulkona vallitseva hämärä kyllä korreloivat, loppuuko se ikinä. Ja kun vauva sitten jäi hetkeksi hoitoon meidän lähtiessämme kaupungille, piti takaisin juosta itku kurkussa, niin kauhealta erossa oleminen tuntui. Ei mitään järkeä missään, kaikki oli vain niin sekavaa.

"Imetyksen alku oli kivinen."

Imetyksen alku oli lyhyt, kivinen ja sitten se jo loppuikin. Kuopusta en imettänyt lainkaan. Voin vilpittömästi sanoa, että en ole katunut päätöksiäni kertaakaan enkä koe kenenkään katsoneen tai kommentoineen pulloruokintaani pahasti. En halunnut imettää. Ei haitannut että se ei onnistunut. Niinpä olin vaan iloinen ja huojentunut, kun kannoin rahani apteekkin ostaessani hyvin maitoallergisille lapsilleni aminohappopohjaista maidonkaltaista valmistetta. 

"Minut valtasi alkukantainen tarve hoitaa vauvaa yhdessä suuren joukon, perheeni kanssa. Pakkasimme laukkumme ja vastasyntyneemme autoon ja lähdimme kohti lapsuudenkotiani. Lisäksi minulla oli ikävä äitiä."

Äiti ja isä. Sisko, joka lähti vähän esikoisen syntymän jälkeen toiselle puolelle maapalloa, mutta oli siihen asti maisemissa. Ne pitkät öiset tunnit, kun vauva ei nukkunut. Isä, joka heräsi seuraksi. Äiti, joka piti huolta. Emme olisi ikinä pärjänneet ilman heitä enkä koskaan saa kerrottua miten he pelastivat meidän pienen perheemme kuiville niinä ensimmäisinä kuukausina.




"Mulla on tosi huono olla."

Lääkäriin meneminen oli helppoa, en hävennyt tai epäröinyt. Tiesin, että tästä pitäisi taas nousta, lapseni tarvitsee minua. Ja minulla on oikeus päästä jaloilleni. Niin pitkä kuin kevääksi kääntynyt talvi olikin, alkoi pian helpottaa. Ja tuli se alkukesän päivä, kun katsoin lastani ja ajattelin miten valtavan ihana hän on. Ja tuntui vaan onnelliselta ja hyvältä.  

"Minulla oli kuitenkin valtava tarve päättää, että perheemme olisi nyt tässä. Enempää lapsia ei missään nimessä tulisi."

Tiesin ettei minun tarvitsisi käydä kaikkea uudelleen läpi ellen niin haluaisi. Samaan aikaan tiesin, että saatan hyvinkin toivoa lapselleni sisarusta ja toimin sen mukaan. Olisin saanut sektion yksityisellä puolella maksamalla erikoismaksuluokan hinnan, mutta halusin käydä läpi julkisen puolen pelkopoliprosessin. Ajattelin sen olevan hyvä mahdollista toista raskautta ajatellen. Säästin kaikki isommat tavarat ja ihanimmat vaatteet, mutta en halunnut ajatellakaan toista lasta. Tuntui hirvittävän tärkeältä vakuuttaa itsensä siitä että näin on hyvä, yhden lapsen perheet ovat yhtä onnellisia kuin monilapsiset. Asia tarvitsi mielessäni selkeän päätöksen.

Sitten kävi klassisesti, eli aika kului. Yhtäkkiä oli kulunut jo useampi vuosi ja esikoinen ehtisi täyttää kolme ennen mahdollisen sisaruksen syntymää. Että entä jos sittenkin, yksi vielä, kokeillaanko edes? Keskustelu käytiin New Yorkissa illallispöydässä ja kuukautta myöhemmin odotin kuopusta. Ja se oli täysin selvää jo silloin, meidän perheemme olisi kaksilapsisena täysi.

"Masennusta vai ahdistusta?"

Nyt jälkeenpäin tarkasteltuna en ollut niinkään masentunut, vaan nimenomaan ahdistunut. Mieleni ei ollut maassa, elämä ei tuntunut toivottomalta tai turhalta, kaikki ei ollut mustaa. Sen sijaan rintani päällä asui paino, joka sai kaiken epävarmaksi. Uskon sen kummunneen perfektionismin ja epävarmuuden yhdistelmästä. Olin tulossa äidiksi ensi kertaa, tiesin asioista paljon mutta ymmärsin hyvin vähän. Pelkäsin etten osaa, kun halusin osata hirmuisen hyvin. Tuloksena kaiken lävistävä ahdistus. Toisella kerralla ei ollut mitään vastaavaa, olin jo äiti. Tiesin, osasin ja ennen muuta ymmärsin. Mustavalkea maailma oli saanut harmaan sävyt osakseen.


Ja että siitä kaikesta tuli lopulta näin hyvä ja onnellinen. 




Kuvat viimeistä lukuunottamatta Lumo Photograpy/Sonia Pihlajamäki.

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Tauluostoksilla, eli pienen pintaremontin loppusilaus



Seinien maalaamisen jälkeen olin hukassa. Saunan lauteet täyttyivät seinille pääsyään odottavista valokuvista ja grafiikoista, mutta minä emmin. Raahasin tauluja edestakaisin, mietin parasta sijoittelua ja sitä miten ne kannattaisi ripustaa. Halusin säästää siistejä pintoja turhilta kokeiluilta ja olla ihan varma. Niinpä meidän seinillämme ei ollut oikein mitään ennen heinäkuun alkua. Tuolloin näin Marianne Niemisen töitä instassa ja ihastuin. 



Sovimme tapaamisen taiteilijan työhuoneelle, jonne menimme mieheni kanssa melkoisen selvät speksit mielessä. Minä olin tykästynyt erityisesti pieniin ja värikkäisiin töihin, mutta seinällemme sopisi paremmin jokin harmaasävyinen. Ehkä yksi olisi hyvä, ehkä tarvitsisimme kaksi työtä. Paikka oli selvillä, taulu tulisi olohuoneen isolle seinälle, jolla ei ennestään ollut mitään. 



Tapaaminen oli juuri sitä mitä odotinkin. Mukavaa juttelua, kauniita maalauksia ja valitsemisen vaikeutta. Lopulta ensimmäinen osuma tuli maalauksesta, jonka Marianne kertoi tuoneensa vintiltä ja joka aikaisemmin oli koristanut hänen omaa kotiaan. Mies sanoi ensin, että tuo me ainakin otetaan ja minä myötäilin, harmaasävyinen maalaus muuttaisi meille. Mutta entäs ne värit, ne taulut jotka ensimmäisenä saivat minut olemaan yhteydessä?



Väriä löytyy siitä toisesta työstä, joka myös kotiimme matkasi. Kauniita vaihtoehtoja oli vaikka ja kuinka, joten lopulta mentiin eliminaatiotekniikalla ja viimeiseksi jäi jäljelle voittaja. Katsokaa nyt mitä värejä!



Ajattelin taulujen tulevan eri seinille. Ripustusvaiheessa hain kuitenkin myös ne odottavat grafiikanlehdet ja ryhdyimme pyörittelemään. Tälle seinälle valikoitui kaksi Virve Liljan työtä sekä pari muuta öljyväritöiden oheen. Lopputulos on mieleeni ja samassa myös Kuutti Lavonen, Outi Heiskanen sekä muut grafiikkamme löysivät paikkansa. Niin myös nämä kaksi uutta työtä ensiajatuksista poiketen vierekkäin. 



Parasta on, kun jokainen näkee maalauksissa ihan jotain muuta kuin toinen. Minun mielestäni isossa työssä on kaupunkisiluetti ja oikealla maailmanpyörä. Kuopuksen mielestä kuvassa on rauniot ja oikealla sisäänkäynti luolaan. Kaukaa näkee kokonaisuuden, läheltä mielettömät pienet yksityiskohdat värien käytössä ja tekniikassa. 



Näiden kahden työn hinta suoraan taiteilijalta ostettuna oli erittäin lompakkoystävällinen, kun vertaa galleriahintoihin. Ilahdun, kun katson seinällemme. Nämä taulut ovat paljon enemmän kuin hintansa arvoiset.








maanantai 1. heinäkuuta 2019

Uusia vaatteita kolmas- ja viidesluokkalaisille pojille



Täällä on taas kasvettu pituutta. Kuopus siirtyi alkuvuoden aikana taas kerran koosta seuraavaan ja varaston uumenista tuli kannettua vaate jos toinenkin herran vaatekaappia täyttämään. Hyvin vähän tuli ostettua uutta, niin paljon hyväkuntoista ja hyvännäköistä löytyi isoveljen jemmoista. Isompi puolestaan otti kouluvuoden aikana sellaisen kasvuspurtin, että hyppäsi kokonaan yhden koon ylitse. Lopputuloksena uutta päällepantavaa on pitänyt ostaa ihan koko ajan, siltä se ainakin tuntuu. 

Tänään tein verkkokaupoista erilaisia aleostoksia molemmille pojille syksyä varten odottamaan. Esikoiselle siksi, että hän niitä tarvitsee. Kuopukselle siksi, että on kiva saada jotain ihan omaa uutta välillä. Kotona näytin mitä olen ostanut ja kaikki kelpasi, heillä kun ei vieläkään ole suuria preferenssejä tietynlaisten vaatteiden tai juuri tiettyjen merkkien käyttämiseen. Hyvä niin.

Tulevat viitos- ja kolmosluokkalaiset ovat kulkeneet koulussa uskollisesti collegepaidoissa, -housuissa ja farkuissa.  Niitä tarvittiin siis lisää erityisesti esikoiselle. Hennesiltä klikkailin tulemaan kasan housuja, shortseja liikuntatunneille ja harrastukseen sekä yhden pyjaman. Samalla päivitin lapsen juhlavaatteet uudella kauluspaidalla ja sinisellä bleiserillä. Tumman puvun vastapainoksi nämä  ovat rennommat ja käyvät hyvin vaikkapa kesäjuhliin shortsien ja tennareiden kanssa. Lindexiltä ostin lisää collegehousuja ja farkkupaidan esikoiselle:


Seuraava osoitteeni oli Boozt ja lasten alevalikoima. Esikoinen saa tummansinisen collegepaidan Gapilta ja yhden valkoisen t-paidan Polo RL:lta.



Ja niin tultiin päivään, jona ostin lapselleni samankokoiset kengät kuin mitä itse käytän. Tällä hetkellä koko 39 on sopiva, mutta puolen vuoden kuluttua ja jalan mittaa kenkien sisämittoihin verratessani totesin, että kyllä se on nelosella alkavat otettava. Kotiin klikkailin kahdet tennarit, toiset goretexiä Vikingiltä syksyyn ja toiset Arauto Rapin villavuoriset talven varalle. Molempien normihinta kipuaa yli satasen per kenkäpari, joten viidenkymmenen pinnan alennus todella lämmittää lasta vaatettavan vanhemman mieltä. 



Kengistä päästäänkin sujuvasti takkeihin. Esikoinen on tykännyt viime keväänä ja toivottavasti myös tulevana syksynä käytössä olevasta Reimatecin bomberistaan, joten välikausitakin osalta valinta oli selvä, uusi takki isompaa kokoa. Toiseksi valitsin sinisen kevytuntuvatakin niihin aamuihin, kun on jo hieman viileämpää. Talvitakkiasiat lapsella ovatkin jo ennalta kunnossa. Esikoista on odottamassa lämmin talviparka ja kenties viime talven untuvatoppiskin mahtuu vielä. Ainakin se ostettiin kesken kauden edellisen jäätyä pieneksi. 



Entäpä sitten kuopus? Hän on niin tottunut esikoisen vanhojen vaatteiden käyttäjä, että varsinkin pienempänä iloitsi suuresti saadessaan uusia vaatteita suoraan varastokomerosta. Aina välillä olen kuitenkin halunnut ostaa hänelle myös ihan omia ja uusia, toisinaan se on lasten erilaisen ruumiinrakenteen vuoksi ollut myös tarpeellista. Tällä kertaa ajattelin mistä kuopus erityisesti tykkäisi. Näin ostoskoriin valikoitui huppari, collegepaita, pitkähihainen trikoopaita ja t-paita Mololta. Merkki ei ole koskaan ollut sisävaatteiden hurjien printtien osalta suosikkini, mutta pienellä penkomisella niiden seasta on löytynyt tosi nättejä vaatteita myös äidin makuun. On meillä niitä printtejäkin käytössä, niistä nimittäin tykkäävät lapset. Laatu näissä on erittäin hyvää ja kestävää, erityisesti liputan merkin ulkonousujen puolesta. Niitä löytyy ja on löytynyt jokaisessa koossa. 






Ja koska perheessämme ulkovaatteiden, erityisesti asusteiden hukkaamisprosentti hipoo taivaita, pujahti ostoskoriin myös yksi kappale pipoja. M-merkitty pipo on kuin kuopukselle tehty. Tämä on vähän sama kuin sormikkaiden kanssa, niitä kannattaa ostaa lisää ihan joka kerta silmään osuessa. Samalla mentaliteetilla ostetaan paljon pipoja ja toivotaan, että niistä edes puolet eksyy jossain vaiheessa takaisin kotiin. Ehkä tämä on yksi niistä! 





Kuvat valmistajilta. 

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Remontissa vuorossa vaalea ja valoisa olohuone



Hiljaa hyvä tulee on ollut mottomme mitä kodin remontointiin tulee. Olemme asuneet täällä jo seitsemän vuotta ja viime vuonna huomasimme korjausten alkavan olla tarpeen. Eikä se mikään ihme ole, että parannuksia tarvitaan näin monen asumisvuoden ja lasten kasvamisen myötä. Etenkin seinissä huomaa kulumaa ja ovenpielissä kolhuja, niihin on lukemattomia kertoja törmäilty pienillä mopoilla ja pikkuautoilla. Yleisilme alkoi olla nuhjuinen.

Aloitimme viime syksynä eteisestä, jonka seinän mittaiseen kaapistoon vaihdettiin liukuovet ja yksi seinä sai maalia pintaansa. Melko pian päädyimme maalaamaan vaaleansiniseksi sävytetyn seinän uudelleen, se nimittäin tuntui liian pliisulta. Pysyimme samassa sävykartassa, mutta hyppäsimme sen toiseen päähän. Uusi sävy on Tikkurilan Petrooli.





Seuraavaksi pääsin iloitsemaan ennen joulua toteutetusta kylpyhuoneen freesauksesta. Tilasta tuli miljoona kertaa toimivampi ja viihtyisämpi. Nyt oli sitten olohuoneen ja käytävän vuoro, niiden kimppuun käytiin uusien maalipintojen avulla. 

Maailman paras pikakaunistaja kämppähommissa on valkoinen maali. Maalari tuli toukokuun viimeisellä viikolla ja maalasi eteisen, käytävän, olohuoneen ja keittiön seinät kahteen kertaan. Sävyksi valitsimme jo niin monesta huonekalusta tutun Tikkurilan Paperin, luottopakkimme mitä maaleihin tulee. Maalaustyön tekijä hoiti myös suojauksen ja loppusiivouksen, meille jäi ainoastaan tavaroiden siirtäminen tieltä pois sekä seinien puhdistus maalipesulla. Olimme aivan älyttömän tyytyväisiä paitsi koko homman hintaan, myös työn jälkeen, nopeuteen ja kaiken jättämiseen niin siistiin kuntoon. 




Samalla laitoimme olohuonetta uusiksi myös sisustuksen osalta, nälkä klassisesti kasvoi syödessä. Suurin muutos on järjestyksen vaihtaminen, kun kirjahylly siirrettiin takaseinälle. Vanha paksu ja painava matto sai lähdöt varastoon ja tilalle tuli ihan erilainen. Sohvien osalta päätimme jatkaa vanhoilla Ikean Ektorpeilla, mietitään sitä uutta sohvaa sitten joskus. Sen sijaan hankin pieniä sisustusesineitä. 




Tämä valaisin varjostimineen on Riviera Maisonilta. 



Mies puolestaan kertoi haluavansa uuden tv-tason ja minä ehdotin jonkinlaista penkkiä. Sellainen hankittiin Pentikiltä, josta nappasin heräteostoksena mukaan myös penkin vieressä olevan korin. Sinne saa helposti sullottua kaikki lukuisat johdot, laturit ja ohjaimet, jotka yleensä olohuonettamme koristavat. Tyyny päälle ja minäkin olen tyytyväinen.





Mutta ei tämä tähän jäänyt, ketjureaktio vain jatkui. Kirjahyllyä täyttäessämme halusin löytää mapeille ja papereille uuden paikan. Se vaati lehtien siirtämistä pois printterin vierestä ja apuun tuli Ellos, siellä on tosi kivoja huonekaluja, mattoja ja muita sisustustavaroita. Bongasin tuon ikkunan alla olevan vaunun siis Elloksen valikoimista ja tilasin sen antiikkimessingin värisenä. Mies epäili sen näyttävän kylppärin säilytysratkaisulta, mutta oli väärässä. Tykkään älyttömästi, vielä kun löytäisin siihen päälle kivan kellon, josta lasten olisi helppo katsoa aikaa. 




Meidän huoneeseemme ostin samalla Riviera Maisonin tilauksella uudet varjostimet, entiset olivat jo haalistuneet vuosien mittaan. Ajattelin vielä hakea säilytyksestä harmaavalkoisen Anno-maton ja vaihtaa sen tämän vihreän tilalle. 






Seuraavaksi remonttilistalla ovatkin makuuhuoneet esikoisen huone etunenässä. Aiomme nimittäin seuraavassa aallossa maalata kaikki makuuhuoneet uudelleen, maalia jäi mukavasti jäljelle. Esikoisen huoneeseen olen ehdottanut tapettia yhdelle seinälle, jotain aikaa kestävää ja isommallekin kundille sopivaa. Samalla sinisen, punaisen, valkoisen, harmaan ja mustan väriskaalalla jatketaan yhä. Huonekalut jäävät, vain sänky vaihdetaan 90 cm leveään jenkkisänkyyn. Sitten tyynyillä lapsen toivomaa väriä ja ilmettä huoneeseen. Hän oli suunnitelmaan tyytyväinen, lupasin etsiä sopivia tapetteja ja esitellä niitä hänelle. 

Mekin tarvitsemme uuden sängyn, nykyinen on hankittu 2000-luvun alussa ja paranneltu kerran petauspatjalla. Nyt on kuitenkin uuden hankinta edessä, mutta sänkyviidakossa luoviminen tuntuu ihan mahdottomalta urakalta. Etenkin, kun hinnan pitäisi olla kohtuullinen. Sitä en tiedä milloin tänne saakka päästään, vähän lupailin lapselle, että tänä vuonna kuitenkin. Mutta siksihän näitä tehdään erissä ja osissa, ettei tarvitse ottaa remppalainaa, vaan voidaan maksella ihan normaalisti palkkatuloista.

Olen ihan älyttömän onnellinen, kun saan asua näin kauniissa kodissa. Ja kun eräänä päivänä kuuntelin kuopuksen iloa ihan lähelle valmistuvasta uudesta koulusta ja siitä kuinka hän sitten menee kouluun aamuisin tuosta vaan ja suitsait sukkelaan, oli helppo laittaa piste asuntomietinnöille. Me emme lähde tästä minnekään ainakaan niin kauan kuin lapsemme ovat ala-asteella. Sitten voidaan katsoa asiaa uudelleen, jos tarvetta vielä on.