lauantai 16. maaliskuuta 2019

Täytin vuosia ja juhlin matkustamalla Ouluun



Täytin viime kuussa 39 vuotta. Ei tuosta numerosta sen enempää, kunhan totean että lähestyvät nelikymppiset yhtä aikaa kauhistuttavat ja tuntuvat yhdentekeviltä. Ei siis vieläkään mitään rentoa ja rauhallista suhtautumista asiaan tässä osoitteessa, pieni kieltäminen sitkeästi päällä. Odotan, että minuun valuu tämän viimeisen kolmosella alkavan ikävuoden aikana jonkinlainen selittämätön rauha. Toinen vaihtoehto on, että ensi vuoden alussa minut löytää yhä useammin peiton alta itkemästä ikääntymistä. Oli miten oli, vuoden päästä juhlitaan paljon ja monta kertaa. 

Tänä vuonna vietin syntymäpäivääni käymällä tenteissä. Olin kalenteria selaillessani huomannut koulujen hiihtoloman olevan oivallinen ajankohta edistää informaatiotutkimuksen opintoja, silloin minulla olisi töissä hiljaisempaa ja ehtisin lennähtää Ouluun ja takaisin. Samalla keksin, että mitäpä jos perhe lähtisi mukaan ja viettäisimme hieman yhteistä talvilomaa pidennetyn viikonlopun muodossa. Muuten minä olin koulujen lomaviikon töissä ja mies poikien kanssa lautailemassa ja laskemassa. 




Lensimme Ouluun hiihtolomaviikon perjantaina aikaisin aamulla. Oli syntymäpäiväni ja vielä tunnin kestäneen lentomatkan ajan kertasin yhtä kirjoista. Lukeminen oli jäänyt hyvin vähäiseksi, työt ovat luonnollisesti ykkösprioriteettini ja muu tapahtuu sen ehdoilla. Iltaisin ja alkuyöstä olin ehtinyt tutustua informaatiolainsäädäntöön ja viestinnän historiaan, joskus myös nipistänyt pari tuntia työpäivästä lukemiselle muiden hommien ollessa tehty. Se sai riittää, samaten ykkönen tentin arvosanana. Kunhan pääsisin läpi.

Menimme suoraan kentältä Radisson Blu -hotelliin aamiaiselle, jossa kundit isänsä kanssa lahjoivat minua hemmotteluhoidolla. Saivat anteeksi jopa sen, että kortissa luki 40-1. Varsinaiset humoristit. Olin tarkoituksella buukannut samalle päivälle kaksi tenttiä sillä ajatuksella, että kun kerran tuonne saakka mennään, niin tehdään kerralla useampia. Ei siis muuta kuin taksilla yliopistolle muiden lähtiessä samalla katsastamaan miltä Tietomaa-niminen ja Heurekaan verrattu paikka vaikuttaa lapsiperheen käyntikohteena. Ja hyvältä kuulemma vaikutti, olivat viihtyneet vallan hyvin.





Minä tein ensimmäisen tenttini aamupäivällä yhdeltätoista ja totesin sen olevan todella helppo. Internetin anonymiteettiä ja tietosuojavaltuutetun työnkuvaa pohtiessani mietin, että kyllä yleissivistyksellä ja jokapäiväisellä sanomalehtien lukemisella pääsee jo pitkälle. Pienen tauon jälkeen oli seuraavan tentin vuoro ja sepä olikin ihan toista luokkaa. Olin ennakkoon ajatellut tuon viestinnän tentin olevan se helppo homma, mutta vielä mitä. Hyvin yksityiskohtaisia kysymyksiä, mutta onneksi myös vaihtoehtoja mihin vastata. Palatessani iltapäivällä hotellille sanoin mielelle, että nyt jos koskaan kannattaa pitää peukkuja ylhäällä, että menee läpi.




Illalla juhlittin. Meillä oli pöytävaraus ravintola Hellaan, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Maa-artisokkakeittoa, ankkaa ja parmesaanirisottoa sekä pannacottaa jälkkäriksi kera kuohuvan, mitä sitä muuta ihminen tarvitsisi tiukan päivän jälkeen. Molemmat pojat söivät lehtipihvit ranskalaisilla, sillä vaikka mitään erityistä lasten listaa ei ollut, kaikkea onnistui tehdä lapsille sopivina annoksina. Erinomainen palvelu ja tosi kiva paikka, voin suositella. Parin tunnin istumisen jälkeen havahduin myös siihen ettei kumpikaan lapsista ollut pyytänyt tai kaivannut sen kummempaa viihdykettä aterialle ruokaa odotellessaan tai itse jo syötyään. Kunhan juttelimme. En tiedä ketä tästä ylistää, ehkä maailmankaikkeutta ja isoja lapsia. Aivan mahtavaa joka tapauksessa!






Lauantai oli meidän yhteinen lomapäivämme ennen sunnuntaiaamun lentoa kotiin. Kävimme Sokos Hotel Edenin kylpylässä uimassa ja tasatuntien aallot olivat luonnollisesti kaikkien suosikit. Sitten myöhäinen lounas, päiväunet perheen aikuisille ja illalla huoneessa iltapalaa, karkkia ja lasten suosikkiohjelma Myyrä telkkarista. Hyvä päivä, hyvä loma.




Ja kun vielä suureksi hämmennyksekseni sain molemmista tenteistä neloset nauroin, että kyllä vanha kirjallisuustieteiden ja sukupuolentutkimuksen opiskelija näköjään kirjoittaa esseet diskurssista ja representaatioista vaikka unissaan. 

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Kirja-arvostelu: Sytytä lukukipinä - eli miten herätät lukuinnon pedagogisin keinoin


Juli-Anna Aerila ja Merja Kauppinen: Sytytä lukukipinä. 
Pedagogisia keinoja lukuinnon herättelyyn
234 s. PS-kustannus 2019. 
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


Kevätauringon säteiden myötä ehdin vihdoin ja viimein tarttua kirjaan, joka on odottanut työpöydällä jo aikamoisen tovin. Sytytä lukukipinä. Pedagogisia keinoja lukuinnon herättelyyn lupaa esitellä useita menetelmiä siihen miten lapsia saadaan lukemaan enemmän, miten lukuinto herätellään ja mihin kaikkeen lukeminen itse asiassa taipuukaan. Kirja on suunnattu niin vanhemmille kuin ammattikasvattajille oppaaksi ja käsikirjaksi siihen kysymykseen, jonka kanssa yhä useammin tänä päivänä painitaan. Miten saisin lapsen lukemaan enemmän?



Kiinnostuin kirjasta sekä ammattini puolesta että kahden pojan äitinä. Tutkimusten mukaan perheessämme eletään kriittisiä hetkiä sen suhteen säilyykö lukuinnostus kaiken muun tekemisen puristuksessa. Tuleeko lukemisesta elämän mittainen matka? Kokeeko jompi kumpi lapsista samanlaista intohimoa lukemiseen kuin äitinsä tai tuleeko siitä ainakin harrastus muiden joukossa?

Saman kysymyksen parissa painiskelen töissä päivittäin. Tapaan kirjastopedagogin tehtävässäni oppilaita ja opettajia, jotka kertovat erojen olevan suuret jo kolmasluokkalaisten kohdalla. Ne jotka lukevat tekevät sitä paljon ja usein. Lukuharrastus näkyy selvästi myös siinä kuinka oppilas koulutyössään yleisemmin pärjää. Ne jotka eivät lue lainkaan ovat vaarassa pudota kärryiltä jo ala-asteikäisinä. Yhteinen tavoitteemme on estää tätä kuilua suurenemasta entisestään. Olisiko Aerilan ja Kauppisen kirjasta apua tässä tehtävässä?


Kyllä vaan. Kirja on monipuolinen kattaus siihen millä tavoin lapsia voi houkutella tarttumaan lukemiseen ja sukeltamaan mielikuvitusmaailmoihin. Kirjoittajat kertovat varhaislapsuuden merkityksestä, siitä mitä selkeitä hyötyjä lukemisesta on ja kuinka kaikille on olemassa sopiva kirja. Tätä minä painotan töissäni joka päivä. Jokaiselle on olemassa luettavaa, se pitää vain löytää. 

Kirja antaa myös konreettisia vinkkejä siitä mistä lähteä lukemista etsimään ja miten lukuintoa voi herätellä erilaisten tehtävien myötä. Se toimii varhaiskasvattajan käsikirjana esittelemällä esimerkiksi saduttamisen kaltaisia menetelmiä, opettajille lukudiplomeita ja lukubingoja ja tarjoaa vanhemmille työkaluja esimerkiksi minuuttilukemisen tai vartti päivässä -tekniikan myötä. Samaten annetaan ohjeet täydellisen lukupaikan sekä lukukaverin valmistamiseen. Lopun liitteistä löytyy lisää työkaluja niin kasvatustehtäviin kuin perheen lukemisharrastuksen aktivoittamiseen.


Minä itse vien tämän kirjan töihin, jotta tiimi voi käyttää sitä työkaluna lasten kanssa toimiessa. Moni asia oli itselleni jo ennalta tuttu, paljon on sellaista jota jo teemme, mutta myös uusia työtapoja ja konsepteja löytyi. Vanhemmalle tämä kirja toimii ennen muuta kipinänä lukemisharrastuksen lisäämiseen ja siihen panostamiseen. Eivät elämänmittaisesta lukemisesta hyödy nimittäin vain lapset, vaan myös me lasten vanhemmat.

torstai 21. helmikuuta 2019

Todellisuus tarkasti rajattujen kuvien takana


Pari päivää sitten oli kaunis valo ja päätin napsia kuvia tulevia kirjoituksia varten. Kukkiakin oli sopivasti kotona. Hain kameran ja aloin kuvata. Jonkin ajan kuluttua huomasin huvittuneena kuinka tarkasti rajattuja kuvani olivat. Syy selviää seuraavasta.

Kaunis kukkakimppu kesti lähes kaksi viikkoa hyvänä. Siinä se nököttää sivupöydällä ja sohvatyynykin sievästi taustalla. 


Ai se olikin maja. Ja sohvatyyny oleellinen osa majan seinärakennetta.


Yksityiskohtia keittiön tasolta. 


Laajennetaanpa vähän. Lavuaari täynnä astioita, vähän lisää tasolla ja yksinäinen kurkkukin unohtunut nököttämään päiväksi siihen pastakattilan vierelle.


Yksityiskohta kuopuksen huoneesta. Seinän sävy, taulut ja karttapallo näyttävät vilauksen kauniista ja värikkäästä pojan huoneesta.


Työpöydästä alla en edes aloita.


Vaalea silkkiverho, valaisin ja kaikin puolin harkittu kuvakulma työpöydältä. 


Mukana toki pino puolikäyttöisiä vaatteita, niiden paikka selvästi on tässä pöydällä.


Ja ihan ensimmäinen kuva? Ei päivää ilman imuria jossain päin huushollia. Olisi sille paikkakin, mutta ei sitä kukaan sinne ikinä laita. Tuleepahan imuroitua, kun on näkyvillä.


keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Lapsiperheen ekologiset valinnat



Sain jo joulukuussa toiveen kirjoittaa siitä miten meidän perheemme suhtautuu ympäristöasioihin, millaisia konkreettisia toimia teemme tai olemme tehneet ja mitkä ovat mielipiteemme suurempien kokonaisuuksien suhteen. Mielenkiintoista ja monimutkaista, mutta katsotaanpa. Jokaisessa kohdassa on ensin nykytilanne ja sitä seuraavana mahdolliset tulevaisuuden toimet.

Kosmetiikka ja ihonhoito:




Käytän ihonhoidossa ainoastaan Dermalogican tuotteita ja tuo tuotesarja on sitoutunut eläinkokeettomuuteen. Täytyy tosin tunnustaa että valinnan alkusyynä ei ole ollut eläinten hyvinvointi, vaan sarjan sopivuus juuri minulle. Kosmetiikan, eli tässä tapauksessa meikkien osalta käytössä on etupäässä Lancomen ja Diorin tuotteita, jotka taatusti on testattu eläimillä. Kuten jo ihonhoidon osalta totesin, en ole tehnyt valintoja eläinten hyvinvointi mielessäni. Lisäksi mukana on aimo annos laiskuutta, kun kerran hyväksi havaitut tuotteet on niin helppo ostaa kerta toisensa jälkeen uudelleen. 

Mutta mikäpä minua estää vaihtamasta myös myös meikkejäni kestävämpään versioon. Vinkkejä hyvistä tuotesarjoista otetaan vastaan.

Liikenne ja kulkeminen:



Aloitetaan siitä, että meillä on kaksi autoa. Viime vuoteen saakka pärjäsimme yhdellä autolla mainiosti, mutta poikien kasvaminen, lisääntyneet kuljetukset paikasta toiseen, miehen asiakaskäynnit ja minun vuorotyöni saivat aikaan tarpeen toiselle autolle. Arvostan niin paljon työmatkakulkemisen helppoutta ja nopeutta, että haluan taittaa matkani autolla, ajansäästö esimerkiksi iltavuorosta tullessa on merkittävä. Päädyimme ostamaan mahdollisimman pienen ja vähän kuluttavan kakkosauton ja tähän päätökseen olemme olleet erittäin tyytyväisiä. 

Toinen auto on miehen työsuhdeauto. Myös tässä valinnassa pian kolme vuotta sitten painotimme kaupunkikulkemiseen sopivaa kompaktiutta, alhaisia päästömittauslukemia ja vähäistä kulutusta. Ajamme pääosan ajoistamme kehä kolmosen sisäpuolella, joten kaikenlaiset katumaasturit tai vastaavat olivat automaattisesti turhia hankintoja, ainakin minun mielestäni. Juuri nyt pohdimme mikä olisi seuraava työsuhdeauto, se kun pitää lähiaikoina laittaa tilaukseen. Tällä hetkellä ykköspaikkaa listoilla pitää hybridi.

Toinen autoista on kuitenkin useimpina päivinä parkkiruudussa, sillä mies käyttää julkisia suurimman osan työmatkoistaan ja pojat kävelevät kouluun ja takaisin. Kaupassa käydään kävellen ja metrolla pääsee näppärästi ympäriinsä. Kevään tullen kaivetaan pyörät esille ja kuljetaan niillä. Olen yrittänyt tietoisesti vähentää oman auton käyttöä silloin, kun julkisillakin pääsee. Poikien ollessa pienempiä kuljimme päivittäin bussilla, nyt auto on vallannut omassa liikkumisessani turhaan alaa.

Asuminen:




Me asumme keskimääräistä suomalaista ahtaammin mitä tulee käytettävissä olevaan neliömäärään henkilöä kohti. Asuinalueellamme ja Helsingissä ylipäätään asumme puolestaan ihan tilavasti. Sata neliöitä, neljä huonetta, kylppäri ja erillinen wc sekä huoneen kokoinen parveke kesällä kun ovat tilavaa asumista täällä kantakaupungin kupeessa. Silti asumineen on se elämän osa-alue, jolla haaveilen aktiivisimmin muutoksesta. Tässä ei ole kyse millään tasolla tarpeesta emmekä välttämättä lähde täältä minnekään ikinä. Samalla mietin kalanruotoparketteja, takkaa ja työhuonetta. Samalla nousisivat lämmityskulut ja asumiseen käytetty rahamäärä muutenkin. Järkevä lopettaisi hourailun, ei täällä sitä paitsi ole mitään myynnissäkään ja uuden koulun kuviot vielä kesken.

Ruoka ja syöminen:




Me olemme sekasyöjiä. Lasten ollessa pieniä emme käyttäneet maitotuotteita juuri lainkaan allergioiden vuoksi, mutta nyt tämäkin on muuttunut. Minun keliakiani vuoksi koen muutoinkin maitotuotteet tärkeäksi osaksi ruokavaliotani enkä ajoittaisilla poisjättökokeiluillakaan ole huomannut vaikutusta esimerkiksi terveyteeni. Luonnonjogurttia ja juustoa kuluu, valitettavassti. 

Tämä on kuitenkin aihe, jota olen miettinyt paljon. Syömme jauhelihaa, kinkkua leivän päällä ja nakkeja. Näistä esimerkiksi jauhelihan voisi helposti korvata ilmastoystävällisemmillä vaihtoehdoilla. Kanaakin syömme, tosin ostan usein myös kalkkunaa, eritoten leikkeleinä. Esikoinen kysyi eilen voisiko hän alkaa syödä koulussa useammin kasvisruokaa ja ajattelin, että me voisimme myös alkaa pitää kasvispäiviä kotona. Minusta punaisen lihan jättäminen ruokavaliostamme olisi helppo homma. Maitotuotteet sen sijaan tuntuvat vaikeammalta, vaikka esimerkiksi maitoa meillä ei sellaisenaan käytä kukaan. 

Kulutus ja kierrättäminen:




Inhoan ylimääräistä tavaraa. Saan ihottumaa umpitäysistä kaapeista ja roinasta, jolle ei ole paikkaa. Tältä pohjalta on hyvä toimia ekologisesti, sillä meillä ei pahemmin ylimääräistä tavaraa ole eikä tule. Harkitsemme hankintoja, kierrätämme kaiken tarpeettomaksi jääneen eteenpäin ja hankimme uuden sijaan mielellään käytettyä. Esimerkiksi kesäpaikan tai parvekkeen sisustus on lähes täysin käytettynä hankittua. Maailma nimittäin hukkuu tavaraan enkä halua aktiivisesti edesauttaa kulutusysteriaa. Myös kotona huonekalut saavat kestää aikaa ja onhan ruokapöytämmekin käytettynä ostettu. Huvin vuoksi sisustus ei meillä pahemmin vaihtele. Seuraavaksi ostoslistalla on uusi sänky esikoiselle ja vanha menee myyntiin. Sillä uudella puolestaan olisi tarkoitus selvitä isoksi asti.

Vaatteiden osalta kerroinkin jo aiemmin miten niukka vaatekaappi minulla on ja miten en koskaan lähde muuten vain shoppailemaan. Uusimmat käsilaukkuhankintani olen tehnyt käytettyinä, hyvin pelittävät vielä minun käytössäni. Kysyn itseltäni entistä useammin tarvitsenko jotain todella. Lasten osalta kaikki pienet vaatteet lähtevät eteenpäin seuraavalle käyttäjälle ja hankin vaatteita myös käytettyinä heille. Mitä isommaksi kasvavat, sitä hankalampaa se kuitenkin on ja uutta on ostettava. Tässä vaateasiassa ketjuliikkeet ja pikamuoti on lompakon sanelema juttu. 

Myös päivittäinen kierrättäminen on arkipäivää, kerrostalossa se on vieläpä tehty naurettavan helpoksi. Sekajätettä kertyy entistä vähemmän, kun biojäte, pahvit ja kartonki, metalli, lasi, sanomalehdet sekä muovi jaotellaan erikseen. Patterit nappaan mukaan kauppareissulle ja pudotan kaupan eteisessä olevaan laatikkoon, sähköromu viedään liikkeisiin kierrätettäväksi ja isommat tavarat Sortti-asemalle. Tämä on meille itsestäänselvä tapa toimia, vaikka biojätteen kanssa saankin harmaita hiuksia. Myös kierrätyssysteemiä on pitänyt miettiä ja siihen on auttanut kylpyhuoneen remontissa tehty kodinhoitonurkkaus. Tason alle nimittäin saimme näppärästi yhden sinkkitynnyrin Ikeasta ja sinne omiin pusseihinsa lasin, metallin ja pahvin. Näin roskiskaapista vapautui lisää tilaa esim. muoviroskalle.

Matkustaminen:




Jätin vaikeimman loppuun. Emme tietenkään halua ehdoin tahdoin edistää ilmastonmuutosta, mutta samaan aikaan itsekäs halu matkustella kuiskii korvan takana. Onneksi tätä hillitsee tällä hetkellä työkuvioiden epävarmuus mitä esimerkiksi kesälomaan tulee sekä vuoden alussa käynnistynyt säästöprojektimme. Päätimme yksinkertaisesti kuluttaa tänä vuonna vähemmän kuin ennen ja tähän toki sopii myös lentämisestä nihkeily. Silti, kyllä me jatkossakin lennämme. Ehkä sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä neljästi vuodessa ja vapaaehtoisia kompensaatioita voisimme myös miettiä. En oikein näe meidän perhettämme junailemassa ympäriinsä, mutta kotimaan matkailu sen sijaan kiinnostaa. Porukka autoon ja matkaan, majakkayöpymisiä jo katsoinkin ja talvilomalla lähdetään piipahtamaan Oulussa. En silti edes yritä hurskastella meidän muuttavan käyttäytymistämme ihan lopullisesti. Sen sijaan uskon, että juuri yksittäiselläkin ihmisellä ja hänen valinnoillaan on merkitystä. Suuryritysten päästöihin tai vielä enemmän lentävien isompaan hiilijalanjälkeen vetoaminen olisi huono tekosyy olla välittämättä asiasta.


perjantai 8. helmikuuta 2019

Kaksi kirjaa, jotka jokaisen vanhemman pitäisi lukea



Keskityin joululomalla pääosin sellaisiin kirjoihin, jotka eivät tulleet valituiksi työn puolesta. Tahtoo sanoa, että luin aikuisille kirjoitettua kirjallisuutta, pääosin dekkareita. Niitä olen lukenut rentoutumistarkoituksessa viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta. En edes yliopistossa suorittanut dekkarikurssia, niin mielenkiintoiselta kuin se vaikuttikin. Halusin säästää jonkin osa-alueen analyyttisen ja pohdiskelevan ammattilukemisen ulkopuolelle. Kahteen kollegoideni suosittelemaan kirjaan kuitenkin tartuin ja hyvä niin. Tuloksena oli kaksi täysin erilaista kirjaa, kaksi aivan erilaista lukukokemusta, joille yhteistä on vaikuttavuus. Nämä romaanit pitäisi laittaa vanhemmuuden perusteet -kurssin oheislukemistoksi, mikäli sellainen kurssi olisi olemassa. 

Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin) on jo vanhempi kirja, joka monelle saattaa olla tuttu Tilda Swintonin tähdittämästä elokuvasovituksesta. On kyse Kevinistä, mutta vielä enemmän hänen äidistään, siitä millaista on olla Kevinin äiti. 

Evalla on hieno ura, ihana aviomies ja kaikinpuolin onnistunut elämä. Tai oli, sillä Kevinin syntymän jälkeen kaikki on ollut toisin. Kirjan alkaessa Kevin istuu vankeustuomiota teosta, joka on ymmärryksen yläpuolella. Teos on rakenteeltaan kirjeromaani, se koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Niissä Eva käy läpi mennyttä tarkkanäköisesti pohtien. Mihin kaikkeen äidinrakkaus pystyy, mihin saakka se ulottuu ja mitä kaikkea sen avulla voi tai pitää jaksaa kestää? Voiko ihminen olla yksinkertaisesti paha? Olisiko tragedian voinut jollain keinoin välttää?

Luin kirjan pian kaksi kuukautta sitten enkä vieläkään ole lakannut miettimästä sitä. Kahden pojan äitinä tällaisen äiti-poikasuhteen kuvailu osuu kipeästi maaliin. Mihin saakka minä voin vaikuttaa siihen mitä lapsistani tulee ja kuinka pitkälle tulevaisuuden askelmerkit määritellään jo lapsuudessa? Riittääkö se, että rakastaa. Voiko olla rakastamatta? Kaikkea tätä pohtii myös Eva kirjeissään itseään säästämättä. Lopussa on toivo, alistuminen ja särkynyt sydän. Haluaisin katsoa elokuvan, mutta en ole varma onko se hyvä ajatus. 




Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin oli ilmestymisvuonnaan 2016 ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Se kertoo transsukupuolisuudesta ja siitä miten perhe asiaan suhtautuu.

Peetu on syntynyt Petraksi, mutta tiennyt aina olevansa Peetu. Hänen katseensa on syyskuun ensimmäisessä päivässä, jolloin mittariin tulee 18 vuotta. Täysi-ikäisenä Peetu pääsee korjausleikkaukseen ja on taas askeleen lähempänä omaa itseään. Mutta vielä on jaksettava kesän ylitse.  

Luettuani kirjan annoin sen miehelleni ja sanoin, että hänen on luettava se. Siri Kolu pukee valtavan hienosti sanoiksi kaiken tilanteeseen liittyvän hämmennyksen ja vierauden. Se mikä Peetulle on normaalia ja oikeaa, näyttäytyy lähipiirille uutena ja vieraana. Veli ei oikein osaa suhtautua, äiti taas pitää sitkeästi kiinni pienestä tyttärestään nähden vain oman surunsa. Onneksi on isä, joka vie Peetun kymmenen kertaa kesän aikana purjelentämään. Taivaalla liitäessä on helpompi puhua ja se mikä sanotaan ilmassa, jää myös sinne. Puolueeton painoton tila tarjoaa mahdollisuuden tunteiden käsittelyyn.

Peetun äidin surressa tyttärensä menettämistä Peetu toteaa, että ei hän koskaan ole ollut se lapsuuskuvien mekkoon puettu tyttö. Äidin vaalimat valokuvat ovat väärää todistusta, jotain mikä ei ole aitoa ja oikeaa."Mä en ole sun tyttösi, ja jos mä en voi olla sun poikasi, mä en voi olla sun lapsesi enää" toteaa Peetu äidilleen. On helppo sanoa olevansa avarakatseinen ja hyväksyvänsä lapsensa ihan juuri sellaisena kuin hän on. Todellisuus voi kuitenkin näyttäytyä rumana ja armottomana, ihmisen suvaitsevaisuus vain pintana. Suljettuani kirjan lukemisen jälkeen mietin itsekseni, että ihan millaisia olettekin, bring it on. Minä olen tässä, sillä jos te olette onnellisia, minäkin olen.

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Ovatko alakoululaiset jo liian kovilla?



Tammikuu on hyvässä vauhdissa ja meidän huushollissamme se tarkoittaa molempien lasten kohdalla poikkeusaikatauluja. Opettajien, huoltajien ja oppilaiden väliset tavoitekeskustelut muuttavat lukujärjestystä tehokkaasti ja tällä kertaa päälle lisättiin vielä kuukauden kestävät koulu-uinnit. Päätin etten edes yritä mahduttaa kalenteriini milloin kummankin minäkin päivänä pitää olla koulussa, mitä mukana ja mitä ei, joten tein kalenterin jääkaapin oveen. On sitten jotain toivoa saada oikea lapsi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

Me kävimme viime viikolla koululla kahdesti, kun ensin keskusteltiin kuopuksen asioista ja seuraavaksi vielä esikoisen koulunkäynnistä. Preferoin aamuaikoja aina jos mahdollista ja niin me seitsemän jälkeen kolkuttelimme koulun ovia. Kaksikymmentä minuuttia on melko lyhyt aika, mutta riittää mikäli  mitään erityistä huolenaihetta ei ole. Laitetaan syksy kirjoihin ja kansiin, käännetään katse kevääseen ja mietitään mitä tavoitteita tuleville kuukausille asetetaan. Varmistetaan, että kaikki on hyvin eikä mikään mietitytä.



Eikä meillä mitään erityistä ollutkaan mielen päällä. Molemmat lapset menevät kouluun mielellään, siellä on kivaa olla kavereiden kanssa ja oppia uusia asioita. Kavereita riittää, yhteistyö sujuu kaikkien kanssa ja oppimistulokset ovat erinomaisia. Heidän kanssaan on etuoikeutetussa asemassa, kun tällaisia vuositsekkauksia ei tarvitse jännittää tai miettiä mitä eteen vielä tuleekaan. Asia kun voisi hyvin helposti olla aivan toisin eikä tulevaisuudesta tiedä, joten tätä vallitsevaa tilannetta todella arvostaa. Nyt asetetut tavoitteet ovat sellaisia, että molemmilla on hyvä mahdollisuus ne saavuttaa.

Silti lähdin mietteliäänä molemmista keskusteluista ja päätin taas kirjoittaa mietteitäni muistiin, olen asiasta ennemminkin puhunut. Pohdintani ei liity suoranaisesti omiin lapsiini, vaan siihen mitä koululaiselta tänä päivänä jo ala-asteella vaaditaan. Tämän päivän oppilaalle kahdeksikko on hyvä numero. Se tarkoittaa, että oppilas hallitsee kaiken mitä pitääkin, on oppinut opetettavat asiat ja suoriutuu koulusta kaikin tavoin hyvin. En osaa sanoa oliko kahdeksan hyvä myös minun kouluaikanani, sillä se ei itselleni sitä ollut matikkaa lukuunottamatta. Se kuitenkin on toinen tarina kympin tytön vaatimuksista itseään kohtaan. Olen ollut hyvin tarkka siitä etten aseta lapsilleni paineita koulunkäynnin suhteen mitä todistuksiin tulee. Numerot ovat yhdentekeviä, jos on tehnyt läksyt, lukenut kokeisiin ja ollut aktiivinen tunnilla. Näitä meidän lapsiltamme odotetaan, sillä he pystyvät siihen helposti. 



Tältä pohjalta olin yllättynyt kuullessani, että esikoinen voisi pienellä lisäpanostuksella nostaa todistuksensa loput yhdeksiköt kympeiksi. Tämä tarkoittaisi vapaa-ajalla tapahtuvaa ylimääräistä työtä, lapsi voisi esimerkiksi kirjoittaa tarinoita, tehdä lukemastaan arvioita, harjoitella matematiikkaa kotitehtävien ulkopuolelta ja tehdä muistiinpanoja kappaleista. Kun nämä yhdistetään läksyjen tekoon, koemenestykseen, aktiiviseen osallistumiseen ja oman osaamisen jakamiseen, on mahdollista saavuttaa kahdesta numerosta koostuvia arvosanoja todistukseen. 

Niin, se tuntiaktiivisuus. Tänä päivänä ihanneoppilas on aktiivinen, osallistuva ja osallistava, luokan yhteishengestä huolehtiva ja kaikkeen vapaaehtoiseen toimintaan mukaan lähtevä. Hän osaa paitsi paperilla ja vihkoissa, myös kertoessaan osaamastaa suullisesti muille. Hän näyttää osaamisensa. Kysyessäni arvosteluperiaatteista opin, että kokeista kympin saanut lapsi, joka ei ole ollut tunneilla aktiivinen, voi saada todistukseensa kahdeksikon.



En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelisin. Ennen muuta mietin tuota vapaaehtoisen lisätekemisen määrää sellaisen lapsen kohdalla, joka on hyvin ankara itseään ja suoriutumistaan kohtaan. En koskaan tule vaatimaan lapsiltani yhdeksikköjen nostamista kymppeihin. Ne mitkä lapset omalla työllään saavuttavat, otetaan toki ilolla vastaan ja kehutaan kovin. Mutta yhdeksän on erinomainen numero siinä missä kahdeksan lapseni todistuksessa on oikein hyvä sekin. En halua siirtää omia vaatimuksiani heille. 

Käyttäytymisestäkin on puhuttu paljon sen jälkeen, kun arvosteluperiaatteet muuttuivat. Siinä missä ennen lähdettiin täydestä kympistä alempien arvosanojen ollessa käytöksen alennus, on homma mennyt mielestäni parempaan ja armollisempaan suuntaan. Kahdeksikko käyttäytymisnumerona on hyvä. Sen saanut oppilas käyttäytyy pääsääntöisesti hyvin, osaa odottaa vuoroaan ja antaa tilaa muille. Hänellä on hyvät käytöstavat ja hän osaa soveltaa niitä eri tilanteisiin. Kahdeksikossa saa myös välillä herpaantua ja säätää, jopa Wilman-merkintöjen verran, sillä niiden vastapainoksi on paljon yhdeksikköön oikeuttavaa. Ei tarvitse enää olla ihannetyyppi, saa olla ihan vain ihminen.

Ja sitten kuulin lapsen kertovan opettajalleen, että tavoittelee keväälle parannusta käytösnumeroon. Häntä oli jäänyt alkusyksyn muutamat merkinnät keskittymisen herpaantumisen ja odottamisen vaikeuden kanssa harmittamaan ja kuultuaan käyttäytymisessään olevan paljon yhdeksikön arvoista, hän asetti tavoitteekseen nostaa numeron kahdeksasta yhdeksään. Mietin mielessäni kuinka paljon hän onkaan kasvanut ja miten kypsästi hän osasi itselleen asettaa tavoitteen juuri sellaiseen kohtaan, missä haasteita voi ilmetä. Se toinen puoli, eli osallistuminen ja osallistaminen, vapaaehtoinen luokan edustajana toimiminen ja hyvät yhteistyötaidot niin oppilaiden kuin opettajien kanssa kun eivät ole koskaan tuottaneet mitään ongelmia.  Samalla näen lapsessa riskin siihen, että vaatimukset omaa itseä kohtaan kasvavat liiallisiksi. Kuopuksen kohdalla näen riskin pienempänä, hän on luonteeltaan erilainen.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ei tässä vanhempana muuta voi kuin olla tukena. Istua vastapäätä kyselemään englannin sanoja ja ottaa halauksella koulusta vastaan. Muistuttaa kauniista käytöksestä ja toivottaa tsemppiä kokeeseen. Kehua oivaltavasta kirjoituksesta ja rohkaista, kun sitä tarvitaan. On tämä koulunkäynti kuitenkin paljon muuta kuin lasten oma asia, se on meille koko perheen juttu.


lauantai 19. tammikuuta 2019

Pikamuoti on vahingollista ja silti minä shoppailen ketjuliikkeiden alennusmyynneissä



Suomen Luonto -lehti valitsi viime vuoden turhakkeeksi pikamuodin. Sen jälkeen Hesarissa oli kirjoitus siitä kuinka nykyihminen ei enää osaa hoitaa ja huoltaa vaatteitaan niin, että ne kestäisivät yhtä kauan kuin isovanhempiemme vaatteet aikanaan. Minusta oleellinen kysymys on myös se haluammeko me enää vaatteidemme kestävän kuten ennen.

Pitäisi haluta, se on selvää jo ympäristön säästämisen ja turhanpäiväisen kulutuksen vähentämisen näkökulmasta. Pese ja pidä, käytä ja heitä pois -kulttuurit ovat kuitenkin olleet vallalla jo pitkään. Ja ymmärtäähän sen. Siinä missä sodan jälkeen säästettiin jokainen nauhanpätkä ja parsittiin sukkia kerta toisensa jälkeen, on varmasti ollut vapauttavaa huomata ettei niin enää tarvitse tehdä. Kaupasta saa uusia ja mikä parasta, pilkkahintaan. Kestäväksi kehitykseksi tällaisesta ei kuitenkaan ole.

Miksi minä kirjoitan tästä juuri nyt, sen jälkeen kun joulun jälkeen klikkasin näissä kuvissa näkyviä aleostoksia kotia kohti? Siksi että tämä asia on mietityttänyt minua jo pidemmän aikaa. 

Product image is missing!

Vaatekaappini nykytilanne

On totta, että minua vaatettavat kenkiä ja laukkuja lukuunottamatta edullisemmat ketjut, Lindex ja Gap esimerkkeinä. On myös totta, että ajoitan vaatehankintani valtaosin alennusmyynteihin, jolloin saan vaatteita hyvinkin edullisesti. Sen sijaan en ole koskaan shoppaillut huvikseni tai lääkinnyt huonoa fiilistä ostamalla uuden paidan. Vaatekaappini on jopa niukka,  tällä hetkellä omistan kahdet pitkät housut. Käytän ostamani loppuun saakka ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa hankkivani uusia vaatteita tarpeeseen. Sinällään ollaan siis hyvällä mallilla monessa asiassa.

Product image is missing!

Paljon olisi kuitenkin parannettavaa

Voisin suosia enemmän kotimaisia merkkejä ja ennen muuta sellaisia, joiden vaatteet myös valmistetaan kotimaassamme. Onkohan sellaisia olemassa paljonkin, tässä minulla on täysi aukko tietämyksessä? Pelkään ja oletan kotimaisen tai muutoin eettisesti kestävän muodin olevan kuitenkin hyvin kallista. Tässä tullaan siis valitettavasti kysymykseen mennäkö hinta vai eettisyys edellä. 




Entäpä lastenvaatteet?

Viime vuosina kiinnostukseni lastenvaatteisiin on kokenut inflaation. Siinä missä poikien ollessa pieniä jaksoin koluta nettikauppoja ja etsiä juuri täydellisiä vaatekappaleita, olen nyt kääntänyt kelkkani täysin. Alennusmyyntejä hyödynsin silloin ja hyödynnän myös nykyään, mutta muuten tieni vie usein työmatkan varrella oleviin ketjumyymälöihin. Tarpeeksi hyvä riittää ja hinnalla on merkitystä. Pikamuodin vähentämisessä tämä ei tietenkään ole toivottavaa. Lompakkoni sen sijaan kiittää ja se on otettava huomioon. Kirppareiltakaan harvemmin löytää enää isommalle lapselle vaatetta, asia joka oli ihan toisin pienempien kohdalla. 



Ryhtyäkö konkreettisiin toimiin?

En tiedä. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä etten pysty taloudellisesti hankkimaan kaikkia vaatteitani kotimaisina. Toisaalta en tiedä haluanko edes, sillä tutut minulle sopivat ja hyväksi havaitut merkit vaatteissa ja kengissä vähentävät virheostoksia ja shoppailuun käytettyä aikaa. Sen sijaan lastenvaatteiden määrää pystyn, voin ja haluan vähentää. Omien vaatteideni kohdalla tuntuu siltä, että olen jo pitkään tuntenut ja tietänyt tyylini eikä varsinaisia hutiostoksia tule usein tehtyä. Toisaalta voisin vielä paremmin opetella muistamaan ettei mitään sinnepäin-vaatetta kannatta ostaa vaikka kuinka halvalla saisi. Aloitetaan siitä.



Kaikki vaatekuvat: gap.eu/lindex.com/nosh.fi