maanantai 12. elokuuta 2019

Eva Frantzin Osasto 23 tarjoaa kauhistuttavaa jännitystä lapsilukijoille


Eva Frantz: Osasto 23139 s. 
Kustantamo S et S: 2019.
Suomennos: Anu Koivunen.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


"Minun nimeni on Stiina, ja minä kai kuolen pian." Näin alkaa Eva Frantzin Runeberg Junior -palkittu lastenkirja Osasto 23 (Hallonbackenja koukuttaa lukijansa heti alkumetreiltä.

Eletään aikaa sisällissodan jälkeen. Stiina on n. 11-vuotias tyttö, köyhän leskiäidin monilapsisen perheen keuhkotautia sairastava tytär Merimiehenkadulta Helsingistä. Hän viettää aikansa maaten keittiön sohvalla ja yskii verta. Kun lääkäri ehdottaa Stiinan siirtämistä Vadelmarinteen parantolaan luonnon ja raittiin ilman keskelle, ei Stiina innostu. Miten se muka auttaisi, hän miettii, sillä "ilmaahan on kaikkialla". Lopulta ihan oikea automobiili tulee kuitenkin noutamaan Stiinan ja parantolakin osoittautuu aivan kuin linnaksi metsän keskellä. Kaikki hyvin?

Vaikka Stiinaa hoivataan, hän saa nukkua puhtaissa valkoisissa petivaatteissa ja syödä kerrankin kyllikseen, tuntuu jokin olevan kummallisella tavalla pielessä. "Minulla oli outo tunne. Jokin tuntui väärältä. En oikein sopinut tänne" miettii Stiina, ja kummastelee missä kaikki muut ovat. Onneksi on kuitenkin Ruben, poika toiselta osastolta, joka öisin livahtaa salaa Stiinan luo. 

Ruben on myös se, joka johdattaa Stiinan parantolan salaisuuksiin, tulipalossa tuhotuneeseen itäsiipeen ja osastolle 23, jonka myös pitäisi olla palanut maan tasalle. Entä mitä on mielessä vanhalla naisella, joka kehottaa Stiinaa pötkimään pakoon, sillä "köyhille lapsille käy täällä huonosti?"

Frantzin kirja on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut jännitystä aikuisille ja ensimmäiseksi lastenkirjaksi lopputulos on loistava. Frantz onnistuu herättämään lukijan myötätunnon ja sivu sivulta sitä huomaa elävänsä pienen Stiinan tunteissa mukana. Stiina havainnoi ympäristöä ja sen tapahtumia tarkasti ja kertoo niistä lukijalle konstailematta, aivan kuten lapsi tekee. Koko kirja suorastaan henkii sadan vuoden takaista tunnelmaa, niin hyvässä kuin pahassa, tekstistä tehokeinoihin saakka. Sydäntäsärkevää on todistaa köyhän lapsen identiteettiä, jonka Frantz tuo Stiinassa esille. Siitä lukeminen tekee hyvää tämän päivän lapselle. 




Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Tämä ei ole ykkös- tai kakkosluokkalaisten kirja. Osa kirjastoista on laittanut tämän lasten jännityskirjallisuuteen, osa lasten kauhuun. Minä itse kallistun jälkimmäiseen, sillä loppua kohden tapahtumat etenevät vauhdilla ja muuttuvat hyvinkin traagisiksi ja groteskeiksi. Ihmisen julmuus ja sokea kunnianhimo yhdistyvät yliluonnolliseen, mutta samaan aikaan taitava teksti vie mennessään. Niin minä kuin viidesluokkalaiseni ahmaisimme kirjan ja tykkäsimme valtavasti. Samaan aikaan en vielä suosittelisi tätä kolmasluokkalaiselleni. Isompien alakoululaisten vinkkauslistalle tämä kuitenkin menee aivan ehdottomasti, lasten kauhukirjallisuutta kun ei liiemmälti tällä hetkellä ole, varsinkaan hyvää sellaista. 

"Paras viimeaikaisista lukemistani", totesi poikani. Olen samaa mieltä.























perjantai 2. elokuuta 2019

Alku aina hankalaa? Minun äitiyteni alku oli kivinen.



Irene Naakan, Mutsie-blogista tutun toimittajan kirja Hullu kuin äidiksi tullut ilmestyi Minervan kustantamana jo viime vuoden alussa. Olen miettinyt kirjan lukemista ajoittain, se samaan aikaan kiinnosti ja ei kiinnostanut. Kirjan aihe kuului aikaan ja elämänvaiheeseen, joka oli jäänyt taakse ja johon en halunnut enää palata. Katseltuani kirjaa pari päivää työpaikallani otin sen  kuitenkin hyllystä käteeni. Sitten lainasin sen ja päädyin lukemaan lähes yhdeltä istumalta.

En ole koskaan peitellyt sitä miten vaikea äitiyden alku minulle oli. Sitä oli jo raskausaika. Samaistuin siis Naakan kirjassaan kertomiin ajatuksiin ja tunteisiin enemmän kuin olisin osannut ajatella. Tai ehkä tiesin näin käyvän ja sen vuoksi en ollut kirjaa aiemmin lukenut. Ajattelin kuitenkin kuluneiden yhdentoista vuoden tuovan tarpeeksi etäisyyttää aiheeseen, kun kirjan lainasin. Olin väärässä. Ensimmäisillä sivuilla itkin ensimmäisen kerran ja päädyin pitkästä pitkästä aikaa muistelemaan sitä millaista raskausaika oli ja mitä kaikkea äitiyden ensi metreihin liittyi. Alla olevat lainaukset olen ottanut Naakan kirjasta. Niiden alla asiaa pohdin minä. Lukekoon ken uskaltaa.


"Alkuraskaudessa mieli oli muutenkin mustana, ja sitten se alkoi, raskausviikolla kuusi."

Vaikka minulla ei mieli ollut mustana, olin alkuraskauden sekaisin kuin seinäkello. Raivostuin pienestä, tunteet ja hormonit heittelivät ihan miten sattuu. Olin siis kertakaikkisen sietämätön tyyppi ensimmäisten kuukausien ajan. Ja kun se oksentaminen sitten viikolla kuusi todellakin alkoi, olisin monta kertaa halunnut perua koko jutun. Tiedättekö, ensin sitä ajattelee etten ikinä valita jos vaan tulen raskaaksi. Sitten löytää itsensä kylppärin lattialta, kun edes suihkussa käyminen ei onnistu oksentamatta, ja toivoo koko homman menevän kauas pois. 

Laihduin molempien poikien odotuksen ensimmäisten kolmen kuukauden aikana kuusi kiloa. Esikoisen kanssa alhaalla pysyivät jäiset mustikat ja tavalliset sipsit, kuopuksen kanssa mehujäät. Söin vähän, minkä jälkeen makasin hiljaa paikoillani yrittäen estää oksennusta tulemasta, jotta edes vähän energiaa ehtisi imeytyä. Oli kammottava olo, jatkuva kova nälkä ja yhtä aikaa kaikki oksetti.  Kuopusta odottaessani yritin samaan aikaan huolehtia esikoisesta, vaikka hädin tuskin pystyssä pysyin. Onneksi oli rattaat, joihin nojailla. Olin aivan finaalissa paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Ja sitten se loppui, kun viikko 12 oli täynnä, kirjaimellisesti yhdessä yössä. Menin ensimmäisenä syömään lihakastiketta ja muusia. 




"Asiaa joka kantilta pohtiessani osasin heti sanoa, että hysteriaan taipuvaiset rahkeeni riittäisivät maksimissaan normaalin, kenties tavanomaista helpomman lapsen kasvattamiseen, muttei mihinkään yhtään haastavampaan."

Olen hämmästyttänyt itseni kerta toisensa jälkeen sillä miten maalaisjärkinen äiti minusta on kuoriutunut. En ole pahemmin hysterisoinut lapsen oltua jo maailmassa, odotusaikana tilanne oli kuitenkin toinen. Esikoista odottaessani olin täysin varma siitä, että keskeyttäisin raskauden, jos sikiöllä ei olisi kaikki kunnossa. Oli selvää, että minusta ei olisi kehitysviiveisen lapsen vanhemmaksi, jos saisin mahdollisuuden valita. Kuopusta odottaessani olin taas vähän vanhempi ja kokeneempi ja pelkäsin rakenneultraa tosissani. Mitä jos vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin? Asian ydin oli siinä, että tällä kertaa minä tiesin millainen onni oman lapsen saaminen on, oman lapsen joka voi olla ihan millainen tahansa. Pelotti, että joutuisin tekemään päätöksen raskauden jatkamisesta tai keskeytyksestä. Ja kun rakennultra sitten oli onnellisesti ohitse olin helpottunut. En vain siksi, että lapsi vaikutti kaikin puolin terveeltä. Ennen muuta siksi, että tästä eteenpäin viikkoja olisi niin paljon, että tulisi mitä tulisi, paljastuisi mitä paljastuisi, me ottaisimme sen vastaan. 

"Peloteltu sokeriliemi maistui vain vähän tavallista mehua makeammalta ja oli kaiken lisäksi vielä kylmää."

Niin, kävin tosiaan molemmilla kerroilla sokerirasituksessa. Jännitin sitä etukäteen, mutta litkun juominen oli ihan helppo juttu ja siitä eteenpäin homma enimmäkseen tylsää odottelua. Esikoisen kanssa minulle sattui paikallisen terveysaseman taatusti huonoin pistäjä, joka ronkki kyynärtaipeita ikävästi. Viimeinen verikoe oli jo kurja. Kuopuksen kanssa homma sujui leikiten eikä kummallakaan kerralla sokereissa ollut mitään häikkää. Sukurasitusta kuitenkin löytyy, joten hyvähän se oli tarkistaa. Olen sinällään hyvin pro kaikkia tutkimuksia.

"Ruokavalio aiheutti reissussa ärtymystä, jonka saivat tuta kanssamatkustajatkin."

Esikoista odottaessani kävin oksentelemassa Pariisissa ja myöhemmin risteilimme Välimerellä. Silloin minulla ei vielä ollut todettu keliakiaa, joten selvisin pelkillä raskausajan rajoituksilla. Noudatin niitä hyvin tarkasti, mutta en hysteerisesti. Minulle ja luonteelleni sopi kuitenkin etten juonut kulaustakaan alkoholia ja pidin muutenkin suosituksista kiinni. Eipähän tarvinnut pohtia. 

Kuopusta odottaessani olimme Italiassa viikon. Keliakian takia pitsat, pastat ja leivät olivat poissa laskuista ja raskausajan ruokavalio siihen päälle. Välillä ärsytti ihan tosissaan, missasin kaikki ihanat herkkuhetket ja viinilasilliset. Muistelen, että söin monta kertaa pastöroitua mozzarellaa, tomaattia ja basilikaa. 




"Pelkäsin synnytystä, olin pelännyt jo pitkään. Synnytyspelkoni oli monen tekijän summa. Ja vahvaa taipumusta kaiken mahdollisen pelkäämiseen."

Olen pienestä saakka ollut erikoinen sekoitus tulta päin menevää tyyppiä ja ihan jokaista risahdusta säikkyvää arkailijaa. Rohkea pelkuri, se olen minä. Mielikuvitukseni kykenee loihtimaan pelon asiasta kuin asiasta, kauhukuvat vain vilistävät silmissäni. Minulla jos jollakin oli vahva taipumus kaiken mahdollisen pelkäämiseen. Olen kuitenkin päättänyt etten anna tämän vaikuttaa arkeeni. Valitettavasti synnyttämisen kohdalla pelkkä päätös ei riittänyt. 

Olin pelännyt synnytystä siitä saakka kun tajusin mitä se tarkoittaa. Ja siinä sitten olin, raskaana. Tilassa, josta ei muuta ulospääsyä olisi. Ensin yritin itselleni tyypillisesti päästä tilanteen päälle ottamalla siitä selvää mahdollisimman hyvin. Ei auttanut. Pelkopoliprosessin aikana pelkäsin sitä etten saisi sektiota. Sektion saatuani pelkäsin, että vauva syntyy sitä ennen enkä saa sektiota. En olisi tajunnut pelätä syöksysynnytystä ilman lääkärin kommentia kuinka siinä tapauksessa ei ehditä leikata.  Loppuajan pelkäsin syöksysynnytystä, tietysti. Pelkäämistä, siitä koostui erityisesti esikoisen odotusaika, mutta osin myös kuopuksen. Vähän tuntuu siltä, että pelätty on ihan loppuelämän tarpeiksi. Saisi jo riittää.

"Ajatuskin vauvasta herätti syvällä sisimmässäni uinuneen kontrollifriikin, enkä kestänyt sitä, ettei kaikki ollut valmiina vauvaa varten."

Ostin vaunut heti rakenneultran jälkeen ja pinnasängyn heti perään. Vaatteita kannoin raskauden puolivälin jälkeen ulkomailta ihan urakalla. Kaikki oli valmista reilusti ennen vauvan tuloa. Kai se oli joku yritys hallita edes jotain siinä vaiheessa, kun koki elämisen ja olemisen epävarmaksi. 

"Puudutus auttoi hetkessä."

Selkäytimen ronkkiminen jätti muistijäljen. Nykyään on pakko liikutella jalkoja, jos kirjassa tai televisiossa annetaan epiduraali- tai spinaalipuudutusta. Nyt tätä kirjoittaessani pyörittelen nilkkoja, että tunne häviäisi. Minä puudun hetkessä, mutta puudutus myös loppuu hyvin nopeasti. Kuopuksen leikkauksen päättyessä jalat nousivat jo koukkuun. Samassa tilanteessa vajaata tuntia aiemmin olin todennut itsekseni, että on tämä kyllä pimeetä, tulla nyt vapaaehtoisesti tähän laverille avattavaksi.




"Olla nyt samaan aikaan riippuvuuteen asti kiintynyt ihmeelliseen pieneen olentoon, omaan lapseeni, ja tuntea silti viiltävää ahdistusta uudesta elämäntilanteesta. Siitä että on niin tarvittu ja korvaamaton."

Tämä johdannon lause sai kyyneleet ensimmäisen kerran silmiini. Sillä tuolta se tuntui, ihan täsmälleen, alkoi jo sairaalassa. Ne talviset viikot olivat pitkiä, kun jo yksittäiset päivät olivat sitä. Muistan kun tultiin kerran kotiin ja ulkona oli jo pimeää. Ajattelin, että tämä fiilis ja ulkona vallitseva hämärä kyllä korreloivat, loppuuko se ikinä. Ja kun vauva sitten jäi hetkeksi hoitoon meidän lähtiessämme kaupungille, piti takaisin juosta itku kurkussa, niin kauhealta erossa oleminen tuntui. Ei mitään järkeä missään, kaikki oli vain niin sekavaa.

"Imetyksen alku oli kivinen."

Imetyksen alku oli lyhyt, kivinen ja sitten se jo loppuikin. Kuopusta en imettänyt lainkaan. Voin vilpittömästi sanoa, että en ole katunut päätöksiäni kertaakaan enkä koe kenenkään katsoneen tai kommentoineen pulloruokintaani pahasti. En halunnut imettää. Ei haitannut että se ei onnistunut. Niinpä olin vaan iloinen ja huojentunut, kun kannoin rahani apteekkin ostaessani hyvin maitoallergisille lapsilleni aminohappopohjaista maidonkaltaista valmistetta. 

"Minut valtasi alkukantainen tarve hoitaa vauvaa yhdessä suuren joukon, perheeni kanssa. Pakkasimme laukkumme ja vastasyntyneemme autoon ja lähdimme kohti lapsuudenkotiani. Lisäksi minulla oli ikävä äitiä."

Äiti ja isä. Sisko, joka lähti vähän esikoisen syntymän jälkeen toiselle puolelle maapalloa, mutta oli siihen asti maisemissa. Ne pitkät öiset tunnit, kun vauva ei nukkunut. Isä, joka heräsi seuraksi. Äiti, joka piti huolta. Emme olisi ikinä pärjänneet ilman heitä enkä koskaan saa kerrottua miten he pelastivat meidän pienen perheemme kuiville niinä ensimmäisinä kuukausina.




"Mulla on tosi huono olla."

Lääkäriin meneminen oli helppoa, en hävennyt tai epäröinyt. Tiesin, että tästä pitäisi taas nousta, lapseni tarvitsee minua. Ja minulla on oikeus päästä jaloilleni. Niin pitkä kuin kevääksi kääntynyt talvi olikin, alkoi pian helpottaa. Ja tuli se alkukesän päivä, kun katsoin lastani ja ajattelin miten valtavan ihana hän on. Ja tuntui vaan onnelliselta ja hyvältä.  

"Minulla oli kuitenkin valtava tarve päättää, että perheemme olisi nyt tässä. Enempää lapsia ei missään nimessä tulisi."

Tiesin ettei minun tarvitsisi käydä kaikkea uudelleen läpi ellen niin haluaisi. Samaan aikaan tiesin, että saatan hyvinkin toivoa lapselleni sisarusta ja toimin sen mukaan. Olisin saanut sektion yksityisellä puolella maksamalla erikoismaksuluokan hinnan, mutta halusin käydä läpi julkisen puolen pelkopoliprosessin. Ajattelin sen olevan hyvä mahdollista toista raskautta ajatellen. Säästin kaikki isommat tavarat ja ihanimmat vaatteet, mutta en halunnut ajatellakaan toista lasta. Tuntui hirvittävän tärkeältä vakuuttaa itsensä siitä että näin on hyvä, yhden lapsen perheet ovat yhtä onnellisia kuin monilapsiset. Asia tarvitsi mielessäni selkeän päätöksen.

Sitten kävi klassisesti, eli aika kului. Yhtäkkiä oli kulunut jo useampi vuosi ja esikoinen ehtisi täyttää kolme ennen mahdollisen sisaruksen syntymää. Että entä jos sittenkin, yksi vielä, kokeillaanko edes? Keskustelu käytiin New Yorkissa illallispöydässä ja kuukautta myöhemmin odotin kuopusta. Ja se oli täysin selvää jo silloin, meidän perheemme olisi kaksilapsisena täysi.

"Masennusta vai ahdistusta?"

Nyt jälkeenpäin tarkasteltuna en ollut niinkään masentunut, vaan nimenomaan ahdistunut. Mieleni ei ollut maassa, elämä ei tuntunut toivottomalta tai turhalta, kaikki ei ollut mustaa. Sen sijaan rintani päällä asui paino, joka sai kaiken epävarmaksi. Uskon sen kummunneen perfektionismin ja epävarmuuden yhdistelmästä. Olin tulossa äidiksi ensi kertaa, tiesin asioista paljon mutta ymmärsin hyvin vähän. Pelkäsin etten osaa, kun halusin osata hirmuisen hyvin. Tuloksena kaiken lävistävä ahdistus. Toisella kerralla ei ollut mitään vastaavaa, olin jo äiti. Tiesin, osasin ja ennen muuta ymmärsin. Mustavalkea maailma oli saanut harmaan sävyt osakseen.


Ja että siitä kaikesta tuli lopulta näin hyvä ja onnellinen. 




Kuvat viimeistä lukuunottamatta Lumo Photograpy/Sonia Pihlajamäki.

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Tauluostoksilla, eli pienen pintaremontin loppusilaus



Seinien maalaamisen jälkeen olin hukassa. Saunan lauteet täyttyivät seinille pääsyään odottavista valokuvista ja grafiikoista, mutta minä emmin. Raahasin tauluja edestakaisin, mietin parasta sijoittelua ja sitä miten ne kannattaisi ripustaa. Halusin säästää siistejä pintoja turhilta kokeiluilta ja olla ihan varma. Niinpä meidän seinillämme ei ollut oikein mitään ennen heinäkuun alkua. Tuolloin näin Marianne Niemisen töitä instassa ja ihastuin. 



Sovimme tapaamisen taiteilijan työhuoneelle, jonne menimme mieheni kanssa melkoisen selvät speksit mielessä. Minä olin tykästynyt erityisesti pieniin ja värikkäisiin töihin, mutta seinällemme sopisi paremmin jokin harmaasävyinen. Ehkä yksi olisi hyvä, ehkä tarvitsisimme kaksi työtä. Paikka oli selvillä, taulu tulisi olohuoneen isolle seinälle, jolla ei ennestään ollut mitään. 



Tapaaminen oli juuri sitä mitä odotinkin. Mukavaa juttelua, kauniita maalauksia ja valitsemisen vaikeutta. Lopulta ensimmäinen osuma tuli maalauksesta, jonka Marianne kertoi tuoneensa vintiltä ja joka aikaisemmin oli koristanut hänen omaa kotiaan. Mies sanoi ensin, että tuo me ainakin otetaan ja minä myötäilin, harmaasävyinen maalaus muuttaisi meille. Mutta entäs ne värit, ne taulut jotka ensimmäisenä saivat minut olemaan yhteydessä?



Väriä löytyy siitä toisesta työstä, joka myös kotiimme matkasi. Kauniita vaihtoehtoja oli vaikka ja kuinka, joten lopulta mentiin eliminaatiotekniikalla ja viimeiseksi jäi jäljelle voittaja. Katsokaa nyt mitä värejä!



Ajattelin taulujen tulevan eri seinille. Ripustusvaiheessa hain kuitenkin myös ne odottavat grafiikanlehdet ja ryhdyimme pyörittelemään. Tälle seinälle valikoitui kaksi Virve Liljan työtä sekä pari muuta öljyväritöiden oheen. Lopputulos on mieleeni ja samassa myös Kuutti Lavonen, Outi Heiskanen sekä muut grafiikkamme löysivät paikkansa. Niin myös nämä kaksi uutta työtä ensiajatuksista poiketen vierekkäin. 



Parasta on, kun jokainen näkee maalauksissa ihan jotain muuta kuin toinen. Minun mielestäni isossa työssä on kaupunkisiluetti ja oikealla maailmanpyörä. Kuopuksen mielestä kuvassa on rauniot ja oikealla sisäänkäynti luolaan. Kaukaa näkee kokonaisuuden, läheltä mielettömät pienet yksityiskohdat värien käytössä ja tekniikassa. 



Näiden kahden työn hinta suoraan taiteilijalta ostettuna oli erittäin lompakkoystävällinen, kun vertaa galleriahintoihin. Ilahdun, kun katson seinällemme. Nämä taulut ovat paljon enemmän kuin hintansa arvoiset.








maanantai 1. heinäkuuta 2019

Uusia vaatteita kolmas- ja viidesluokkalaisille pojille



Täällä on taas kasvettu pituutta. Kuopus siirtyi alkuvuoden aikana taas kerran koosta seuraavaan ja varaston uumenista tuli kannettua vaate jos toinenkin herran vaatekaappia täyttämään. Hyvin vähän tuli ostettua uutta, niin paljon hyväkuntoista ja hyvännäköistä löytyi isoveljen jemmoista. Isompi puolestaan otti kouluvuoden aikana sellaisen kasvuspurtin, että hyppäsi kokonaan yhden koon ylitse. Lopputuloksena uutta päällepantavaa on pitänyt ostaa ihan koko ajan, siltä se ainakin tuntuu. 

Tänään tein verkkokaupoista erilaisia aleostoksia molemmille pojille syksyä varten odottamaan. Esikoiselle siksi, että hän niitä tarvitsee. Kuopukselle siksi, että on kiva saada jotain ihan omaa uutta välillä. Kotona näytin mitä olen ostanut ja kaikki kelpasi, heillä kun ei vieläkään ole suuria preferenssejä tietynlaisten vaatteiden tai juuri tiettyjen merkkien käyttämiseen. Hyvä niin.

Tulevat viitos- ja kolmosluokkalaiset ovat kulkeneet koulussa uskollisesti collegepaidoissa, -housuissa ja farkuissa.  Niitä tarvittiin siis lisää erityisesti esikoiselle. Hennesiltä klikkailin tulemaan kasan housuja, shortseja liikuntatunneille ja harrastukseen sekä yhden pyjaman. Samalla päivitin lapsen juhlavaatteet uudella kauluspaidalla ja sinisellä bleiserillä. Tumman puvun vastapainoksi nämä  ovat rennommat ja käyvät hyvin vaikkapa kesäjuhliin shortsien ja tennareiden kanssa. Lindexiltä ostin lisää collegehousuja ja farkkupaidan esikoiselle:


Seuraava osoitteeni oli Boozt ja lasten alevalikoima. Esikoinen saa tummansinisen collegepaidan Gapilta ja yhden valkoisen t-paidan Polo RL:lta.



Ja niin tultiin päivään, jona ostin lapselleni samankokoiset kengät kuin mitä itse käytän. Tällä hetkellä koko 39 on sopiva, mutta puolen vuoden kuluttua ja jalan mittaa kenkien sisämittoihin verratessani totesin, että kyllä se on nelosella alkavat otettava. Kotiin klikkailin kahdet tennarit, toiset goretexiä Vikingiltä syksyyn ja toiset Arauto Rapin villavuoriset talven varalle. Molempien normihinta kipuaa yli satasen per kenkäpari, joten viidenkymmenen pinnan alennus todella lämmittää lasta vaatettavan vanhemman mieltä. 



Kengistä päästäänkin sujuvasti takkeihin. Esikoinen on tykännyt viime keväänä ja toivottavasti myös tulevana syksynä käytössä olevasta Reimatecin bomberistaan, joten välikausitakin osalta valinta oli selvä, uusi takki isompaa kokoa. Toiseksi valitsin sinisen kevytuntuvatakin niihin aamuihin, kun on jo hieman viileämpää. Talvitakkiasiat lapsella ovatkin jo ennalta kunnossa. Esikoista on odottamassa lämmin talviparka ja kenties viime talven untuvatoppiskin mahtuu vielä. Ainakin se ostettiin kesken kauden edellisen jäätyä pieneksi. 



Entäpä sitten kuopus? Hän on niin tottunut esikoisen vanhojen vaatteiden käyttäjä, että varsinkin pienempänä iloitsi suuresti saadessaan uusia vaatteita suoraan varastokomerosta. Aina välillä olen kuitenkin halunnut ostaa hänelle myös ihan omia ja uusia, toisinaan se on lasten erilaisen ruumiinrakenteen vuoksi ollut myös tarpeellista. Tällä kertaa ajattelin mistä kuopus erityisesti tykkäisi. Näin ostoskoriin valikoitui huppari, collegepaita, pitkähihainen trikoopaita ja t-paita Mololta. Merkki ei ole koskaan ollut sisävaatteiden hurjien printtien osalta suosikkini, mutta pienellä penkomisella niiden seasta on löytynyt tosi nättejä vaatteita myös äidin makuun. On meillä niitä printtejäkin käytössä, niistä nimittäin tykkäävät lapset. Laatu näissä on erittäin hyvää ja kestävää, erityisesti liputan merkin ulkonousujen puolesta. Niitä löytyy ja on löytynyt jokaisessa koossa. 






Ja koska perheessämme ulkovaatteiden, erityisesti asusteiden hukkaamisprosentti hipoo taivaita, pujahti ostoskoriin myös yksi kappale pipoja. M-merkitty pipo on kuin kuopukselle tehty. Tämä on vähän sama kuin sormikkaiden kanssa, niitä kannattaa ostaa lisää ihan joka kerta silmään osuessa. Samalla mentaliteetilla ostetaan paljon pipoja ja toivotaan, että niistä edes puolet eksyy jossain vaiheessa takaisin kotiin. Ehkä tämä on yksi niistä! 





Kuvat valmistajilta. 

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Remontissa vuorossa vaalea ja valoisa olohuone



Hiljaa hyvä tulee on ollut mottomme mitä kodin remontointiin tulee. Olemme asuneet täällä jo seitsemän vuotta ja viime vuonna huomasimme korjausten alkavan olla tarpeen. Eikä se mikään ihme ole, että parannuksia tarvitaan näin monen asumisvuoden ja lasten kasvamisen myötä. Etenkin seinissä huomaa kulumaa ja ovenpielissä kolhuja, niihin on lukemattomia kertoja törmäilty pienillä mopoilla ja pikkuautoilla. Yleisilme alkoi olla nuhjuinen.

Aloitimme viime syksynä eteisestä, jonka seinän mittaiseen kaapistoon vaihdettiin liukuovet ja yksi seinä sai maalia pintaansa. Melko pian päädyimme maalaamaan vaaleansiniseksi sävytetyn seinän uudelleen, se nimittäin tuntui liian pliisulta. Pysyimme samassa sävykartassa, mutta hyppäsimme sen toiseen päähän. Uusi sävy on Tikkurilan Petrooli.





Seuraavaksi pääsin iloitsemaan ennen joulua toteutetusta kylpyhuoneen freesauksesta. Tilasta tuli miljoona kertaa toimivampi ja viihtyisämpi. Nyt oli sitten olohuoneen ja käytävän vuoro, niiden kimppuun käytiin uusien maalipintojen avulla. 

Maailman paras pikakaunistaja kämppähommissa on valkoinen maali. Maalari tuli toukokuun viimeisellä viikolla ja maalasi eteisen, käytävän, olohuoneen ja keittiön seinät kahteen kertaan. Sävyksi valitsimme jo niin monesta huonekalusta tutun Tikkurilan Paperin, luottopakkimme mitä maaleihin tulee. Maalaustyön tekijä hoiti myös suojauksen ja loppusiivouksen, meille jäi ainoastaan tavaroiden siirtäminen tieltä pois sekä seinien puhdistus maalipesulla. Olimme aivan älyttömän tyytyväisiä paitsi koko homman hintaan, myös työn jälkeen, nopeuteen ja kaiken jättämiseen niin siistiin kuntoon. 




Samalla laitoimme olohuonetta uusiksi myös sisustuksen osalta, nälkä klassisesti kasvoi syödessä. Suurin muutos on järjestyksen vaihtaminen, kun kirjahylly siirrettiin takaseinälle. Vanha paksu ja painava matto sai lähdöt varastoon ja tilalle tuli ihan erilainen. Sohvien osalta päätimme jatkaa vanhoilla Ikean Ektorpeilla, mietitään sitä uutta sohvaa sitten joskus. Sen sijaan hankin pieniä sisustusesineitä. 




Tämä valaisin varjostimineen on Riviera Maisonilta. 



Mies puolestaan kertoi haluavansa uuden tv-tason ja minä ehdotin jonkinlaista penkkiä. Sellainen hankittiin Pentikiltä, josta nappasin heräteostoksena mukaan myös penkin vieressä olevan korin. Sinne saa helposti sullottua kaikki lukuisat johdot, laturit ja ohjaimet, jotka yleensä olohuonettamme koristavat. Tyyny päälle ja minäkin olen tyytyväinen.





Mutta ei tämä tähän jäänyt, ketjureaktio vain jatkui. Kirjahyllyä täyttäessämme halusin löytää mapeille ja papereille uuden paikan. Se vaati lehtien siirtämistä pois printterin vierestä ja apuun tuli Ellos, siellä on tosi kivoja huonekaluja, mattoja ja muita sisustustavaroita. Bongasin tuon ikkunan alla olevan vaunun siis Elloksen valikoimista ja tilasin sen antiikkimessingin värisenä. Mies epäili sen näyttävän kylppärin säilytysratkaisulta, mutta oli väärässä. Tykkään älyttömästi, vielä kun löytäisin siihen päälle kivan kellon, josta lasten olisi helppo katsoa aikaa. 




Meidän huoneeseemme ostin samalla Riviera Maisonin tilauksella uudet varjostimet, entiset olivat jo haalistuneet vuosien mittaan. Ajattelin vielä hakea säilytyksestä harmaavalkoisen Anno-maton ja vaihtaa sen tämän vihreän tilalle. 






Seuraavaksi remonttilistalla ovatkin makuuhuoneet esikoisen huone etunenässä. Aiomme nimittäin seuraavassa aallossa maalata kaikki makuuhuoneet uudelleen, maalia jäi mukavasti jäljelle. Esikoisen huoneeseen olen ehdottanut tapettia yhdelle seinälle, jotain aikaa kestävää ja isommallekin kundille sopivaa. Samalla sinisen, punaisen, valkoisen, harmaan ja mustan väriskaalalla jatketaan yhä. Huonekalut jäävät, vain sänky vaihdetaan 90 cm leveään jenkkisänkyyn. Sitten tyynyillä lapsen toivomaa väriä ja ilmettä huoneeseen. Hän oli suunnitelmaan tyytyväinen, lupasin etsiä sopivia tapetteja ja esitellä niitä hänelle. 

Mekin tarvitsemme uuden sängyn, nykyinen on hankittu 2000-luvun alussa ja paranneltu kerran petauspatjalla. Nyt on kuitenkin uuden hankinta edessä, mutta sänkyviidakossa luoviminen tuntuu ihan mahdottomalta urakalta. Etenkin, kun hinnan pitäisi olla kohtuullinen. Sitä en tiedä milloin tänne saakka päästään, vähän lupailin lapselle, että tänä vuonna kuitenkin. Mutta siksihän näitä tehdään erissä ja osissa, ettei tarvitse ottaa remppalainaa, vaan voidaan maksella ihan normaalisti palkkatuloista.

Olen ihan älyttömän onnellinen, kun saan asua näin kauniissa kodissa. Ja kun eräänä päivänä kuuntelin kuopuksen iloa ihan lähelle valmistuvasta uudesta koulusta ja siitä kuinka hän sitten menee kouluun aamuisin tuosta vaan ja suitsait sukkelaan, oli helppo laittaa piste asuntomietinnöille. Me emme lähde tästä minnekään ainakaan niin kauan kuin lapsemme ovat ala-asteella. Sitten voidaan katsoa asiaa uudelleen, jos tarvetta vielä on. 












































maanantai 10. kesäkuuta 2019

Luitko jo Potterit? Sujahda seuraavaksi Jessica Townsendin kirjoihin!




Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus
400 s. Otava: 2019.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta. 



Jessica Townsendin tarina Morrigan Korpista, kirotusta lapsesta, on saanut jatkoa. Ensimmäisen kirjan lopussa jätimme Morriganin yhdessä suojelijansa Jupiter Pohjoisen kanssa odottamaan mitä tulevaisuus toisi tullessaan ja sarjan toinen osa Meinioseppä - Morriganin koetus jatkaa aika lailla suoraan siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin.

Jessica Townsend on australialaissyntyinen, nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, jonka luoma fantasiamaailma on ollut hitti ympäri lukijakuntia. Meillä Suomessa tämä alakouluikäisille tarjoitettu sarja ei ole saanut niin suurta lukijakuntaa kuin olisi voinut odottaa. Olen omalta osaltani koettanut paikata tilannetta vinkkaamalla sarjasta ahkerasti ja lisäämällä sen ympäriinsä kylvämilleni vinkkilistoille. Nämä kirjat nimittäin ovat vallan mainioita. 

Morrigan Korppi on siis kirottu lapsi, tyttö joka syntyi ehtoolla, ajan viimeisenä päivänä. Tästä syystä Morrigan tulisi kuolemaan nuorena, mutta kuten ensimmäisen osan lukeneet jo tietävät, peliin puuttui kummallinen punapartainen mies nimeltä Jupiter Pohjoinen. Tästä alkoi Morriganin matka kohti Nevermooria, Meineikkaan Seuran pääsykokeita ja uutta elämää. 

Nyt ilmestynyt teos Meinioseppä alkaa tilanteesta, jossa Morrigan on yhdessä parhaan ystävänsä Pihlaja Swiftin kanssa aloittamassa opiskelua Meineikkaassa Seurassa. Uusien kykyjen oppimisen lisäksi on myös pureskeltava omaan itseen liittyviä asioita eikä uusien ystävien saaminen ole kirotun lapsen identiteettiä sitkeästi kantavalle Morriganille helppoa. Sitten paha nousee.

Meinioseppä on sarjan ensimmäistä osaa selvästi parempi kirja. Siinä missä Nevermoor alkoi sekavasti ja alusta käytettiin kymmeniä sivuja selitykseen ja jaaritteluun, pääsee Meinioseppä samantien toimintaan kiinni. Osaltaan tässä toki auttaa tuttuus, se että lukija on jo sisällä teoksen maailmassa ja tuntee päähenkilöt. Minä ainakin oikein odotin mitä Morriganille käy ja miten kaikesta selvitään. Halu tietää lisää henkilöiden elämästä auttaa teoksen maailmaan uppoutumista. 

Lisäksi tykkään aivan älyttömästi päähenkilöstä. Morrigan on nykyajan tyttö, ihminen joka voi ja ennen muuta haluaa tehdä kaikkea. Samaan aikaan epävarmuus omasta itsestä ja olemassaolon oikeutuksesta saa runsaasti tilaa kirjassa. Morrigan joutuu pohtimaan omaa itseään muiden silmin nähtynä, oikeutustaan olla Meineikkaan seuran jäsen sekä sitä mitä tulevaisuus voi hänelle tuoda.  Sanalla sanoen Morrigan on ajoittain juuri niin epävarma kuin kuka tahansa nuori ihminen. Kelpaanko minä, tykätäänkö minusta?

Kolmatta osaa odotellessa! Ja nämä pitää muuten lukea järjestyksessä.


perjantai 7. kesäkuuta 2019

Onko koululaisten loma pelkkää pelaamista?


Koululaiset viettävät parhaillaan ensimmäistä kesälomaviikkoaan, edessä on ihanan joutilaisuuden täyttämä kesä. Mitä tänään tehtäisiin, kysyy moni kavereiltaan. Ainakin näin esiteinin vanhempana huomaan vastauksen olevan aika usein, että pelataan. Voiko kesäloman anatomia löytyä rajattomasta pelaamisesta, nyt kun ei koulukaan tule läksyineen häiritsemään pelimaailmaan uppoutumista? 

Viime lauantaina puettiin silitetyt kauluspaidat päälle ja lähdettiin koko perhe koululle. Yhteisen lauluhetken, kuulumisten vaihdon, Suvivirren ja kuutosten kukituksen kautta siirryttiin luokkiin, minä kuopuksen kanssa ja mies esikoisen. Tokaluokkalainen oli mukana antamassa ruusuja alakoulun päättäville, kun taas esikoinen oli pokannut todistuksen oppilaskunnan hallitustyöstä jo aiemmin viikolla. Molempia selvästi jännitti, mutta jännitys onneksi helpotti kirjekuoriin kurkistamisen jälkeen. Kun koululaiset oli kehuttu maasta taivaaseen koko vuoden työnteosta sekä siitä palkkioksi saaduista todistuksista, käytimme lopun päivän rauhalliseen hengailuun. Katsoimme leffaa, kävimme ulkona syömässä ja ostimme karkkia jälkkäriksi. Lapset selvästi tarvitsivat lepoa. Silti mietitytti, mitenköhän päivät sujuvat lomalla ja kuinka paljon tulee tuijotettua ruutua. 

Lomasta saa ja pitää nauttia. Täytyy olla pitkiksi venyviä aamuja, rauhallista oleilua ja päiviä, jolloin ei tee yhtikäs mitään tärkeää. Sama se on aikuisellakin, joutilaisuus ja tylsistyminen tuottaa monesti jälkeenpäin paitsi virkistyneen ihmisen myös roppakaupalla uusia ideoita. Näin työssäkäyvänä aikuisena sitä kuitenkin toivoisi jälkikasvun tekevän edes puolet lomastaan jotain suunnilleen järkevää. Erilaiset kesäleirit harrastusten, liikunnan tai vaikkapa kädentaitojen parissa ovatkin helppo, mutta hintava ratkaisu. Satasia pinoon ja lapsi voi viettää viikon jos toisenkin valvotuissa oloissa ennen vanhempien loman alkamista. Ettei mene ihan jatkuvaksi pelaamiseksi ja äidille soitteluksi. 


Mutta mitäs sitten, kun toinen lapsista ei enää ikänsä myötä ole innostunut menemään ohjattuun toimintaan, mutta pikkuveli on vielä liian pieni jäämään isomman kanssa kotiin. Ja jos isompi ei mene leirille, ei muuten mene pienempikään, se on käynyt selväksi meidän huushollissamme. ”Sitä paitsi mä olen tehnyt koko vuoden töitä koulussa, nyt mä olen lomalla ja haluan vaan lomailla.” Asia ymmärretty.

Meidän ratkaisumme oli palkata hoitaja kotiin. Kun tämä hoitaja vieläpä sattuu olemaan poikapuolinen lukiolainen, oli lastenkin hyväksyntä helposti saavutettu. Halusimme poikien seuraksi jonkun, joka katsoo heidän peräänsä, vie ulos pelaamaan futista tai urheilukentälle ja huolehtii, että päivän aikana syödäänkin jotain. Toki lapset saavat mennä kavereidensa kanssa kuten ennenkin, mutta onpahan seuraa ellei kavereita satu olemaan kotosalla. Viime vuonna jo kokeiltiin ja tänä vuonna soitin suoraan kysyäkseni tulisiko hän taas. Onneksi tuli.

Ja toki he pelaavatkin. Ja katsovat telkkaria, vuokraavat leffoja tai tuijottavat älyttömiä videoita youtubesta. Mutta sen vastapainoksi viettävät paljon aikaa ulkona ja minä voin olla töissä rauhallisin mielin. Hoettuani pari vuotta lapsille tasapainon tärkeyttä kaikessa tekemisessä, elättelen toivoa idean uppoamisesta pikkuhiljaa tajuntaan. Vietä päivä sisällä, jos käyt myös ulkona. Lue sarjiksia, jos luet myös läksyt. Ja pelaa, jos osaat lopettaa sopivan ajan kuluttua. Nyt näyttää aika hyvältä jo.