maanantai 10. kesäkuuta 2019

Luitko jo Potterit? Sujahda seuraavaksi Jessica Townsendin kirjoihin!




Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus
400 s. Otava: 2019.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta. 



Jessica Townsendin tarina Morrigan Korpista, kirotusta lapsesta, on saanut jatkoa. Ensimmäisen kirjan lopussa jätimme Morriganin yhdessä suojelijansa Jupiter Pohjoisen kanssa odottamaan mitä tulevaisuus toisi tullessaan ja sarjan toinen osa Meinioseppä - Morriganin koetus jatkaa aika lailla suoraan siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin.

Jessica Townsend on australialaissyntyinen, nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, jonka luoma fantasiamaailma on ollut hitti ympäri lukijakuntia. Meillä Suomessa tämä alakouluikäisille tarjoitettu sarja ei ole saanut niin suurta lukijakuntaa kuin olisi voinut odottaa. Olen omalta osaltani koettanut paikata tilannetta vinkkaamalla sarjasta ahkerasti ja lisäämällä sen ympäriinsä kylvämilleni vinkkilistoille. Nämä kirjat nimittäin ovat vallan mainioita. 

Morrigan Korppi on siis kirottu lapsi, tyttö joka syntyi ehtoolla, ajan viimeisenä päivänä. Tästä syystä Morrigan tulisi kuolemaan nuorena, mutta kuten ensimmäisen osan lukeneet jo tietävät, peliin puuttui kummallinen punapartainen mies nimeltä Jupiter Pohjoinen. Tästä alkoi Morriganin matka kohti Nevermooria, Meineikkaan Seuran pääsykokeita ja uutta elämää. 

Nyt ilmestynyt teos Meinioseppä alkaa tilanteesta, jossa Morrigan on yhdessä parhaan ystävänsä Pihlaja Swiftin kanssa aloittamassa opiskelua Meineikkaassa Seurassa. Uusien kykyjen oppimisen lisäksi on myös pureskeltava omaan itseen liittyviä asioita eikä uusien ystävien saaminen ole kirotun lapsen identiteettiä sitkeästi kantavalle Morriganille helppoa. Sitten paha nousee.

Meinioseppä on sarjan ensimmäistä osaa selvästi parempi kirja. Siinä missä Nevermoor alkoi sekavasti ja alusta käytettiin kymmeniä sivuja selitykseen ja jaaritteluun, pääsee Meinioseppä samantien toimintaan kiinni. Osaltaan tässä toki auttaa tuttuus, se että lukija on jo sisällä teoksen maailmassa ja tuntee päähenkilöt. Minä ainakin oikein odotin mitä Morriganille käy ja miten kaikesta selvitään. Halu tietää lisää henkilöiden elämästä auttaa teoksen maailmaan uppoutumista. 

Lisäksi tykkään aivan älyttömästi päähenkilöstä. Morrigan on nykyajan tyttö, ihminen joka voi ja ennen muuta haluaa tehdä kaikkea. Samaan aikaan epävarmuus omasta itsestä ja olemassaolon oikeutuksesta saa runsaasti tilaa kirjassa. Morrigan joutuu pohtimaan omaa itseään muiden silmin nähtynä, oikeutustaan olla Meineikkaan seuran jäsen sekä sitä mitä tulevaisuus voi hänelle tuoda.  Sanalla sanoen Morrigan on ajoittain juuri niin epävarma kuin kuka tahansa nuori ihminen. Kelpaanko minä, tykätäänkö minusta?

Kolmatta osaa odotellessa! Ja nämä pitää muuten lukea järjestyksessä.


perjantai 7. kesäkuuta 2019

Onko koululaisten loma pelkkää pelaamista?


Koululaiset viettävät parhaillaan ensimmäistä kesälomaviikkoaan, edessä on ihanan joutilaisuuden täyttämä kesä. Mitä tänään tehtäisiin, kysyy moni kavereiltaan. Ainakin näin esiteinin vanhempana huomaan vastauksen olevan aika usein, että pelataan. Voiko kesäloman anatomia löytyä rajattomasta pelaamisesta, nyt kun ei koulukaan tule läksyineen häiritsemään pelimaailmaan uppoutumista? 

Viime lauantaina puettiin silitetyt kauluspaidat päälle ja lähdettiin koko perhe koululle. Yhteisen lauluhetken, kuulumisten vaihdon, Suvivirren ja kuutosten kukituksen kautta siirryttiin luokkiin, minä kuopuksen kanssa ja mies esikoisen. Tokaluokkalainen oli mukana antamassa ruusuja alakoulun päättäville, kun taas esikoinen oli pokannut todistuksen oppilaskunnan hallitustyöstä jo aiemmin viikolla. Molempia selvästi jännitti, mutta jännitys onneksi helpotti kirjekuoriin kurkistamisen jälkeen. Kun koululaiset oli kehuttu maasta taivaaseen koko vuoden työnteosta sekä siitä palkkioksi saaduista todistuksista, käytimme lopun päivän rauhalliseen hengailuun. Katsoimme leffaa, kävimme ulkona syömässä ja ostimme karkkia jälkkäriksi. Lapset selvästi tarvitsivat lepoa. Silti mietitytti, mitenköhän päivät sujuvat lomalla ja kuinka paljon tulee tuijotettua ruutua. 

Lomasta saa ja pitää nauttia. Täytyy olla pitkiksi venyviä aamuja, rauhallista oleilua ja päiviä, jolloin ei tee yhtikäs mitään tärkeää. Sama se on aikuisellakin, joutilaisuus ja tylsistyminen tuottaa monesti jälkeenpäin paitsi virkistyneen ihmisen myös roppakaupalla uusia ideoita. Näin työssäkäyvänä aikuisena sitä kuitenkin toivoisi jälkikasvun tekevän edes puolet lomastaan jotain suunnilleen järkevää. Erilaiset kesäleirit harrastusten, liikunnan tai vaikkapa kädentaitojen parissa ovatkin helppo, mutta hintava ratkaisu. Satasia pinoon ja lapsi voi viettää viikon jos toisenkin valvotuissa oloissa ennen vanhempien loman alkamista. Ettei mene ihan jatkuvaksi pelaamiseksi ja äidille soitteluksi. 


Mutta mitäs sitten, kun toinen lapsista ei enää ikänsä myötä ole innostunut menemään ohjattuun toimintaan, mutta pikkuveli on vielä liian pieni jäämään isomman kanssa kotiin. Ja jos isompi ei mene leirille, ei muuten mene pienempikään, se on käynyt selväksi meidän huushollissamme. ”Sitä paitsi mä olen tehnyt koko vuoden töitä koulussa, nyt mä olen lomalla ja haluan vaan lomailla.” Asia ymmärretty.

Meidän ratkaisumme oli palkata hoitaja kotiin. Kun tämä hoitaja vieläpä sattuu olemaan poikapuolinen lukiolainen, oli lastenkin hyväksyntä helposti saavutettu. Halusimme poikien seuraksi jonkun, joka katsoo heidän peräänsä, vie ulos pelaamaan futista tai urheilukentälle ja huolehtii, että päivän aikana syödäänkin jotain. Toki lapset saavat mennä kavereidensa kanssa kuten ennenkin, mutta onpahan seuraa ellei kavereita satu olemaan kotosalla. Viime vuonna jo kokeiltiin ja tänä vuonna soitin suoraan kysyäkseni tulisiko hän taas. Onneksi tuli.

Ja toki he pelaavatkin. Ja katsovat telkkaria, vuokraavat leffoja tai tuijottavat älyttömiä videoita youtubesta. Mutta sen vastapainoksi viettävät paljon aikaa ulkona ja minä voin olla töissä rauhallisin mielin. Hoettuani pari vuotta lapsille tasapainon tärkeyttä kaikessa tekemisessä, elättelen toivoa idean uppoamisesta pikkuhiljaa tajuntaan. Vietä päivä sisällä, jos käyt myös ulkona. Lue sarjiksia, jos luet myös läksyt. Ja pelaa, jos osaat lopettaa sopivan ajan kuluttua. Nyt näyttää aika hyvältä jo.



sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Uuden edessä, eli työpaikkaa vaihtamassa



Vähänpä tiesin, kun huhtikuussa kirjoitin uusimmista käänteistä perheemme työkuvioissa. Nyt ne ovat jo historiaa, sen verran on taas ehtinyt  tapahtua. Kuten asiasta facessa tuttaville kertoessani kirjoitin, on tämä elämä vaan yhtä aikaa hullua, hienoa ja hullun hienoa. 

Nythän kävi niin, että tuossa huhtikuun lopulla hain erästä työpaikkaa. Vähän vasemmalla kädellä ja ilman paineita, olihan minulla pitkä ja erittäin mieluinen sijaisuus kirjastopedagogina meneillään. Hakuilmoitus oli kuitenkin aivan täysin sitä mitä olin työkseni tehnyt ja mitä jatkossakin halusin tehdä. Lisäksi ilmoituksessa mainittiin taikasana "vakituinen työpaikka". 

Pääsin haastatteluun, jonne menin vapunaattona kesken sairauslomani. En ehtinyt oikeastaan edes jännittää, ajatukseni olivat enemmän siinä onnistuisinko meikkaamaan itseni näyttämään ihmiseltä ja näkyykö selkää pitkin valuva tuskanhiki ulospäin. Olin puolikuntoinen toipilas, mutta päätin meikkivoiteen, huulipunan ja sisun voimin selvitä. Jo muutaman haastateltavan joukkoon pääseminen oli hieno juttu, mutta minä halusin enemmän. Kahta päivää myöhemmin tuli soitto, tervetuloa töihin. 



Kun muutama vuosi sitten päätin muuttaa työelämäni suunnan en oikeastaan uskaltanut ajatella tulevasta mitään. Nyt voin todeta, että niin se sitten meni. Ensin sain unelmieni sijaisuuden. Nyt minulla on virka ja työpaikka, jossa saan tehdä sitä mistä pidän aivan älyttömästi. Työmatka pitenee jonkin verran, mutta pääkaupunkiseudulla ollaan yhä. Vastuulleni tulee enemmän kuin nykyisessä, mutta ei pelota. Tässä viimeisten vuosien aikana olen nimittäin näyttänyt  myös itselleni millaista työnteko voi olla, kun tekee työtään intohimolla ja sydämestään. Lisäksi epäilen, että työmääräni itse asiassa tästä vähän vähenee, vaikka vastuulla olevien luokka-asteiden määrä kasvaa, lasten kirjastotyössä siis pysytään yhä. Huomenna on ensimmäinen työpäivä. Jännittää hyvällä tavalla.

Toukokuu onkin ollut aikamoista hullunmyllyä. Paketoin viimeiset työt tekemällä kirjavinkkaukset erään koulun nelosille, viitosille ja kuutosille. Kirjoitin ohjeita seuraajille ja sanoin heipat niin monelle vuoden aikana tutuksi käyneelle. Lopulta ei jäljellä ollut muuta kuin avainten palautus, läksiäiskahvit ja reilun viikon lomalle jääminen. Se loma päättyy tänään, kun poikien loma vasta alkaa. Niin, kesäsuunnitelmatkin menivät tämän myötä uusiksi. Mies ja pojat saavat toisen yhteisen kesälomansa ja minä pidän omani miehen loman perään. Ensimmäinen vuosi, kun meillä ei ole päivääkään yhteistä kesälomaa. Hyvässä yhteisymmärryksessä totesimme, että näin se joskus menee ja ensi vuonna on toisin. En voi muuta kuin olla kiitollinen tästä perheestäni, jossa kannustetaan ja sopeudutaan vallitseviin tilanteisiin. Pojatkin ottivat asian iisisti, heistä parasta kesälomassa on kesäkuun ajan kaveriksi tuleva lukiolaiskundi, jonka kanssa pelata futista ja hengailla muutenkin. Ehtii sitä vanhempien kanssa olla.



Tasan vuotta ennen tätä haastattelua, vapunaattona vuosi sitten kävin ensimmäistä kertaa haastattelussa kirjastoalalle. Vuotta myöhemmin minulla on vakituinen koulutustani vastaava paikka. Hullua, kuten sanoin. Ja älyttömän hienoa. Samaan yhteyteen mies sai ylennyksen, joten on tässä taas sulattelemista. Ehkä muutaman vuoden voisi ottaa nyt ihan rauhallisesti, mitä nyt ne opiskelut pitää tehdä tulevana lukuvuonna loppuun. 



Vai rauhallisesti. Kuka uskoo?



maanantai 20. toukokuuta 2019

Historiallista jännitystä lapsilukijoille, eli esittelyssä Apassit-sarja


Tapani Bagge & Carlos da Cruz: Katoava muumio.
136 s. Karisto: 2019.
Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena.


Mitä saadaan, kun yhdistetään sadan vuoden takainen miljöö jännittäviin juonenkäänteisiin ja kruunataan kokonaisuus hienolla kuvituksella? Kirjasarja, joka uppoaa lapsilukijoihin kuin häkä.




Tapani Baggen kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama Apassit-sarja sai alkunsa viime vuonna, kun sen ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus näki päivänvalon. Tuon kyseisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin vuonna 1910 ja päähenkilöinä tavataan neljä poikaa. Kun kaupunkilaisia pelottelevan aaveratsun mysteeri ei ala poliisivoimille selvitä, on poikien aika perustaa Apassit-niminen salaseura ja alkaa tutkia tapausta itse. Sarjan toinen osa Vanajaveden hirviö puolestaan vie lukijat viime vuosisadan alun Hämeenlinnaan, jossa tapahtuu kummia. Everstiltä on varastettu kallisarvoinen Fabergén pääsiäismuna, vankilasta karkaa vaarallinen Kahlekuningas ja kaiken huipuksi keskellä kaupunkia Vanajavedessä on tavattu kummallinen järvihirviö.




Nämä kuvat ovat vasta ilmestyneestä sarjan kolmannesta osasta Katoava muumio. Hämeenlinnasta on jälleen  palattu Helsinkiin, kun Ateneumin taidemuseossa avautuu egyptiläisen taiteen näyttely. Ainoa vaan, että koko homman vetonaulaksi ajateltu muumio päättää ottaa hatkat. Taas tarvitaan Apassien nokkeluutta.



Olen vinkannut näitä kirjoja ahkerasti 3-4 -luokkalaisille ja osin myös hyvin lukeville kakkosille. Omat lapseni ahmaisivat uuden kirjan hetkessä, samoin minä. Baggen kirjoissa nimittäin yhdistyy kaikki se, mikä tekee kirjasta koukuttavan. Päähenkilöt ovat samanikäisiä kuin oletetut lukijat ja sitä kautta samaistuttavia. Historiallinen miljöö ja ajan tapojen ja tottumusten ujuttaminen tekstin sekaan antaa mielenkiintoista tietoa menneen ajan elämästä. Ensimmäisen aukeaman kartasta voi katsoa miltä Helsingin keskusta tuolloin näytti, kuinka kirjan kuvaamana aikana ei ollut tietoakaan Länsiväylästä ja Lauttasaareen kuljettiin todella lautalla. Tutuissa paikoissa liikkuminen tuo pääkaupunkiseudun lapsille lisää imua lukemiseen.

Päähenkilöiden osalta puolestaan päästään käsiksi erilaisuuteen ja siihen, että erilaisista taustoista tulevat pojat ovat keskenään hyviä ystäviä. Ja on mukana toki myös kaksi pikkusiskoa, äidit kun yleensä tuppaavat toteamaan, että pienemmät sisarukset pitää ottaa mukaan kaikkeen kivaan ja kiinnostavaan. Kun lisätään tähän keitokseen vielä vähän huumoria sekä Carlos da Cruzin mielettömän hieno kuvitus, ollaan erinomaisen lastenkirjallisuuden ytimessä. Ja se näkyy, nämä viedään vinkkauksissa käsistä ja lopuille tehdään varaukset järjestelmiin. 



Olen itse lähettänyt kustantajan kautta tekijöille terveisiä, että näitä lisää. Seuraava osa ilmestyykin vuoden kuluttua keväällä. 

lauantai 11. toukokuuta 2019

Kesän ja syksyn uutuuskirjat aikuisille



Esityö puolestanne on jälleen tehty ja saatte poimia työn hedelmät alta. Kävin läpi niin isojen kuin pientenkin kustantamoiden uutuusluettelot ja hyvä etten moneen otteeseen hihkunut ilosta. Niin paljon oletettavasti hyvää luettavaa on jälleen tarjolla, että ei puutu enää kuin aikaa istua alas ja lukea. Kurkkaa siis alta parhaat lukuvinkit, esittelyssä toki on vain murto-osa kaikista tulevista julkaisuista. 


Otava:

Olli Jalosen Merenpeitto jatkaa Finlandia-palkitun Taivaanpallon ja siitä tutun Anguksen tarinaa. 16-vuotias Angus asuu yhä Lontoossa ja työskentelee tiedemies Edmund Halleyn oppipoikana. Nyt tiedemiehen on käännettävä katseensa ilmasta meren alle ja siihen voisiko meren alla elää.

Merenpeitto


Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani Paperijoutsen kertoo pienen kylän ihmisuhteista ja kohtaamisista jatkosodan aikana. Pääosassa on helsinkiläinen Lydia, joka tulee tätinsä taloon turvaan pommituksilta. Tädin luona on jo tämän toisen pojan epätoivottu morsian Anna, josta Lydia huomaa saavansa ystävän. 

Paperijoutsen


Sirpa Kähkösen Muistoruoho jatkaa kirjailijan palkittua Kuopio-sarjaa. Nyt ollaan jo 1970-luvulla, Vietnamin sota täyttää uutisvälineet ja puutaloista muutetaan elementtirakennuksiin. 

Muistoruoho


Heidi Köngäksen Mirjami jatkaa kirjailijan edellistä tarinaa, tavallaan. Nyt pääosassa on yksi Sandran tyttäristä, eniten äitiään muistuttava Mirjami. Talvisodan syttyessä kaikkien kolmen sisaruksen on tehtävä valintoja ilman mitään takeita tulevaisuudesta.

Mirjami


Rakastin Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat -sarjaa teini-ikäisenä. Olen lukenut siitä tehdyn kirjan kymmeniä kertoja ja jatko-osa Onnelan lähes yhtä monesti. Ruusun ajan ja alkupään Hovimäen ohella yksi parhaita kotimaisia sarjoja ikinä. Nyt tuo jatko-osa julkaistaan uudelleen nimellä Takaisin Onnelaan ja Raija Oranen on jatkanut alkuperäistä tarinaa vielä vähän eteenpäin. 

Takaisin Onnelaan


Sanna Tahvanaisen romaani Kirsikoita lumessa kertoo 1950-luvun New Yorkista, jossa parikymppinen Sylvia Plath saa elämänsä tilaisuuden. Pesti muotilehden toimituksessa toimii alkusysäyksenä sille Plathille, jonka olemme oppineet tuntemaan runoilijana ja novelistina.

Kirsikoita lumessa


Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti vie takaisin koulunpihalle ja jakolinjoihin, jotka erottivat menestyjät luusereista. 1990-luvun Suomessa kukin kolmesta päähenkilöstä huomaa olevansa kaukana suosituista, mutta miten käy, kun he pääsevät peruskoulusta arvostettuun Helsingin Eliittilukioon?

Eliitti


Outi Pakkasen Helmimies jatkaa kirjailijan Helsinki-dekkareita ja myös Anna Laine tavataan, tällä kertaa ilman mäyräkoiraansa Justusta.

Helmimies


Virpi Hämeen-Anttilan Kirkkopuiston rakastavaiset on jo kuudes osa Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovassa sarjassa. Björk on palannut Berliinistä Helsinkiin, kun Vanhan kirkon puistosta löytyy pariskunta kuolleena. 

Kirkkopuiston rakastavaiset


Jessica Fellowesin romaaneissa Downton Abbey kohtaa Agatha Christien. Jo Mitfordin murhat -romaanista tuttu Louise Cannon päätyy tällä kertaa puolustamaan Mitfordin perheen kotiapulaista, jota syytetään murhasta. Kirjan nimi on Nuori, kaunis ja kuollut.

Nuori, kaunis ja kuollut


Mari Jungstedt jatkaa Gotlantiin sijoittuvaa Anders Knutas -sarjaansa ahkerasti. Näen sinut tuo Knutaksen tutkittavaksi suoranaisen joukkomurhan, kun kauniina kesäpäivänä kalliolle torkahtanut Frida herää ja huomaa kaikkien ystäviensä ympärilään olevan kuolleita. 

Jag ser dig


Gummerus: 

Alex Michaelidesin esikoisromaani Hiljainen potilas alkaa, kun menestyvä taidemaalari Alicia ampuu aviomiestään useita kertoja kasvoihin ja lopettaa sen jälkeen puhumisen loppuiäkseen. Psykoterapeutti Theoa tapaus kiehtoo ja hän hakeutuu töihin laitokseen, jossa Alicia on hoidettavana. Saako Theo Alician puhumaan? Ja jos saa, haluaako hän kuulla mitä Alicialla on sanottavanaan?

The Silent Patient


Bazar: 

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Punainen vaate on kolmas osa taidedekkarisarjassa, jossa Salome Virta tulee sotkeutuneeksi asiaan jos toiseenkin. Nyt ollaan taideväärennösten maailmassa. 

Punainen vaate


Tammi: 

Joël Dickerin esikoisromaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ilmiö ja kirjasta tehtiin myös tv-sarja. Toinen romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia ei valitettavasti allekirjoittaneen mielestä yltänyt samaan kuin ensimmäinen teos, mutta odotukset ovat korkealla syksyllä suomeksi julkaistavaa Dickerin kolmatta romaania kohtaan. Stephanie Mailerin katoaminen pakottaa henkilönsä kohtaamaan menneisyydessä tekemänsä päätökset, vaikka ne olisivat vääriä. Kaksikymmentä vuotta takaperin ratkaistiin paljon julkisuutta saanut murha. Nyt Stephanie Mailer -niminen toimittaja väittää ratkaisun olleen virheellinen ja katoaa. Alkuperäisen jutun parissa työskennelleiden poliisien Jessen ja Derekin on palattava rikospaikalle - ja löydettävä Stephanie. 

Stephanie Mailerin katoaminen


Leena Lehtolaisen Valapatto on taas romaani ilman Maria Kalliota. Sen pääosassa on syrjäistä erämaa-aluetta hoitava Aino, joka löytää alueelta pahasti pahoinpidellyn miehen. Mies on Tomas, joka huomaa olevansa takaa-ajon kohteena syyttömänä. Myös Aino on tapahtumissa mukana, tahtomattaankin. 

Valapatto


WSOY:

Sophie Hannahin ensimmäinen Poirot-romaani oli vähän turhan kunnianhimoinen yritelmä, mutta toinen toimi jo paljon paremmin.  Kolme neljästä on kirjailijan kolmas teos, jossa seikkailee jälleen Hercule Poirot. Eräänä päivänä etsiväneron ovella seisoo nainen, joka vaatii selitystä Poirotilta saamalleen kirjeelle. Kirjeessä Poirot on syyttänyt naista tälle tuntemattoman miehen murhasta. Kun selviää, että kolme muuta ihmistä on saanut samanlaisen kirjeen, on aika ryhtyä käyttämään harmaita aivosoluja. Poirot ei nimittäin ole kirjeitä kirjoittanut.

Kolme neljästä


David Lagercrantz puolestaan jatkoi Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Tyttö joka eli kahdesti on sarjan kuudes osa ja edessä on lopullinen välienselvittely Lisbet Salanderin ja tämän siskon Camillan välillä. 

Tyttö joka eli kahdesti


Luen parhaillaan C.J. Tudorin esikoisromaania Liitu-ukko ja yhtä hyytävää tunnelmaa lupaa kirjailijan seuraava teos Paluu pimeästä. Lapsensa surmannut äiti on jättänyt jälkeensä verellä kirjoitetun viestin. Tämä saa opettajana työskentelevän Joen palaamaan lapsuutensa kaivoskylään, josta aikoinaan katosi Joen pikkusisko Annie. Sillä kertaa kadonnut löytyi, mutta takaisin tuli joku ihan muu kuin Annie. 

Paluu pimeästä


Schildts ja Söcerströms:

Cilla ja Rolf Björlingin sarja Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista on edennyt viidenteen osaansa. Olivia jatkaa tutkimuksia Tukholmassa, jossa syyttäjänä toiminut nainen räjähtää autopommi-iskussa. Tom Stilton puolestaan on siirtynyt Thaimaahan edellisen kirjan loppumisen jälkeen ja päätyy suorittamaan omia tutkimuksiaan. Kirjan nimi on Polttopiste.


Polttopiste


Kaikki kuvat adlibris.com.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Hymyillen kohti kaaosta - kirja-arvostelussa Ruuhkavuosiopas


 


Hannola, Isoniemi, Kalliomäki, Rautanen,Rönnholm & Salmivalli: 
Ruuhkavuosiopas. Rakenna hyvä arki ja kukoista töissä. 
261 s. Tuuma-kustannus 2019. 
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


On ollut vähän kiirettä. Ensin sairasti kuopus, sitten työasioita oli enemmän kuin aivoiksi sanotulle kovalevylle mahtui. Piti pestä parveke, vaihtaa kevätvermeet talvikamppeiden tilalle ja sairastaa itse. Tästä syystä en kerta kaikkiaan ehtinyt tarttua Tuuma-kustannukseen uutuuskirjaan ennen kuin sairauslomalla. Huvittavaa? Ehkä, ellei jo epätoivoista.

Ruuhkavuosioppaan alaotsikko "Rakenna hyvä arki ja kukoista töissä" laittaa heti mietteliääksi. Kyllähän minä tunnen töissä kukoistavani, mutta kotona saavat nähdä sitten sen väsyneen minän. Juuri eilen puhuimme koko perheen kanssa siitä miten stressi meissä kaikissa näkyy. Tunnistin itsessäni liiallisen työkuorman merkit, tulen silloin hyvin kärsimättömäksi ja äkäiseksi. Samaan aikaan kirjan tekijät lupaavat teoksen johdannossa, että "voit saada ihan kaiken". Noinkohan on?

Ruuhkavuosiopas aloittaa itsetuntemuksesta ja jatkaa pienten arjen hallinnan niksien kautta kohti tasapainoa. Kaiken keskiössä olen minä itse, tekijät muistuttavat. Samaan aikaan ruuhkavuosien keskellä räpiköivä tuntee selässään kaikki ne ulkopuoliset odotukset, joista voisi kirjoittaa vaikka kymmenen kirjaa lisää. 




Tämä kirja on täynnä arkijärkisiä oivalluksia, niitä arjen nallekarkkeja, kuten kirjailijat niitä nimittävät. Korppi ei tule ja vie lasta, vaikka äiti välillä kääntääkin katseensa puhelimeensa. Vanhempi ei ole lapsen viihdyttäjä ja työ ja perhe toimivat parhaiten toisiaan tukevina ja tekijälleen paljon antavana kokonaisuutena. Kun perusta, ne perheen ja yksilön yhteiset arvot on kunnossa, voi sen päälle rakentaa tukevan talon. Tällöin ei myöskään tarvitse huolestua, jos välillä ylitetään aita sieltä matalammasta päästä tai ollaan itselleen armollisia. Kaupan pinaattiletuilla kasvaa oikein hyviä aikuisia. 

Eniten pidän kirjoittajien asenteesta. Ruuhkavuosien keskellä tuntuu  monesti siltä ettei kaikkia palikoita voi mitenkään hallita. Samaan aikaan nämä vuodet osuvat usein elämän parhaimpiin, niihin joita myöhemmin muistelee. Tunnistan tämän. Ajattelen itse ruuhkavuosien alkaneen siinä vaiheessa, kun toinen lapsista meni päivähoitoon ja minä lähdin yliopiston kautta töihin. Nämä vuodet ovat olleet kuluttavia, raskaita ja arkea uusiksi laittavia. Samaan aikaan ne ovat olleet elämäni parhaita. 





Minulle kirjasta välittyy asiantuntijoiden ääni. Se on hyvin kirjoitettu ja täynnä asiaa, jopa niin täynnä että lukemisen sijaan pitää välillä sulkea kannet ja jäädä miettimään. Pidän myös ratkaisukeskeisyydestä, se sopii minulle paitsi lukijana, myös uuden oppijana ja toteuttajana. 

Mitä minä sitten tästä kirjasta opin? No ainakin sen, että vaikka rakastankin listoja, en ole kovin hyvä priorisoimaan. Teen herkästi kaikenlaista pientä ja tarpeetonta pois alta sen sijaan, että tarttuisin asioihin kiireellisyysjärjestyksessä. Sitten olen väsynyt ja äkäinen. Pitää petrata.

Toinen oivallus koskee työn ja perhe-elämän yhdistämistä, jota kirjailijat kutsuvat termillä "läikkyminen". Tämä läikkyminen, eli työn valuminen osaksi vapaa-aikaa ja perhe-elämän tunkeutuminen työn alueelle on aivan ok, jos se siltä tuntuu. Minusta se on luontevaa. Vastaan kuopuksen puheluun kesken työpäivän tai avaan koneen illalla keventääkseni seuraavan päivän kuormaa. En pidä tiukoista rajanvedoista enkä niitä tähänkään halua.

Lukemisen jälkeen jäi helpottunut fiilis. Minä olen tehnyt parhaani tämän ruuhkavuosipaletin hallitsemiseksi ja se riittää. Sillä jonakin päivänä helpottaa ja siihen saakka tärkeintä on olla armollinen itselleen ja nauttia niin paljon kuin suinkin pystyy. Tämä armollisuus huokuu myös rivien välistä. Minulle se on sitä, että riittävän hyvä on se mihin pyritään. Sitä armoa soisi ihan jokaiselle ruuhkavuosissa rämpivälle kanssaihimiselle.






perjantai 3. toukokuuta 2019

Viiden tähden pikaloma Tukholmassa


Kaikki sai alkunsa eräänä tavallisena arkiaamuna. Tein eväsleipiä keittiössä ennen töihin lähtemistäni, kun mies huikkasi ohikulkiessaan olevansa sinä päivänä menossa Savoyhin lounaalle. Lätkin juustot ja kinkut sämpylöiden väliin ja mietin mielessäni, että minä myös. Heti sopivan hetken tultua pyysin lapsille hoitajan, varasin lennot Tukholmaan ja aloin pohtia hotellivalintaa. Oli ehdottomasti aika irrottautua arjesta ja päästä jonnekin pois kotiympyröistä. 

Tukholma toimii aina. Lento on perillä ennen kuin ehtii kunnolla orientoitua lukemaan kirjaa, eli matkoihin ei tule tuhlattua kallisarvoista aikaa. Lähellä, mutta tarpeeksi kaukana, eli ulkomailla. Sitä haettiin ja sitä saatiin. Kaiken huipuksi sää oli mieletön, ulkona tarkeni t-paidalla ja mukaan otettu trenssi oli aivan tarpeeton. Kevät tuli yhdellä rykäisyllä ja me nautimme siitä.



Olin esittänyt kaupungissa asuvalle ystävälleni kysymyksen siitä missä hotellissa minä haluaisin majoittua ja missä viihtyisin. Halusin varata meille huoneen erittäin hyvästä hotellista, kun kerran arjesta lähdettiin irtautumaan. Annoin vaihtoehdoiksi Lydmarin, Nobiksen, Grand Hotelin ja Diplomatin. Vastaus tuli heti, minä viihtyisin Hotel Diplomatissa varmasti. 



Pitää paikkansa, minä viihdyin paremmin kuin hyvin. Suorastaan rakastin oloani siellä, isossa kauniissa huoneessa lautalattioiden naristessa ja parvekkeen avautuessa suoraan Strandvägenille. 




Näin neljääkymppiä lähestyvänä arvostan myös tällaisia täyden palvelun hotelleja, joissa erilaiset injektiot löytyvät suoraan spa-menusta. Vitsi vitsi. Ehkä.



Lähdimme heti saavuttuamme syömään Östermalmin kauppahalliin. Sen jälkeen ohjelmassa oli päämäärätöntä kävelyä, ikkunaostoksia, NK:n kirjaosaston tsekkaus uusien paperitarvikkeiden, korttien tai ihan niiden kirjojenkin varalta ja lisää kävelyä. Pysähdyimme istuskelemaan terassille, juttelimme ja olimme vain. Oli ihanaa!




Illalla menimme Farangiin syömään. Menu oli samanlainen kuin kotimaan Farangissa, eli ruoka oli todella hyvää. Pikkaisen fiilikset laski siinä vaiheessa, kun nuori tarjoilija kompastuttuaan kaatoi sokeriliemet paitsi pöydälle ja lattialle, myös meidän päällemme, kuivasi lattian ja häipyi. Jouduimme itse pyytämään uusia lautasliinoja vanhojen mentyä siivoamiseen, uutta riisiä edellisen uidessa siinä liemessä ja tätä rataa. Yksi pieni sana, eli se kuuluisa pahoittelu, olisi saanut fiilikset erilaisiksi, sillä vahinkoja sattuu. Sen sijaan emme nähneet häntä enää, meille tuli uusi tarjoilija ja homma oli unohdettu. 




Jos illallinen jätti hieman haljun fiiliksen, korvasi aamiainen sen mennen tullen. Hotel Diplomatin aamiainen oli yksinkertaisesti paras, jonka olen ikinä syönyt. Tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet, kulhoittain marjoja ja hedelmiä, hopeisia aterimia ja sinivalkoista posliinia ja rauhallinen fiilis. Itse tehtyjä vohveleita, yön yli kypsynyttä puuroa, leikkeleitä ja juustoja. Ja gluteenitonta leipää kolmea eri sorttia tarjottimella pöytään. Mietimme miten lapset tykkäisivät tästä, mitä söisi esikoinen ja mitä kuopus. Ehkä voisimme tulla lasten kanssaa hotelliin seuraavan kerran. 

Ennen puoltapäivää olimme jo kentällä, minä ottamassa vessaselfietä ja siitä sitten koneeseen. Tasan 24 tunnin irtiotto oli taas kerran riittävä, en kaipaa päiviä tai öitä erossa lapsista. Periaatteessa tämän olisi voinut toteuttaa hotellilomana kotikaupungissamme, mutta koti pyykkeineen ja tekemättöminen töineen olisi ollut vähän liian lähellä. Joskus nimittäin on parempi lähteä meren yli ja jättää samalla kotimaahan mietinnöt siitä kuka vaihtaisi saunan valon ja nimikoisi lapsen kevätvaatteet.