Vain muutos on pysyvää, eli uusia kuulumisia töistä ja kotoa

Kaksi kuukautta hujahti ohitse ilman, että ehdin sitä kuuluisaa kissaa sanoa. Täällä kuitenkin ollaan ja paljon on ehtinyt tulla uusia juttuja elämään tauon aikana. Ei tämä tauko tosiaan millään tavalla suunniteltu ollut, eipähän vaan ollut aikaa saatikka jaksamista avata konetta ja kirjoittaa. Nyt kuitenkin, ennen iltavuoroon lähtöä ja poikien viettäessä hiihtolomaa istuin alas, otin kahvin viereen ja päätin kirjoittaa. Tässä siis sekalaisia kuulumisia viime ajoilta. Ja kyllä, kaikenlaista on taas ehtinyt tapahtua.

Uusi työ

Tullessani nykyiseen työpaikkaani olin ajatellut, että otetaan muutama vuosi ihan rauhallisesti. Suunnitelmissa oli opetella ja oppia, luoda toimivia käytäntöjä ja katsella ihan rauhassa millaiseksi työ muodostuu. Olin kahden pätkän jälkeen saanut vakkaripaikan ja pääsin tekemään juuri sitä mistä eniten pidin, eli työtä koululaisten kanssa lukemisen edistämiseksi. Jo tässä vaiheessa mieheni totesi, ettei usko hetkeäkään etteikö kohta olisi taas joku muutos edessä. Hän oli oikeassa ja jo ennen koeajan päättymistä minua kysyttiin sijaistamaan koko kaupunginkirjaston varhaiskasvatus- ja kouluyhteistyöstä vastaavan pestiin tämän vuoden ajaksi. Olen tätä sijaisuutta hoitanut nyt vajaat kaksi kuukautta ja tykännyt aivan älyttömän paljon. Samalla se on auttanut huomaamaan missä olen hyvä, mitkä ovat vahvuuteni ja mihin suuntaan haluan urallani seuraavaksi edetä. Tästä vuodesta tulee työntäyteinen ja opettavainen ja se on on jo osoittautunut mielenkiintoiseksi ja innostavaksi. On ihana mennä töihin ajatellen, että jes mitä kaikkea kivaa pääsen tänään tekemään. Ja vuoden päästä tähän aikaan, ehkä sitä voisi ottaa vähän aikaa taas ihan rauhassa tuossa omassa vakanssissani. Mieheltä jos kysyttäisiin, hän vain nauraisi. No chance.

Opiskelut

Työhön liittyy olennaisesti myös kesken oleva opintokokonaisuus Oulun yliopistossa. Kolme kurssia puuttuu ja sen jälkeen olen suorittanut informaatiotutkimuksen perus- ja aineopinnot, eli sen mitä jo alla olevan korkeakoulututkinnon päälle vaaditaan tälle alalle virallisesti pätevöityäkseen. Käytäntö on valitettavasti kuitenkin osoittanut, että työn, perheen ja ylipäätään elämän osalta minulla ei ole mitään mahdollisuuksia suorittaa noita kolmea puuttuvaa kurssia Ouluun. Läsnäoloa vaaditaan sen verran, että nykyisessä työssäni en siihen repeä. Voin kertoa, että ottaa päähän. Tai otti, ennen kuin minä, isäni sanoin elämän Hannu Hanhi, sain taas tämänkin jotenkin järjestymään.

Huomasin loppuvuodesta, että Tampereen avoimessa yliopistossa on keväällä alkamassa aine- ja syventävien opintojen kokonaisuus. Haku jäi viimeiseen päivään, mutta sain paperit ajoissa eteenpäin liitteineen. Olin aika epäileväinen, työkokemuksen osuus valintaan tarvittavasta pistemäärästä oli niin suuri, etten uskonut pääseväni. Ja näin tosiaan kävi, tosin paremmin kuin epäilin. Pääsin siihen joukkoon, josta viimeiset paikat arvottiin ja arvatkaa kuka jäi ensimmäiselle varasijalle arvonnan kautta. Jep, minähän se. Harmitti, mutta samalla olin yllättynyt siitä miten paljon pisteitä kuitenkin sain ja miten lähellä olin. Hautasin ajatuksen ja totesin, että opinnot jäävät nyt sitten kesken ja joskus myöhemmin uudelleen. Viikkoa myöhemmin sain viestin, että yksi on perunut ja tervetuloa mukaan. Tämä on ihan mieletön helpotus arkeen, kun voin ajaa Tampereelle tenttimään ja tehdä loput täysin etänä. Näin se taas homma järjestyi ja opiskelut jatkuvat.

Lapset

Lapsille kuuluu hyvää. Oikeastaan koko perheellemme kuuluu hyvää. Tavallista hyvää arkea, sitä mitä jo joulukuun lopussa julkaistussa Kodin Kuvalehden jutussa näytimme. Viides- ja kolmasluokkalaiset täyttivät joulu- ja tammikuussa 9 ja 12 vuotta ja ovat tosi kivassa iässä. Säännöllisesti meillä on yhä joku asia hukassa, tällä hetkellä etsitään suomen kielen kirjaa, tai vähän pitää vastustella jotain muuta. Sitä tavallista. Olen päivä päivältä ylpeämpi siitä millaisia tyyppejä heistä on kasvanut. Ja se on kyllä ihana tunne, se että saa olla lapsistaan tosi ylpeä. Eikä se tarkoita sitä etteikö meillä riideltäisi, etenkin teini-ikää lähestyvän tai toisen tulisen temperamentin omistavan kanssa tai ettemmekö kaikki käyttäytyisi välillä hölmösti. Erityisesti olen iloinnut siitä miten paljon iloa kuopus löytää kuvaamataidosta ja käsitöistä ja miten esikoisen vuosi sitten itselleen asettama koulutavoite täyttyi joulutodistuksessa. Lapsen ilme sen jälkeen, kun hän huomasi onnistuneensa, oli mahtavaa katsottavaa.

Remppa ja muutto

Olemme jatkaneet kodin pientä pintaremppailua lastenhuoneilla. Joululomalla tapetoin yhden seinän esikoisen huoneesta ja mies maalasi muut. Uusi printti seinälle ja hylly tavaroille, siinä se. Tuli tosi kiva. Päätimme myös samaan syssyyn tehdä kuopuksen huoneelle saman, lapset valitsivat itse tapetit ja nuo printit. Enää meidän huoneemme maalaus ja sitten kotia ollaan käyty näin kahdeksan vuoden asumisen jälkeen vähän joka kolkasta läpi.

Mihin tämä sitten johtaa? Ehkä pitkällä tähtäimellä uuteen kotiin, kuka tietää. Kävimme jo yhtä asuntoa katsomassakin ja se selvitti meille mitä toivoisimme. Yllättäen viides huone ei enää lasten kasvaessa tunnukaan yhtä tarpeelliselta kuin isommat yhteiset tilat, erillinen tila ruokapöydälle ja keittiölle. Enemmän tilaa olla ja elää yhdessä. Katsomamme asunto oli reilut 120 neliötä ja tuntui tilojensa puolesta aika sopivalta. Se ei kuitenkaan ollut vielä se oikea ja toki asuinalueemme hintataso aiheuttaa pohdintaa. Eikä täällä kyllä ole mitään järkevää myynnissäkään, eli varaudumme pitkään prosessiin. 

Nelonen ja nolla

Niin, se tulee täyteen huomenna. Jo viisi vuotta sitten ajattelin lähestyvää nelikymppispäivää lähinnä kauhulla, nyt olen jollain lailla alistunut. En yhäkään haluaisi täyttää neljääkymmentä enkä ole ihan varma uskoako niitä vakuutteluja parhaasta iästä ja sen alkamisesta. Pakko kai se on. 

Vietämme yhdessä perheen kanssa syntymäpäivääni, illaksi on varattu pöytä ravintolasta. Olin varannut myös hotellihuoneen, mutta se on peruttu. Itse asiassa myös ravintolan ehdin jo kertaalleen perua vain varatakseni sen taas uudelleen. On ollut vähän vuoristorataa sen suhteen juhlitaanko vai ei. Kahden viikon päästä, kun mies on ehtinyt myös täyttää samat lukemat, juhlimme ystävien kesken. Olemme varanneet Lilla Robertsista sviitin, jossa aloitamme juhlat ja jatkamme siitä hotellin ravintolaan Krog Robaan syömään. Näitä kekkereitä kyllä odotan innolla, on kiva saada tärkeät ihmiset yhteen. Ja kummit on toki pyydetty kahville ja kakulle sekä töissä luvattu tarjota synttäripullaa. Että kyllä tässä moneen otteeseen tulee jollakin tavalla juhlistettua.

Reissut

Jo monta vuotta olemme miettineet, että sitten kun täytämme neljäkymmentä ja juhlimme samana vuonna viidettätoista hääpäiväämme, lähdemme pitkälle reissulle ihanaan paratiisikohteeseen. Olkoon se sitten Malediivit tai Mauritius, sinne mennään lasten kanssa. No yllätys yllätys, tässäkin on mieli ehtinyt muuttua. 

Olimme joulukuussa Arabiemiraateissa, lekottelimme Ras Al Khaimahin auringon alla ja yövyimme Waldorf Astoriassa. Se oli ihana loma, mutta sai aikaan sen ettei lepoloma tunnu tällä hetkellä tarpeelliselta. Sen sijaan monta pientä matkaa tuntuu paremmalta ajatukselta, vähän sellaisessa "40 ways to celebrate 40"-hengessä. Niinpä lähdemme miehen kanssa ensin keväällä kahdestaan Lontooseen, edessä on kaksi vuorokautta yhdessä lempikaupungissamme. Kesäkuun alussa suuntaamme puolestaan koko porukalla sekä isovanhemmilla vahvistettuna risteilylle Pietariin ja heinäkuulle on suunnitteilla käynti Pärnussa yhdessä esikoisen kummien ja heidän lastensa kanssa. Siirsimme siis suosiolla katseemme syksyyn, ehkäpä poikien syysloma olisi oivallista aikaa lähteä jonnekin. Olen vähän miettinyt Roomaa, mutta aivan vastikään olen keksinyt Balin olevan kaunis paikka ja New York on vilahdellut puheissa myös. Tai sitten ei mennä minnekään, katsellaan. 

Tällaista tänne. Kiva, jos olet yhä siellä ruudun toisella puolella!

Vauvan kanssa kotiin vai puolueen puheenjohtajaksi - case Annika Saarikko

Uutisista olemme saaneet lukea, että eräs poliittisen kentän puolueista(Keskusta)tarvitsee syksyllä uuden puheenjohtajan ja paikkaan kaavailtu nuori nainen (Annika Saarikko) on päättänyt olla asettumatta ehdolle. Syy? Hän saa samaan aikaan mahdollisen puheenjohtajapestin alkamisen kanssa perheenlisäystä. Tästä aiheesta on toimittaja Laura Saarikoski nyt kirjoittanut Helsingin Sanomiin. Hän kysyy pitäisikö suomalaisnaisten oppia olemaan huonompia äitejä?

Kysymys on tarkoituksella kärjistetty, tottakai. Saarikoski aloittaa kirjoituksensa siteeraamalla paikkaan kaavailtua Saarikkoa, jonka mukaan "elämältä voi saada paljon muttei kaikkea kerralla kuitenkaan." Saarikon mukaan todellisen tasa-arvon merkki on se, että hän voi kieltäytyä ehdokkuudesta.

Saarikoski tuntuu ymmärtävän Saarikkoa ja viittaa kirjoituksessaan jokaisen lapsiperheen vakkarivieraisiin. On väsymystä ja unettomia öitä, tarharumbaa ja täitartuntoja. Miksi pitäisi jaksaa vielä olla puheenjohtaja, kun helpommallakin voi selvitä. Samalla hän vetää yhtäläisyysmerkit siihen, että tarina on jälleen kerran se tavallinen. Miehelle isyys on meriitti, naiselle helpommin rasite. 

Saarikosken mukaan meidän naisten ja äitien, olevien tai tulevien, pitäisi tarkastella itseämme ulkoapäin. Olemme hyviä äitejä, haluamme lastemme parasta ja myös yhteiskunta tukee meitä pitkien äitiysvapaiden ja neuvoloiden myötä. Olemme äitiydessämme etuoikeutettuja moneen muuhun verrattuna. Tältä pohjalta Saarikoski toivoo naisten laskevan rimaa ja ottavan vastaan vaativia työtehtäviä vaikka se tarkoittaisi vähemmän aikaa lapsille ja vasemmalla kädellä hoidettuja kotiasioita. Voisimme siis olla hieman huonompia äitejä ja vähän parempia puoluejohtajia. 

Minä ymmärrän molempia, niin Saarikkoa kuin Saarikosken pointtiakin. On totta, että meidän naisten pitää ottaa vaativia tehtäviä haltuumme, oli meillä perheenlisäystä tulossa tai ei, jos sellaisia haluamme. Samaan aikaan yksilöllä on oltava oikeus kieltäytyä, sanoa että hetki ei ole paras mahdollinen paljon aikaa vievälle työtehtävälle.

Sen sijaan muuttaisin Saarikon sanomaa hieman. Hänen mukaansa kaikkea ei voi saada kerralla, minä uskon sen olevan täysin mahdollista. Kuka sitä estää. Sen sijaan kaikkea ei tarvitse saada kerralla, ja tässä on iso ero. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Uskon, että mikäli yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Olen myös itse elävä esimerkki siitä, että lapsille voi antaa aikaansa ja sen jälkeen rakentaa uraa. 

On hirvittävän raskasta ajatella, että elämä on jatkuvasti nyt ja tässä ja kaikki on otettava siitä irti. Vaatii rohkeutta sanoa, että tekee toisin kuin yleinen odotus on. Vielä raskaampaa siitä tulee, kun asettuu ratkaisullaan kokonaisen naissukupolven tulkiksi, hyvässä tai pahassa, halusi tai ei. Saarikon tapauksessa se tarkoitti sitä, että hän laittoi syntymättömän lapsensa edun valtion edun edelle. Yhteiskunta ehkä häviää, mutta arvatkaa kuka on tilanteessa voittaja? Se vielä syntymätön vauva, jonka kanssa olemisen äiti laittoi politiikan edelle. 

Sillä todella, uusia mahdollisuuksia tulee. Ovet eivät sulkeudu, jos joskus päätämme valita toisin. Ja ennen muuta elämää on senkin jälkeen, kun lapset ovat hieman kasvaneet. Jos se tarkoittaa sitä, että "pettää" hetkellisesti odotukset uran ja perheen täydellisesti yhdistävänä naisena, tarkoittakoon. Sillä ihan pian he ovat näin isoja eikä heidän kanssaan vietettyjä hetkiä tule koskaan katumaan.

Ylin kuva Sonia Pihlajamäki/Lumo Photography.

Itsenäisyyspäivän tanssit nelosluokkalaisille - tapakasvatusta vai kilpavarustelua?

Helsingin koululaisille neljäs luokka on merkittävä etappi. Sinä syksynä kaikki kaupungin nelosluokkalaiset kutsutaan pormestarin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Tänä vuonna oli meidän esikoisemme vuoro ja sain luvan laittaa nämä muutaman kuvan tänne näytille. Muutama asia minua tässä kaikessa kuitenkin kummastuttaa.

Pormestarin juhlissa tanssitaan. Tätä silmällä pitäen oppilaat harjoittelevat syksyn mittaan usean viikon ajan, kunnes hallussa  on niin kehruuvalssi kuin kikapoo. Tanssien harjoitteluun liittyy olennaisesti myös tapakasvatus, on opeteltu etikettiä ja käytöstapoja, sitä miten tervehditään, niiataan ja kumarretaan. Sitä miten juhlissa käyttäydytään, miten otetaan muut vieraat huomioon ja mitä tuollaisiin juhliin osallistuessa pitää tietää. Tärkeää ihan koko loppuelämän kannalta. 

Juhlien nettisivuilla lukee, että koska kyseessä on päiväjuhla, riittää siisti pukeutuminen. Käytännössä lasten koulun tytöillä oli tylliä ja pitsiä, kiharoita ja kimallusta. Pojat juhlistivat tilaisuutta puvut päällä, rusetit kaulassa ja hiukset vahalla kuntoon laitettuina. Tämä oli myös meille se tapa, jolla juhlaan suhtauduttiin, ykköset ylle siis! Puku hankittiin hyvissä ajoin elokuussa, arvelin loppuvuodesta monen kaupan myyvän ei-oota. Lapsi onnistui olemaan täysin kahden koon välissä, joten Hennesin edullinen tummansininen puku kävi vielä ompelijan kautta. Juhlakengät Zarasta, valkoinen paita Lindexiltä ja rusetti omasta kaapista. Minä ajattelin, että edullisesti saatiin kundi moitteettomaan juhlakuntoon. 

Tämä kaikki on kuitenkin parin kuulemani kommentin ja lukemieni mielipiteiden mukaan liikaa. Tällaisia tapahtumia pidetään joidenkin mielestä oppilaita eriarvoistavina ja tarpeettomina. Näissä näkyy perheiden erilainen tulotaso ja mitä jos lapsi ei halua tanssia lainkaan? Onko silloin oikeus jäädä pois, vaikka sairastua sopivasti?

Olin ja olen yhä hämmästynyt. Hieno tilaisuus, jota minä olen odottanut yhtä lailla lapseni kanssa, onkin monelle jotain ihan muuta. Voin ymmärtää sen, että kaikki meistä eivät nauti isoista tilaisuuksista. Voin ymmärtää myös sen, että tulojen ollessa niukat jokainen ylimääräinen hankinta on liikaa. Sitä sen sijaan en voi ymmärtää, että tämä oma ennakkoluuloisuus ja negatiivinen suhtautuminen vaikuttaa lapsiin. En kerta kaikkiaan jaksa uskoa, että lapset pitävät tärkeimpänä sitä miten kallis mekko on hankittu, kuka on päässyt kampaajalle ja kuka hankkinut kengät kirpputorilta. Ehkä olen naiivi, en tiedä. Mutta miksi kaataa oma epäluulo ja negatiivisuus lapsen niskaan, sitä minä en voi enkä halua ymmärtää.

Marraskuun viimeisenä torstaina oli päivä, jota esikoisen luokassa oli suunniteltu pitkään. Yhden vanhemman hienosta oivalluksesta olimme buukanneet valokuvaajan kuvaamaan lapset aampäivällä juhlatamineissaan. Samalla saatiin ikuistettua koko luokka, jos vaikka koulukuvauksia ei Helsingissä tänä vuonna saada järjestettyä lainkaan. Mieheni oli aamupäivän mukana koululla kuvauksia järjestelemässä ja auttamassa kaikessa. Ennen puoltapäivää koitti lähtö Finlandia-talolle, jossa kättelyn, alkumaljan, pienten syömisten ja Ellinooran keikan jälkeen koitti vihdoin aika esitellä opittuja tansseja. Minä olin ollut syksyn mittaan vähän mukana järjestämässä iltajuhlaa, joka lasteni koulussa kuuluu juhlapäivään olennaisesti. Pienen hengähdystauon jälkeen kokoonnuimmekin perheiden, kummien ja mummien kanssa paikalliseen ravintolaan syömään illallista ja ihastelemaan tanssijoiden esiintymistä. Minä juonsin ja lopuksi vedettiin vielä pieni disco juhlijoille. Lapsia harmitti opettajan sairastuminen juuri juhlan aikaan, mutta järjestimme heille viikkoa myöhemmin pienen herkuttelu- ja muisteluhetken luokkaan videoiden ja valokuvien myötä. 

Perjantaiaamuna vedettiin uudelleen ykköset ylle, kun oli aika tanssia koululle. Ja tiedättekö, minä uskon tämän kokemuksen tuovan lapsille valtavasti hyvää kaikkeen tulevaan. Kokemus tuo varmuutta ja kun oppii ja opettelee lapsesta asti erilaisissa tilanteissa toimimista ja niihin pukeutumista, on vahvoilla myöhemmin. Olkoonkin, että ihan kaikki ei aina mene kuten äiti ajattelee. 

Minä nimittäin muistutin esikoista vielä edellisenä iltana siitä, että pormestaria kätellessä sanotaan päivää tai toivotetaan hyvää itsenäisyyspäivää. Luokka oli lopulta päätynyt kättelemään apulaispormestari Nasima Razmyaria, joka oli toivottanut juhlavieraat tervetulleiksi sanomalla mutkattomasti "terve". "Mä sitten vastasin samoin, että terve" ilmoitti lapsi. Soveltaminen kunniaan!

Hiihtoloman jälkeen takaisin arkeen

Arvatkaapa vaan ehdimmekö me sinne suunnitellulle laskettelu- tai lautailukurssille. Ei toivoakaan, sen verran piti kiirusta kaiken muun tekemisen kanssa koko viikon ajan. Kävimme leffassa katsomassa Disney Pixarin uutta Cocoa (superhieno!), kurkimme Ateneumissa ankkatauluja vielä kerran ja ajoimme sukulaisiin Itä-Suomeen. Ehdimme juhlia neljät kekkerit syntymäpäivistä nimiäisiin, tavata paljon ystäviä ja sukua sekä olla vähän kotonakin. Ulkoilimme, luimme ja olimme yksinkertaisesti vapaalla koko sakki. 

Niin, täytin viime viikolla 38 vuotta. Ei tunnu suuremmin miltään muutaman aikaisemman juhlapäivän ollessa vähän masentavampaa laatua. Lienen alistunut, ikää nyt vaan tulee enkä sille mitään voi. Kaikki ympärillä sanovat nelosen ja nollan tuovan mukanaan elämän parhaat vuodet, mutta epäilen moista vielä tässä vaiheessa suureksi salaliitoksi. Aika näyttäköön. 

Yleensä sisarukset muistuttavat toisiaan jollain tavalla. Me siskon kanssa olemme aivan erinäköisiä, tästä kuvasta sen taas huomasin. Siskolla on enemmän isältä tuttuja piirteitä, mutta äidin ruskeat silmät. Minä tulin tällä sukulaisreissulla siihen tulokseen, että en näytä keneltäkään!

Ehkä yksi syy kenties valheellisellekin rauhalle tässä ikäkriiseilyn luvatussa ajankohdassa on jonkinlainen hassu levollisuus kaikkeen ympärillä olevaan. Suurin muuttuja tällä hetkellä on työ ja sen osalta tulevaisuus vielä tuntematon, kiitos kesken olevien opiskelujen. Samaan aikaan olen hyvin varma siitä, että hyvä tästä tulee. Alkuvuonna olen kirjoittanut paljon ja tulen keväällä kirjoittamaan vielä enemmän. Olen ilokseni saanut mukavasti jalansijaa alalla ja toki tuloja. Ehkä kahvirahoja kokonaistaloudessamme, mutta kyllä niillä kummasti matkustaa kesällä Thaimaahan. Odotan mielenkiinnolla mitä kaikkea tälläkin alalla vielä tulee eteen.  Muukin elämä rullaa omalla painollaan. Aika näyttäköön.

Nyt kun synttärit on tosiaan vietetty ja tällä viikolla alkaa maaliskuu, on kevät jo mielessä. Aurinko lämmittää, olkoonkin että näillä hirmupakkasilla ei tee mieli laittaa nenäänsä ulos lainkaan. Toista mieltä ovat lapset, joista esikoinen innostui tänä talvena ensimmäisenä hiihtämisestä ja viimeistään Iivo Niskasen kultamitalihiihdon jälkeen kuopus seurasi perässä. Erityisesti tämä pikku-Iivo on aiemmin menettänyt hermonsa mukavat kaksi metriä sivakoituaan, joten tervehdin suuntausta innolla. Vielä pitäisi vaan saada tyyppi kokeilemaan pidempiä suksia, mutta nämä liian pienet ovat kuulemma juuri hyvät. Ovathan nämä sellaisia kansalaistaitoja, hiihtäminen ja luisteleminen. En ymmärrä pätkääkään vanhempia, jotka eivät osta lapsilleen suksia koulun hiihtoa varten. Käytettynä liikkuu hyväkuntoista tavaraa pilvin pimein ja pilkkahintaan.

Tasan kuukauden kuluttua kävelemme äidin ja siskon kanssa toivottavasti keväisessä Pariisissa. Kahdella sitä seuraavalla viikolla on miehen vuoro matkustaa. Sitä ennen etsitään todennäköisesti vielä monta kertaa kadonnutta vihkoa, tuskaillaan espanjan maskuliinien ja feminiinien kanssa tai stressataan aikataulujen pitävyyttä töiden suhteen. Mutta se ei haittaa. Juuri nyt tällä hetkellä tuntuu siltä, että arki on parasta. Pidätän varmuudeksi kuitenkin oikeuden muuttaa mieleni.

Satunnaisia faktoja meikäläisestä

Olin valmistellut tätä kirjoitusta julkaistavaksi tuhannen kirjoituksen rajapyykkiä juhlistamaan. Sairastuminen kuitenkin sotki kuviot ja se tuhannes julkaisu käsittelikin vain  sairastamista. Ironia kohdallaan, kun meitä alati sairaiden perhettä ajattelee. Näitä olisi sääli jättää julkaisematta, joten tässä muutamia knoppitietoja meikäläisestä. Saatat tietää osan, mutta vahvasti veikkaan ainakin muutaman tulevan yllätyksenä.

1, Minä en ole lainkaan kilpailuhenkinen. Olen muun muassa sitä mieltä, että kaikille reiluinta olisi voittaa vuorotellen, myös arvokisoissa. Jokaiselle hyvä mieli, kaikki pelaa ja sitä rataa. Olen miettinyt mistä tämä piirre johtuu ja tullut siihen tulokseen, että jotenkin se liittyy itsetuntoon. Tiedän olevani tosi hyvä tosi monessa asiassa eikä sitä tarvitse todistella. Ja niissä missä en ole, hoitaa itseironia loput.

2. En osaa juoda pullosta ja kävellä yhtä aikaa. Tai osaan, jos keskityn oikein kovasti. Parempi kuitenkin pysähtyä juomaan kuin olla rinnus märkänä jatkuvasti.

3. Herkutellessani haluan syödä jotain tosi hyvää ja lemppariani. En esimerkiksi syö koskaan keksejä, vaikka niitä tarjolla olisikin. Keksit ovat yhdentekeviä ja niiden syöminen menee tavallaan hukkaan. Olen mieluummin ilman. Olen myös lähtenyt illalla julkisilla keskustaan ihan vaan irtokarkkiostoksille saadakseni lempikarkkejani. Vastapäisen kaupan valmispussivalikoima ei todellakaan kelvannut.

4. Paras oivallus vanhemmuuteen liittyen on valita taistelunsa, eli pitää kiinni isoista asioista ja joustaa pienissä. Tästä syystä meillä syödään aamuisin minun tekemiäni rakkausleipiä (ihan tavallisia, mutta äidin maaginen kosketus tekee niistä erikoiset), vaikka ekaluokkalainen oikein hyvin osaisi tehdä leipänsä itse. Pääasia kun on, että lapsi syö jotain jaksaakseen lounaaseen. Toisinaan myös vaatteiden pukeminen hoituu näppärästi siten, että aamuäkeä lapsi ojentelee peiton alta raajan toisensa perään ja minä laitan sukkaa jalkaan. Päästään koko porukka helpommalla eikä haittaa minua.

5. Lukupiirit eivät ole minun juttuni, vaikka toisin voisi luulla. Lukeminen on minulle sen verran yksityinen asia, että en mielelläni ruodi kirjan herättämiä ajatuksia muiden kanssa. Pohdin niitä itsekseni ja esimerkiksi arvioiden osalta näytän ne vasta valmiina. Joskus suosittelen kirjaa miehelle ja hänen luettuaan juttelemme siitä kyllä. Toinen poikkeus on äitini, jonka kanssa puhun lukemastamme mielelläni.

6. En lähtisi safarille Afrikkaan, vaikka maksettaisiin. Olen vähän sitä mieltä, että ihminen voi elää onnellisena vaikka ei olisi nähnytkään leijonia tai seeproja niiden luonnollisessa elinympäristössä. Suhtaudun koko konseptiin kovin epäilevästi, sinne vaan avokattoisella autolla savannille eläinten keskelle tai telttoihin yöpymään. Uskon täysin, että kokemus on äärimmäisen hieno, mutta minä en haluaisi millään tulla leijonan syömäksi.

7. Olen aina ollut tosi hyvä koulussa. Mutta tiesittekö, että mies oli vielä minua parempi? Minä voitan stipendien määrässä, mutta mies keskiarvoissa ja kirjoitetuissa laudatureissa. Tältä pohjalta lähtee varmasti sekin, että meidän perheessämme lasten koulunkäyntiin panostetaan, sillä heillä on valmiudet hoitaa homma hyvin.

8. Pienillä lapsilla on omat hauskat sanansa, kun puhetta vasta opetellaan. Moni näistä on jäänyt perheeseemme ihan vakkarikäyttöön. Minun puheessani porsaalla on pasaro ja Star Wars -saagassa seikkailee Obi Wan Keboni.

9. Olenkohan koskaan avannut blogini nimeä? Se tulee siis Virginia Woolfilta ja yhdistää yhden lempikirjoistani, eli Mrs Dallowayn, sekä Woolfin ajatuksen siitä, että naisella tulee olla oma huone. Kun päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, tuli nimi mieleeni heti. En ole koskaan ajatellut sen vaihtamista.

10. Käyn antikvariaateissa sillon tällöin etsiessäni jotain tiettyä teosta, mutta sellaiseen päämäärättömään haahuiluun minusta ei ole. En ole fiilistelijä, vaan aivan liian suoraviivainen siihen, että kirja olisi käyttöesineen sijaan jokin mystifioitu ja romantisoitu objekti. En myöskään säilytä kirjoja vain itseisarvona laajan kirjakokoelman saadakseni. Mikäli koen ettei kirjalle ole enää käyttöä, laitan sen surutta kiertoon.

11. Osaan yllättäviä juttuja rempparintamalla. Olen tapetoinut makuuhuoneemme, maalannut seiniä ja yhden kokonaisen kuistin. Osaan koota huonekaluja, jos vain viitsin lukea ohjeet. Usein en jaksa. Kodin pienet hommat, kuten lampun vaihtaminen tai taulun ripustaminen hoituvat itsestäänselvästi enkä tarvitse ketään lisäämään tuulilasinpesunestettä autoon. Seuraavaksi aion maalata kesäpaikan yläkerran lattian.

12. Joskus kuulee sanottavan ettei kauas kannattaisi lähteä, mikäli aikaa kohteessa ei ole yli viikon verran.  Olen täysin eri mieltä. Aina kannattaa lähteä ja viikko esimerkiksi Thaimaassa on erittäin paljon parempi kuin viikko räntäsateessa kotimaassa. Samaten Euroopan kaupunkikohteissa yö tai kaksi on vallan mainio aika, siinä ehtii vaikka ja mitä.

13. Inhoan first world problem -termiä. Vaikka ongelmasi eivät olisikaan nälänhädän tai kuivuuden kokoluokkaa, mitä sitten. Olen siis Ally McBealin hengenheimolainen. Minun ongelmani ovat isoja, koska ne ovat minun. Ei tämä silti tarkoita ettei osaisi laittaa asioita perspektiiviin tai ymmärtäisi muita.

Joululoman ensimmäinen viikko

Poikien viimeinen koulupäivä ennen reilun kahden viikon joululomaa alkoi perinteisesti joulukirkolla. Kuopuksen luokka esiintyi laulaen ja niin minäkin parkkeerasin itseni penkkiin hartautta kuuntelemaan ja lauluista nauttimaan. Joulukirkko on sellainen perinne, johon ei itselläni tulisi muuten vaan mentyä. Koulusyksyn päättävä kirkko siis tarjoaa erinomaisen syyn myös minulle tulla paikalle. Ja olihan se tunnelmallista, laulu raikasi komeasti ja koko kahden tunnin mittaiseen koulupäivään olivat vanhemmat tervetulleita. Niinpä päädyin viettämään aikaa koululla puoleenpäivään saakka, ensin kuopuksen meiningeissä mukana ja siihen perään esikoisen todistustenjakoa seuraten. 

Kauluspaitakundit lähtivät aamulla matkaan, laitoimme siistit vaatteet kirkkoa ja todistuksia varten päälle. Ja kun myös esikoinen oli todistuksensa saanut, opettajat vastaanottaneet lahjansa ja kaikki ohi, olin niin väsynyt, että tärisin. Tuo kolmas sairastamisviikko oli kaikkiaan sellainen, että jaksoin olla aina pieniä hetkiä kerrallaan pystyssä ja hoitaa muutamia asioita. Sen jälkeen olin kuitenkin aivan hapoilla ja ainoa vaihtoehto oli mennä nukkumaan. Nyt huomasin selvästi tuona viimeisenä koulupäivänä, kuinka puolikuntoinen vielä olinkaan. Ajoin kotiin, kävin nukkumaan ja heräsin neljä tuntia myöhemmin, niin täysin tuo kolmen tunnin jalkeillaolo veti voimat pois. Onneksi mies tuli tekemään iltapäivän työt kotoa ja minä sain levätä. 

Kuopus ei saanut joulutodistusta lainkaan. Olen itse tyytyväinen tähän tapaan, jossa ekaluokkalaiset saavat rauhassa kasvaa koululaisiksi aina sinne kevättodistukseen saakka eikä heitä heti laiteta arviointiasteikolle. Kuopus oli itse tästä kuitenkin harmissaan, hän olisi kovasti todistuksen halunnut. Opettajan kirjoittama palaute sai kuitenkin hymyn huulille ja lisäksi me miehen kanssa olimme tehneet kuopukselle oman todistuksen siitä miten syksy on sujunut. Esikoinen taas jatkaa samaa hyväksi havaittua linjaansa mitä koulunkäyntiin tulee. Hän voi olla erittäin tyytyväinen menneeseen syksyyn ja siihen, miten on ottanut kolmannen luokan jutut haltuun.

Illalla skoolattiin naapuruston naisten kanssa taas yhdelle lukukaudelle, josta oltiin selvitty kuiville. Sillä kyllä koulunkäynti vaatii ihan koko perheeltä, ei se todellakaan ole vain lapsen juttu. Tarkastetaan, muistutetaan, huolehditaan, kuulustellaan ja pidetään pakka ylipäätään kasassa. Kirjoitetaan kalenteriin koska pitää tuoda kouluun kirjastokortti ja milloin mennä vasta yhdeksäksi. Ei sillä, esikoinen hoitaa koulun jo aika itsenäisesti, tekee läksyt ja lukee kokeisiin. Pakkaa liikuntavaatteet, kun niitä tarvitaan ja muistaa poikkeuspäivät, ainakin viimeistään aamulla. Kevätlukukaudella tsempataan vielä läksyjen merkitsemisessä, ettei aina tarvittaisi tulkkia apuun siinä mitä läksyvihkoon on kirjoitettu. Kuopus on puolestaan erikoistunut ulkovaatteiden kadottamiseen. Tilasin juuri alennusmyynneistä pinot uusia asusteita, jos niillä selvittäisiin talven yli. Ja kun ne huolet ja tsemppauksen kohteet ovat tätä tasoa, ei meillä oikeasti ole kuin positiivista sanottavaa molempien koulunkäynnistä. Välillä jaksaa, välillä väsyttää. Välillä läksyt maistuvat mansikoilta, toisinaan tervan maku puskee läpi. Se on elämää.

Aatonaattona ohjelmassa oli esikoisen parturia ja kauppareissu hakemaan kaikki omat ruoat pyhien ylitse. Sinällään moiseen ei olisi ollut mitään tarvetta, sillä lähikauppamme piti ovet auki läpi joulun. Me miehen kanssa puolestaan pidimme yllä perinnettä aatonaattoillan saunasta ja herkuttelusta rapuskagen-leivillä. Tänä vuonna lisäsin mukaan ykkösherkkuni sienisalaatin. Pienemmät kulinaristit pöydässä herkuttelivat pastalla. Mutta eipä mitään, seuraavina päivinä esikoinen paitsi maistoi silliä, myös totesi kylmäsavulohen niin herkulliseksi, että santsasi. 

Perinteitä vaalien alkoi myös jouluaaton aamu. Riisipuuron kypsyessä kaivoin joululaseiksi nimetyt kaunistukset osaksi kattausta ja Lumiukon jälkeen katsottiin joulurauhan juhlistus. Sitten koko porukka autoon ja nokka kohti vanhempieni kotia. Matkalla koukattiin vielä sisko mukaan ja aaton viettäminen sai alkaa. 

Hengailua, jouluaaton hartaus perheemme kuorolaista kuunnellen, ruoan valmistelua, samppanjaa ja ensimmäinen lahjakierros lasten hermojen rauhoittamiseksi. Jouluateria, toinen lahjakierros ja aikuisten pakettien avaaminen, jälkiruoka, kahvit ja kakku sekä lisää hengailua. Trivial Pursuit, juttelua ja yhdessäoloa. Aaton konsepti on pysynyt perusteiltaan hyvin muuttumattomana jo pitkään.

Joulupäivän vietimme myös vanhemmillani, välissä tosin kävimme kotona nukkumassa. Tapaninpäivästä eteenpäin onkin ollut hyvää aikaa tutkia lahjoja, rakennella uusia legoja, pelata lautapelejä ja katsoa leffoja. Olemme ottaneet todella rennosti eikä ulkona vallitseva sää ole ainakaan auttanut aktiivisen joululoman vietossa. Pojat ovat jo ensimmäisen viikon aikana lukeneet molemmat useamman lastenromaanin, esikoinen sai myös ennen joulua aloittamansa ison tietokirjan sekä satueepoksen loppuun ja kuopus on lukenut Lasse-Maijan Etsivätoimistoa, Reuhurinnettä ja Mauri Kunnasta. Tällaiset rennot päivät on lukemisen kannalta käytetty hyväksi myös valitsemalla luettavat kirjat molempien koulussa suorittamaa lukudiplomia ajatellen. Se onkin kahta kirjaa vaille tehty molemmilla, vaikka aikaa olisi huhtikuuhun ja esikoisen kohdalla oli vielä annettu helpotus luettavien kirjojen määrässä. Olin iloinen, kun lapsi siitä huolimatta halusi lukea kaikki kymmenen kirjaa, jotka suoritukseen oikeastaan vaaditaan.

Tätä kirjoittaessani mies on poikien kanssa luistelemassa ja lupasimme myös mennä uimaan ihan lähipäivinä. Ensi viikolla minä lomailen lasten kanssa ja olen miettinyt meille ainakin leffareissua ohjelmaan. Eiköhän me lisäksi päädytä haahuilemaan kaupungille jonakin päivänä ja saisin taatusti miljoona superäiti-pistettä, jos veisin ipanat Hoplopiin purkamaan energiaansa. Joka tapauksessa iloitsen siitä, että koulu ei vielä toinen päivä ala, vaan loma jatkuu yli loppiaisen. 

Joulukoristeet saavat meillä olla vielä ylihuomiseen, uuden vuoden ensimmäisenä päivänä siivotaan joulu pois ja toivotetaan uusi vuosi tervetulleeksi. Sitä odotellessa jatkan Thaimaan kohteiden välillä surffaamista, olemme nimittäin päättäneet lähteä kesäloman alkajaisiksi koko perhe pitkäksi aikaa lämpimään. Onneksi jo talven ja kevään mittaan on paljon mukavaa tiedossa, niin arkea kuin juhlaakin. Huomenna jätetään hyvästit kuluvalle vuodelle ystäväperheen luona. Ja ensimmäisen kerran lasten elämässä nihkeilijä-minä olen antanut pojille luvan ostaa raketteja. Kerrankos sitä, ja sitä rataa. 

Erään taulun tarina

Kirjoitin jo Tampereelta kivasta sisustus- ja antiikkikaupasta löytämästäni torkkupeitosta, joka ei jäänyt ainoaksi ostokseksi. Samasta liikkeestä ostin myös kolme vanhaa printtiä sekä taulun. Seuraavassa kertomus siitä, millaista on olla hyvin nopealiikkeinen ja salamana päätökset tekevä ostaja ja mitä siitä sitten seuraa.

Huomasin ensimmäisenä liikkeen kauniit taulut ja ison kasan printtejä, joita selata. Niin siis tein mielessäni ajatus löytää sopivia kuvia kesäpaikan yläkertaa koristamaan. Ja löytyihän niitä, kaksi kuvaa pariisilaista muotia esittelevistä vanhoista kirjoista ja yksi painokuva samasta kaupungista. Ajattelin, että kullanväriset kehykset sopisivat näihin pariisilaisaiheisiin kauniisti ja ne pääsisivät tulevana kesänä meidän makuuhuoneemme seinälle kesäkodilla. Olin jo valinnut alla näkyvät kuvat ja kiikuttanut ne kassalle yhdessä torkkupeiton kanssa, kun huomasin vanhan kaapin takaseinustalla piilottelevan taulun. 

Olen heikkona vanhaan kaunokirjoitukseen, joten ostopäätös syntyi sekunneissa. Liikkeen omistaja kertoi tekstin olevan aitoa kirjoitusta 1800-luvulta, mutta minä en ole vieläkään ihan vakuuttunut olisiko asia todella niin. Yhtä kaikki, vilkaisin nopeasti kuvaa ja myös tämä esine pakattiin ostoskassiin. 

Kotona aloin sitten tutkia ostostani paremmin. Tuossahan on joku ukko sängyllä, nainen (ehkä vaimonsa) kumartuneena huolestuneena ja ehkä hieman odottavana miehen puoleen ja pieni tyttö antamassa suukkoa oletettavasti isoisälleen? Ja mitäs tuo vasemmalla oleva mies tekee, hän on nostanut toisen kätensä silmilleen ja painanut päänsä kumaraan. Alkaa näyttää erehdyttävästi siltä, että tässä tehdään nyt kuolemaa, mietin. Ja mitäs tuo teksti tuossa alla, näyttää olevan saksaa. "Isoisän suun kylmiltä huulilta kuului kyllä" tai jotain sinnepäin, kun tällä koulusaksallani tekstiä tavasin. Justiinsa.

Tässä vaiheessa voitte kuvitella mieheni reaktion, kun kerroin hänelle tarkemmin ostoksestamme. Mihin ajattelin tämän kuolinvuodeteoksen ripustaa, hän kysyi huvittuneena. 

Mikä kuolinvuode muka, kysyin. Tässä kuvassa on kovasti kylmettynyt isoisä, joka kuitenkin pienen lapsenlapsensa antaman suukon ansiosta sai voimaa taistella tautia vastaan ja muutaman viikon levon ja ahkeran Finrexinin juomisen jälkeen oli jälleen jaloillaan.

Problem solved!