Kaksplus.fi

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Pari ajatusta junnufutiksesta

Esikoinen on harrastanut futista paikallisessa seurassa ensin vuoden verran futiskerhon puolella ja sitten viime keväästä ikäluokkansa joukkueessa. Harjoitukset ovat pojasta kivoja, siellä näkee kavereita ja pallon potkiminen on ilmeisen mieluista lapselle. Välillä tulee sitten niitä superjuttuja, kuten ensimmäinen turnaus ja heti ekasta matsista saatu reilun pelaajan vihreä kortti. Erityisen hienoa tämä on äidin mielestä siksi, että esikoinen on selkeä joukkuepelaaja ja puolustaja, tiimihenkinen tyyppi, joka ei suinkaan ole ensimmäisenä kärkkymässä palloa maalinteon toivossa. Lapsi siis tykkää ja minä myös, kun toisella on mukava harrastus.


Mutta on minulla kritisoitavaakin. Nämä tyypit ovat viisi- ja kuusivuotiaita ja nyt alkaa jako tasoryhmiin. Tästä eteenpäin treeneissä harjoitellaan neljässä eri ryhmässä, joihin lapset on jaettu osaamisen ja taitojen mukaan. Karkeasti ja kärjistäen siis napataan parhat ja kehityskelpoisimmat yhteen ryhmään ja laitetaan ne onnettomimmat tapaukset yhteen. Kaksi väliryhmää lienee nimensä mukaisesti sellaisille välimallin pelaajille, toiset vähän parempia kuin toiset. 

Ymmärrän tietysti sen, että seuran kautta tapahtuvassa futisharrastuksessa on loppujen lopuksi tarkoituksena seuloa uusia huippuja maamme jalkapallotaivaalle. En vaan kerta kaikkiaan voi ymmärtää sitä, että tämä tapahtuu jo tässä iässä. Mitä tapahtuu "Kaikki pelaa" -motolle ja keitä se ykkösvalmentaja jatkossa harjoituksissa treenauttaa? Todennäköisesti sitä valiosakkia. Miksi ihmeessä ei voida vain pelata ja harjoitella kaikki yhdessä, hyvällä mielellä ja fiiliksellä? 

Minua mietityttää myös tämän jaon vaikutus lapsiin. Eivät he ole tyhmiä, vaan osaavat totta vieköön laskea yhteen yksi plus yksi ja huomaavat "valkoisen" joukkueen koostuvan tietyistä tyypeistä ja "mustan" tietyistä. Tästä on enää pieni matka siihen, että mustan, eli sen "alimman" joukkueen jäsenet oppivat ajattelemaan, että eivät ole yhtä hyviä kuin toiset. Puhumattakaan siitä millaista mahdollista kiusaamista tilanne voi tuoda mukanaan. Tulee ihan mieleen jonkun jenkkileffan High Schoolin suositut ja luuserit. Minulla ei ole mitään käsitystä mikä oman lapseni ryhmä tulee olemaan, mutta epäilisin alinta tai toiseksi alinta. Hän on harrastajafutaaja, ei taidoiltaan huipuin tai nopeudeltaan ykkönen. Sen sijaan hän on innokas ja iloinen ja motivoitunut. Toivon ettei tämä ryhmäjako saa lapsen innostusta loppumaan, vaan hän tykkäisi yhä mennä harjoituksiin ja tehdä sitä, mikä minun mielestäni tässä iässä tärkeintä on. Harrastaa.


Tiedän että en ole mikään tulevan kilpaurheilijan ihannevanhempi, sillä en haluaisi pojistani kuusi iltaa viikossa treenaavia tyyppejä. Harrastaa saa ja toivon että niin tekevät, mutta niissä rajoissa, joita tulevaisuudessa koulu ja muu toiminta vapaa-ajalla asettaa. Lisäksi uskon monipuolisuuteen yhteen lajiin panostamisen sijaan. Nähtäväksi jää miten paljon ipanat tulevaisuudessa haluavat treenata ja löytyykö jommalle kummalle sellaista ykköslajia ylitse muiden. Kyllä minä vien ja kuljetan, mutta en myöskään pane pahakseni, jos harrastukset pysyvät maltillisina. 

Esikoisen joukkueen motto on muuten seuraava: "Harjoituksiin tullaan näyttämään mitä omalla ajalla on opittu." Olenko minä ainoa, jonka mielestä tässä mennään nurinkurisesti ja takapuoli edellä puuhun? 



18 kommenttia:

  1. Voisin allekirjoittaa ihan joka sanan (ja alleviivata edellisen lauseen :)

    Omien lasten kohdalla olen tullut varmaan liiankin kriittiseksi seuraurheilua kohtaan. Ei aikuisetkaan (tai osa kyllä) harrasta kilpaillakseen, vaan urheilun ilosta ja pitääkseen itsensä kunnossa fyysisesti ja psyykkisesti, miksi sitten lasten pitäisi.

    Pienten ryhmissä homma on vielä jokseenkin leikillistä, mutta oota vaan kun tulevat n.kymmenen vuoden ikään. Sitten ei enää ole lähes tulkoon kuin kilparyhmiä tarjolla. Olemme yrittäneet keksiä kuudesluokkalaiselle tytölle liikuntaharastusta, mutta kaikkialla on vaan tarjolla kilparyhmiä, joihin en halua lasta laittaa. Elämän ei vaan tarvitse olla kilpailua tuossa iässä minun mielestäni, vaan harrastukset on harrastuksia. Toisille kilpailu tietysti sopii ja osa jopa kaipaa sitä, mutta en ole itse ollut koskaan se viivalle lähtijä ja motivaatio karisee heti, kun ilo häviää ja homma pitää ottaa vakavasti. Lapsissani tunnistan saman. Mielestäni urheiluseurojen toiminnassa on kärjistetysti sanottuna jotain samaa kuin entis ajan neukkulassa. Aloitetaan treenamaan huippuja esille jo pienestä. Lasten liikuntaan voisi ennemminkin ottaa kansanterveydellisen näkökulman. Kaivataan siis muitakin tahoja järjestämään lasten liikuntaa kuin urheiluseuroja. Maksaa voisin muillekin tahoille. Olen mietiskellyt, miksei voisi olla perheliikuntaa tarjoavia kuntokeskuksia. Aikuisille ja lapsille ohjattua liikuntaa samanaikaisesti samassa osoitteessa, mutta eri tiloissa. Säästyisi myös kuskaamiselta ja odottelulta. Monta kärpästä yhdellä iskulla :)

    Ihana pallopoika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin samaa mieltä siitä, että ilo ja kunnossa pysyminen tulisi olla riittäviä syitä harrastaa urheilua. Ei kaikessa tarvitse kilpailla tai olla paras. Voi apua miltä tuleva kuulostaa, jos pelkän harrastuksen löytyminen vaikeutuu entisestään. Tuollainen perheliikuntakeskus olisi niin loistava juttu. Lapset temppujumppaan tai tanssitunnille ja itse sillä aikaa vaikka joogaan.

      Poista
  2. Allekirjoitan! Meillä tämä on ratkaistu niin, että harrastetaan koulun/seurakunnan/kansalaisopiston puitteissa. Niistä on onneksi löytynyt kivoja höntsäilyporukoita joissa se kilpailuasetelma ei ole niin vahva. Jos joku noista nyt osoittaa jotain lajia kohtaan erityistä innostusta ja lahjakkuutta, kurkataan seuratoiminnan puolelle. Mutta toistaiseksi hyvä näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olisin myös ihan valmis luopumaan seuratasolla tapahtuvasta urheilusta, mutta eipä täällä taida oikein muualta vaikkapa futista löytyä. Onneksi esikoinen on paljosta muustakin kiinnostunut ja olisi tällä hetkellä innostunut jonkinlaisesta poikien tanssiliikunnasta. Täytyy katsella eri paikoista, jos vaikka kevätkaudella sellainen viikottainen ryhmä löytyisi.

      Poista
  3. Tuo on muuten aivan totta, mitä aiempi kommentoija kirjoitti: yli 10v lapselle on todella vaikea löytää ei tavoitteellista harrasteryhmää, se on sääli.

    Toisaalta ymmärrän joukkuelajeissa ns. tasoryhmät, koska pelaajien motivaatiot ja tavoitteet ovat niin erilaisia: osalla on suuri himo ja innostus treenata ja treenata, haaveissa ammattilaisuus, osa taas haluaa pelailla kerran kaksi viikossa silleen huvikseen - jo lasten kannalta on hyvä, että treenaillaan tälloin eri ryhmissä, jokainen saa "tasonsa" ja tavoitteidensa mukaista treenia. Ikävää tuo on niille, joilla olisi halua ja motivaatiota tulla parhaaksi, mutta taidot eivät riitä.

    Toinen hyvä peruste ryhmiin on se, että näin saadaan treeniryhmiä pienemmiksi ja treenausta yksilöllisemmaksi.

    Joukkuelajeista on lähes mahdotonta löytää 11v poikalapselle ryhmää, jossa treenailtaisiin pari kertaa viikossa ihan silleen huvikseen ja omaksi iloksi. Etsitty on :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottahan se on, että niihin korkeamman tason ryhmiin usein valikoituu niitä, joilla taidot ja/tai motivaatio on huipussaan ja nauttivat harjoittelusta. Sillä vaan on se harmillinen kääntöpuoli, että alimman tason ryhmä jää monesti vähän hunningolle. Tuntuu hullulta maksaa hirveitä harrastusmaksuja, kun periaatteessa ipana olisi varmasti iloinen pelatessaan ihan vaan tuossa pihalla. Mutta onhan se kaverisuhteiden ja ryhmäytymisenkin kannalta tärkeää olla mukana harrastuksessa, joten kahdesti viikossa käydään tällä hetkellä futaamassa.

      Poista
  4. Kannustan kokeilemaan nyt alle kouluikäisenä ja pari ekaa kouluvuotta useampaa lajia, jotta lapsi saa mahdollisuuden löytää oman lajinsa, intohimonsa. Meillä vanhimmat kokeili urheilulajeista telinevoimistelua, futista, rytmistä voimistelua, tanssia, ratsastusta, uintia, taitouintia, sirkuskoulua, tennistä, muodostelmaluistelua, balettia, kunnes sitten 7- ja 9-vuoden iässä löysivät intohimonsa, toinen muokan ja toinen tanssin. Kummassakaan eivät olisi pärjänneet kuten nyt ovat, jos takana ei olisi ollut niin laajaa kirjoa erilaisia harrastuksia. Ovat kilpailuhenkisiä ja nyt 11- ja 13-vuotiaina kisaavat lajeissaan SM-tasolla ja treenaavat 12-20 tuntia viikossa, mutta se ei tunnu raskaalta kenellekään ihmiselle, vain lompakolle, koska lajit ovat heidän intohimojaan. Olen iloinen että ovat illat harrastuksissa, eivätkä esim nutalla roikkumassa. Ja kaikki kaveritkin kun harrastavat joka päivä jotain, niin yksinäisyydeltäkin välttyy näin. Toivottavasti intohimolajit löytyy molemmille pojille! Se on ihanaa kun harrastuksesta/liikunnasta tulee niin tärkeä osa elämää, että sitä ilman ei voi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisin itsekin tosi tyytyväinen, jos lapset tulevaisuudessa olisivat kavereidensa kanssa harrastamassa sen sijaan, että notkuvat jossain tai istuvat jumiutuneina pelikoneen ääreen. Esikoinen on tähän mennessä harrastanut temppujumppaa, futiskerhoa, sirkuskoulua ja nyt sitten futista. Kesällä alkoi golf ja seuraavaksi hän haluaa jonkinlaiseen tanssiin. Onneksi intoa löytyy kokeilla kaikenlaista, ei ole pitkä aika siitä, kun koripallokin oli puheissa mukana.

      Poista
  5. Kirjoitat tosi viisaita sanoja. Myös muissa kuin tässä postauksessa. ;) meidän esikoinen on 4v ja harrastaa hyvinkin kilpailuhenkistä lajia eli taitoluistelua, omasta toiveestaan. Mahdollisuus haluttiin antaa mutta painostamaan ei varmasti tulla.
    Jossu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kilpailuhenkisyyskin on minun mielestäni ok, jos halu harrastaa lähtee lapsesta itsestään. Meidän esikoinen ei niin välittäisi kilpailla, hänelle riittäisi harrastaminen kavereiden kanssa.

      Poista
  6. Minua ahdistaa jotenkin tuo futismeininki. Poika voisi ensi keväänä mennä futiskouluun ikänsä puolesta ja siitä jo haaveilee, mutta en tosiaankaan haluaisi pistää koko elämää yhdeksi harrastusprojektiksi. Varsinkin kun poika myös haaveilee että koululaisena hän myös soittaa kitaraa ja käy kuviskoulussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kitara ja kuviskoulu kuulostavat molemmat hyvältä! Kyllähän tuo futis vie aikaa, se on nähty jo nyt tällä tasolla. Tällä hetkellä 2-3 harjoitukset viikossa, minkä lisäksi vanhemmilta vaaditaan aktiivista osallistumista toimintaan. Minä olen valinnut päiväkodin vanhempainyhdistyksessä toimimisen, joten futikseen ei enää riitä paukkuja. Kuopus on futiskerhossa ja rakastaa lajia koko sydämestään. Hänessä voisinkin nähdä tulevaisuuden intohimoisen futaajan, koska hän on nopea, taitava ja innokas. Saa nähdä.

      Poista
  7. Tutun kuuloista.. Meidän ekaluokkalainen on pelannut futista vajaa pari vuotta kaupunginosajoukkueessa. Treenit on kolmesti viikossa, päälle pelit ja turnaukset. Tahti tuntuu aika kovalta juuri koulutaipaleen aloittaneelle 7-vuotiaalle. Koska poika itse jaksaa harrastaa ja on lajista niin innostunut, olemme yrittäneet kannustaa ja kuskata treeneihin (ja ne treenit on tosiaan ympäri kaupunkia, vain kerran viikossa siinä kotikentällä). Futista on kuitenkin tällä hetkellä niin paljon, että muuhun harrastamiseen ei oikein ole aikaa. Olisi niin tärkeetä, että aikaa olisi lisäksi ihan vaan leikkimiseen ja lepäämiseen. Meillä myös treeneissä ei enää mennä millään muotoa leikin kautta ja vaan tahti ja kuri on aika kovaa. Tätä se tuntuu nykyään olevan melkeen lajissa kuin lajissa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin nuo turnauksetkin tosiaan. Esikoinen on käynyt vasta yhdessä, mutta kyllä niitäkin tässä syksyn mittaan riittäisi ja kuplahallilla saisi oleskella ihan huolella. Itse toivoisin todella, että meillä jatkossa olisi hyvä tasapaino koulun, vapaa-ajan ohjelmattoman olemisen ja harrastusten välillä. Mutta jos lapsi jostain todella innostuu, en halua kieltääkään.

      Poista
  8. Voi kyllä! Meillä 10-v:n uintiharrastus seurassa jäi siihen, että tarjolla oli vain kilparyhmiä. Siihen asti oli ollut hauskoja uimakouluryhmiä, joissa oli opeteltu tekniikoita ja tehty kaikkea kivaa. Futiksen kanssa sama kokemus kuin teillä, tasoryhmäjako, surkeaa valmennusta "huonojen" ryhmälle ja pian tyyppi halusi itse lopettaa. No, sinällään oltiin tyytyväisiä, ettei tarvinnut jatkaa siellä, mutta olisihan se hauskaa, kun voisi pelailla ihan vaan huvin vuoksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen aika varma, että esikoinen ei kovin montaa vuotta enää halua futista harrastaa. Samassa joukkueessa pelaavat hyvät kaverit (neljä poikaa) ovat kaikki eri tasoryhmissä ja esikoisen treenit menevät kavereiden kanssa pelaamisen sijaan harjoitteluun vieraampien lasten kanssa. Se ei tunnu olevan sitä mitä lapsi harrastukseltaan lopulta haluaa, sillä hänen tavoitteenaan ei ole tulla huippufutariksi.

      Poista
  9. Asian ytimessä!

    Meillä esikoinen harrastaa koripalloa. Ensin kaksi ensimmäistä vuotta koriskerhossa ikävuosina 6 ja 7. Nyt tänä syksynä koriskerhosta siirryttiin ikäkausiryhmiin. Jos koriskerhoa oli ensin kerran viikossa tunnin ajan, niin nyt treenit ovat 1,5 h kolme kertaa viikossa sekä pelireissut päälle. Kyse on kuitenkin vasta 8-vuotiaista nappuloista! Myöhemmin joukkueesta jaetaan harrastejoukkue sekä kilpajoukkue. Tätä toisaalta pidän hyvänäkin. Kaikkien on mahdollista harrastaa lajia, mutta kaikkien ei ole pakko olla lajissa niin tavoitteellinen.

    Mutta niin kauan kuin lapsi itse haluaa ja jaksaa, kuskaamme minne vain. :)

    Poletti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Treenitahtinne kuulostaa tosi hurjalta, mutta jos lapsi tosiaan haluaa ja jaksaa, niin en minäkään estelisi. Ja kilpa- sekä harrastejoukkueeseen jakaminen kuulostaa juuri siltä mitä minäkin peräänkuuluttaisin futiksen osalta.

      Poista