Lasteni tarina kertoo nimensä mukaisesti kirjailijan lasten ensimmäisistä vuosista. Teos sai alkunsa Kummun tyttären viattomasta kysymyksestä omasta vauva-ajastaan ja siitä, millaista tuo aika oli. Pikkukeskosina syntyneet Aino ja Kalle tulivat maailmaan aivan liian aikaisin ja seuraukset ovat perheen elämässä yhä läsnä. Vaikka kirja periaatteessa kuvaa perhe-elämän alkua, on sen ydin ihan toisaalla.
Lasten ennenaikainen syntymä laukaisi Kummussa trauman, jota hän vertaa sotatraumaan. Syyllisyys lasten kohtalosta ja jokapäiväisen pelon asettuminen taloksi peittivät lähes täysin alleen ne myyttiset äidintunteet, joista jokainen lasta odottava nainen lukee ja kuulee. Elämäntapahtuma, jonka piti olla onnellinen, olikin jotain ihan muuta. Tuli kriisi, meni ydinperhe, talo ja koti, tuli avioero. Silti tämä oli vasta alkua.
Sodan traumatisoima ihminen siirtää usein traumaansa eteenpäin seuraaville polville. Myös Kummu pohtii kirjassa olevansa traumatisoitu jo useammassa sukupolvessa. Mistään merkittävästä ei ole saanut koskaan puhua, tunteiden ilmaiseminen on ollut väärin ja ainoa osattu tapa lohduttaa on olllut syöminen. Kummu kirjoittaakin kasvaneensa korvapuusti suussa, kun tunteet tukahdutettiin ja ruoka toimi lohdukkeena.
Tämän kaiken kirjailija kertoo ymmärtäneensä lastensa syntymän, selviytymisen ja kasvamisen myötä. Lapset kasvavat, mutta kiintyminen on yhä haastavaa. Milloin tahansa voi onnettomuus tulla kohdalle eikä eteisestä poispäin kulkeva ehkä koskaan enää palaa. Sen vuoksi on perusteltua vältellä eteistiloja.
Perusluonnettaan voi olla hankala muuttaa, mutta suhtautumistaan asioihin voi. Kummu kirjoittaa ymmärtäneensä tämän tilanteessa, jossa seurasi ystävänsä ja tämän lapsen kohtaamista lapsen ollessa surullinen. Siinä missä Kummu koki tilanteen vaivaannuttavana ja vakiintuneen toimintamallinsa mukaan yritti saada lapsen lopettamaan itkemisensä, oli ystävän vastaus tähän toimintaan pysähdyttävä. Hän, seurattuaan Kummun epämukavuutta totesi ykskantaan, että "Lopeta. Anna hänen itkeä." Hätä oli Kummussa, ei tytöllä. Hän nimittäin rauhoittui isänsä kanssa. Kuten kirjailija tilannetta teoksessaan tilannetta kuvaa:
"Vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Valtterin tytär Inkeri lakkasi itkemästä. "No, helpottiko", hänen isänsä kysyi. Inkeri nyökkäsi. Ja sen jälkeen hän laskeutui isänsä sylistä ja meni jatkamaan leikkejään. En usko hänen myöhemmin kovin kipeästi tarvitsevan pullonsuuta, lohtutupakkaa saati muita huumaavia aineita. Hän osaa jo nyt surra."
Tämä tilanne toimii romaanissa ratkaisevana sysäyksenä jatkolle, jossa Kummu terapian kautta oppi ymmärtämään ja tunnistamaan tunteitaan ja kohtaamaan lapsensa surun ilman vaiennusta. Näin myös paraneminen ja trauman taakse jättäminen voi lähteä käyntiin, askel askeleelta. Muutaman vuoden kuluttua kirja olisi valmis ja trauma poissa.
Lapset kasvavat ja traumat katoavat. Lopulta tarvitaan vain uskallusta astua entisestä pois, tehdä tietoisesti toisin. Sen jälkeen voi hyvällä mielellä astua myös eteiseen.
Kuvat: tammi.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti