Esikoisen ja kuopuksen rooleista

Eilen vietettiin poikien päiväkodin 40-vuotisjuhlia. Molempien lasten ryhmät esiintyivät tilaisuudessa ja tämä esiintyminen on luonnollisesti ollut pinnalla viime aikoina. Kuunnellessani lasteni ajatuksia tulevasta tapahtumasta olen jälleen kerran tullut ajatelleeksi heidän luonteidensa eroavaisuuksia.

Esikoinen on se lapsi, joka jännittää kovasti, murehtii herkästi ja ujostelee alkuun. Tästä huolimatta hänellä tuntuisi olevan kova halu esiintyä ja tämä halu voittaa arastelun. Esikoinen on aina ollut mukana kaikissa päiväkodin juhlissa, hän on laulanut kevätjuhlassa yksin ja oli nytkin innolla lauluesitystä harjoittelemassa. Rekvisiitatkin napattiin kotoa mukaan, niin tulee aidompi fiilis esitykseen. Niin ja rusetti kaulaan, muillakin pojilla kun kuulemma oli päällään herrasmiehen vaatteet.

Kuopus puolestaan tuli eräänä päivänä kotiin ja ilmoitti ykskantaan, että hän ei muuten aio esiintyä. Kuoroon hän saattaa pakon edessä suostua ja kertoi, että "mä oon kuololainen". Pari päivää myöhemmin sama tyyppi totesi puoliksi tuohtuneena olevansa kuitenkin mustikka. Tästä päättelin, että yksi kappale "kuololaisia" ei ehkä ollut se toivottavin tilanne, vaan niin piti pikkutyypinkin vetää mustikan hattu päähänsä ja piirileikkiä yleisölle. Ja hienosti meni, tosi hienosti. Esikoisesta ei ollut epäilystäkään etteikö olisi mennyt.

Kuopus on se, jonka esiintymistä minä jännitän. Esikoisesta tiedän, että hän osaa ja hanskaa, haluaa ja tekee. Kuopuksesta mietin mahtaako lapsi mennä lainkaan muiden mukana esille, iskeekö mököys kesken piirileikin vai kasvaako kaipaus äidin viereen liian suureksi. Eilen sain jälleen tuta, että kovasti on pienempikin kasvanut. Tyynesti moikkasi meille vanhemmilleen yleisöön ja kävi muiden ryhmäläisten kanssa istumaan omalle paikalleen.

Siinä katsellessani aloin miettiä mikä merkitys olemiseen ja tekemiseen on lapsen luonteella ja mikä taas syntymäjärjestyksellä. Onko esikoisena syntyneen helpompaa kasvaa olemaan esillä, vai tuleeko se häneltä luonnostaan? Ja kuinka paljon tähän vaikuttaa oma mallini, se että minä ja siskoni olemme rooleissamme ihan niin kuin omat poikani.

Minustahan on siis ihanaa olla esillä, vaikka olenkin jännittäjä ja pohjimmiltani arka. Mistä päästäänkin siihen, olenko minä arka yhä, vai kuvittelenko vain lapsuuden peruna olevani. Joka tapauksessa ala-asteella juonsin koulun kevätjuhlat ja olin aina jos mahdollista ohjelmissa mukana. Lukiossa olin näytelmäkerhossa ja lukuisia vuosia meni luottamusoppilaana. Olen se tyyppi, joka tekee ja hoitaa, järjestää ja pitää puheen vielä päälle siskoni hengaillessa tyytyväisenä taustalla. Esikoinen ja minä, kuopus ja tätinsä. Todella tuttua.

Mies on keskimmäinen lapsi ja omien sanojensa mukaan stereotyyppinen sellainen.

Esikoisen rooli voi olla myös raskas. Ei ole pelkkä kulunut klisee, että esikoinen taistelee ja kuopus pääsee vanavedessä helpommalla. Esikoinen puhuu hautajaisissa ja häissä, hoitaa käytännön asiat ja neuvoo sekä opastaa. Kuopuksella on aina joku kenelle soittaa ja keneltä kysyä, mutta esikoisen pitää selvittää asiat itse. Mikä siis on syntymäjärjestyksen merkitys, mikä osuus luonnetta ja persoonaa? Tällä hetkellä en saa päähäni yhtäkään sellaista sisarusparia, jossa esikoisen ja kuopuksen roolit eivät olisi ylempänä kuvatun kaltaiset.

Aloin myös miettiä sitä perinteistä "vanhempien suosikki" -asetelmaa ja sitä pidänkö minä itse jotenkin yllä poikieni rooleja. Olen itse aina ajatellut, että siskoni meidän perheemme kuopuksena on ollut vanhempieni erityishuomion kohteena, ihan vaan kun sattuu olemaan se nuorin. Tähän ei liity mitään epätasa-arvoista tai yhden lapsen suosimista, vaan asetelma tuntuu tulleen luonnostaan ja liittyvän nimenomaan jotenkin tuohon kuopuksen asemaan ja rooliin. Eilen illalla oma kuopukseni puolestaan kietoi kätensä minun käteni ympärille nukahtaessaan ja huomasin miettiväni, että asetanko minä erilaisia odotuksia lapsilleni. Mitä jos esikoisella on kova rasite esikoisasemastaan jo itsessään sen lisäksi, että hänen luonteensa on huolehtivaisuuteen taipuvainen. Osaanko arvostaa hänen taitojaan tarpeeksi vai vaadinko häneltä enemmän vain sen vuoksi, että hän nyt vain on niin noheva tyyppi. Samaan aikaan kuopus saa käpertyä kylkeeni nukkumaan ja minä vain nautin hänen olemassaolostaan.

Päteekö tämä myös koulumenestykseen? En halua missään nimessä asettaa lapsilleni turhia paineita tai epärealistisia odotuksia. Olenko silti sitä mieltä, että kahdeksikko esikoisen kokeista olisi pettymys samalla, kun se kuopukselta olisi onnistuminen? Olenko huomaamattani luonut lapsille erilaiset odotukset tulevaisuuteen? Siinä ei olisi edes mitään järkeä, sillä kuopus on taidoissaan todellisuudessa edellä sitä, missä esikoinen oli samanikäisenä. Onko heistä käyttämäni nimitys Äly ja Väläys turhan lokeroiva? Hämmentävää.

Mitä minä siis voin vanhempana tehdä rikkoakseni näitä rooleja? Voin kannustaa kuopusta ja odottaa häneltä enemmän, täyttäähän vauvani ihan kohta jo neljä vuotta. Voin auttaa esikoista rentoutumaan ja nauttimaan tekemisestä suorittamisen sijaan. Voin pitää huolen siitä, että odotan molemmilta yhtä paljon tai yhtä vähän, miten asiaa nyt haluaakaan lähestyä. Voin arvostaa heitä yksilöinä, yksilöllisten ominaisuuksiensa mukaan. 

Vaikka täytyy kyllä todeta, että kyllä luonteellakin on merkitystä. Eilen kävin ojentamassa onnittelukukat päiväkodille vanhempainyhdistyksen puolesta. Ja jos yhtään esikoistani tunnen, niin enemmän häntä tulevaisuudessa harmittaa alisuoriutuminen kuin kokeisiin lukemiseen käytetty aika.

Tuntuuko tutulta? Vai onko kokemuksesi päinvastainen? Kerro ihmeessä!