Bittersweet

Eilen oli hieno päivä, kun klikkasin itseni yliopiston sähköisille rekisterisivuille ja siellä se komeili tutkintonimikkeenä. Filosofian maisteri. Mitä siitä, että publiikki on vasta kahden viikon kuluttua, nyt homma on jo kirjoissa ja kansissa. Tosi hyvä fiilis, voin kertoa. Hyvä minä ja kiitos kaikki te, jotka homman olette mahdollistaneet!

Mutta. Olen kirjoittanut tännekin surusta, jonka viime joulupäivänä saimme kohdata läheisen menehdyttyä yllättäen. Hänen menetyksensä ei valitettavasti ollut ainoa, vaan aika tarkalleen vuotta aikaisemmin menetimme toisen läheisemme. Kaksi ihmistä, jotka ovat olleet lapsuudestani lähtien osa elämääni, tärkeitä ja rakkaita, merkityksellisiä ihmisiä meille kaikille. Seisoin kotimme keittiössä ja ajattelin, että kaksi on joukosta poissa, kun tätä saavutustani juhlistetaan. Ja se on niin äärettömän epäreilua.

On vaikea pukea sanoiksi näiden puolentoista vuoden aikaa. Absurdia? Kummitätini menehtyi vakavaan sairauteen samana päivänä, kun kuopus täytti yksi. Elämän kiertokulku, sanoisi joku. Paskamainen juttu, sanon minä. Silti osasimme ehkä hiukan asennoitua tulevaan. Setäni menetys tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja kaikki vaiheet shokista alkaen on käyty läpi.

Minä itken yleensä autossa. Viime kuukausiin on mahtunut kaikenlaisia järjestelyjä kuolinpesän asioihin liittyen ja olen käynyt useasti nyt jo myydyllä asunnolla. Kotimatkalla itkin aina. Ikävöin ja itkin, kuuntelin musiikkia ja ajelin kotia kohti. Kotona ei tarvita kuin muutama alkutahti hyvästä kappaleesta ja kaikki palaa mieleen. Sitten kuivaan kasvoni ja lähden hakemaan poikia päiväkodista. Elämä jatkuu, ihan  konkreettisesti.

On vaikea myös kuvailla sitä miten tärkeä ihminen setä tai täti on voinut meille olla. Toinen piti sinua sylissäsi ristiäisissä, toinen kävin usein kylässä ja nukahti aina sohvalle. Toinen osti kauniita vaatteita matkoilta lahjaksi, toisen kanssa käytiin yhdessä matkalla. Toisen kanssa valittiin viinit häitä varten, toinen tanssi kanssasi häiden kolmannen valssin appiukon kieltäydyttyä. Ja oli itsestäänselvää pyytää tanssitehtävään juuri häntä. Häntä, joka ravintolassa tilasi kaksi jälkiruokaa, ihan vaan kun teki mieli molempia. Ei haittaa edes, vaikka ette olisi lähiaikoina pitäneet aktiivisesti yhteyttä, sillä lähetithän kortteja ja yritit soittaa. Tiesit, että yhteydenpidon aika tulee taas. Eikä se tullutkaan. Mitä huijausta.

Eilen illalla mietin millaista on juhlia saavutustani näiden ihmisten katsellessa sitä jostain ihan muualta. Muistan yhä ne onnea täynnä olevat puhelut, jotka kymmenen vuotta takaperin yliopiston ovien avauduttua soitettiin. Miten siis voi olla mahdollista, että he eivät ole skoolaamassa kesäkuun viimeisenä lauantaina meidän muiden kanssa. Voin olla itsekäs, ei haittaa, mutta minä olisin halunnut pitää heidät. Minulla ei ole liikaa sukulaisia, lapseni olisivat tarvinneet isotädin ja -sedän. 

Otin mukaan yhden pinkin ja yhden vaaleanpunaisen oksan neilikkamaljakosta ja ajoimme eilen illalla Tapiolan uurnalehtoon. Jätimme kukan tädin haudalle ja toisen yhteiselle muistokivelle setää varten. Esikoinen vielä vilkutti taivaalle, "sinne tähdelle mistä ne meitä katselevat karkkia ja suklaata syöden". Minä valmistun ja olen osaksi tällainen, koska te olitte elämässäni. Olkaa jatkossakin, siellä jossain.