Ekaluokkalaisen äiti

Lapsuudenkotini pihalla kukkii joka vuosi syysleimu. Sen kukista tietää kesäloman alkavan olla ohitse ja koulun alun lähenevän. Ensimmäisenä koulupäivänä loman jälkeen heleät pinkit kukat lähettävät arkeen palaavat matkaan. Viimeksi käydessäni nuput olivat jo hennon vaaleanpunaiset ja nyt todennäköisesti jo täydessä kukassa. Seuraavaksi tulevat pihlajanmarjat ja silloin syksy on kunnolla täällä.

Olen muutaman viimeisen vuoden ajan ajatellut, että pikkulapsivaihe on meidän perheemme kohdalta ohitse. Silti päiväkodin kuuluminen arkeen on pitänyt vielä kohtuullisen tiukasti kiinni kurahanskojen maailmassa. Tänä syksynä meillä on perheessämme kaksi koululaista, ekaluokkalainen ja kolmasluokkalainen. Ei ole enää päiväkodin henkilökuntaa pitämässä kuopusta silmällä, ei ketään kertomassa kuulumisia joka iltapäivä ja huolehtimassa, että villakerrasto löytyy ulkovaatteiden alta talvipakkasilla. Eroahdistusta pukkaa, vaikka samaan aikaan iloitsen tästä vaiheesta kovasti. 

Reppuselkäistä ekaluokkalaista jännittää. Tuleva syksy tuo paljon uutta opittavaa ja muistettavaa. Joistakin asioista tulee isoja pienessä mielessä pyöritellessä, mutta siinä auttavat vanhemmat. Isoveli on saanut kiellon kertoa koulusta muuta kuin positiivista, jotta jännitys ei muuttuisi peloksi. Toisina päivinä lapsesta aistii luottamuksen, kyllä hän tämän koulun aloituksen klaaraa. Toisina päivinä pitää saada vielä olla pieni. Yleisfiilis on kuitenkin positiivisen jännittynyt, onneksi. Koulun alkaminen on iso, kiva ja merkittävä juttu.

Minun mielessäni myllertää ja olen kipeän tietoinen vastuustamme vanhempina ja siitä miten paljon meidän on vuosien myötä hänelle pitänyt opettaa. Yhtä aikaa olen luottavainen ja mietteliäs. Huolen aiheet ovat pieniä ja hassuja. Miten voin ikinä päästää hänet liikenteen sekaan kävelemään? Miten hän koskaan muistaa vilkaista vielä olan yli siinä tietyssä risteyksessä ja miten muistaa ottaa kaikki tavarat ja vaatteet koulupäivän päätyttyä mukaan? Löytääkö hän välitunnilta luokkaan, koulun piha on niin suuri ja hän niin pieni? Eksyykö matkalla iltapäiväkerhoon tai ruokalasta takaisin luokkaan? Ja ennen muuta, mitä hän tekee, jos eksyy? Rohkeneeko kysyä neuvoa?

Ajoittain haluaisin sulkea lapseni syliini ja kietoa hänet pumpuliin, pitää kavalan maailman kaukana. Ja silti on taas se hetki, kun minun on äitinä astuttava askel taakse, tuupattava lapsi hellästi matkaan ja toivotettava hauskaa päivää. Hymyiltävä reippaasti ja suljettava silmät parasta toivoen vasta sitten jälkeenpäin. Mietin olemmeko onnistuneet kasvattamaan lapsestamme itseensä luottavan ja pärjäävän tyypin tähän maailmaan. 

Ja vaikka minä välillä silmäni suljenkin ja vain toivon sitä parasta, näkee lapsi äidin, joka suhtautuu koulun alkamiseen ennen muuta innokkaasti ja luottavaisesti. Sitä kautta sama luottamus siirtyy lapseen. Sillä sitähän tämä ensi viikko ja koko ensi syksy mukanaan tuo, paljon uutta, kivaa ja ihanaa. Paras vuodenaika on alkamaisillaan ja samalla lapselle aukeaa aivan uusi maailma. Taito kuoria peruna tai taluttaa pyörä suojatien yli turvallisesti on ainoastaan tapa hallita tuota tuntematonta. Lopulta on tärkeää vain se, että minä uskallan astua askeleen taakse ja lapsi askeleen eteenpäin.