Äiti yksin kotona

Tänä kesänä olen ollut kaksi kertaa yksin kotona yön yli. Se on hyvin harvinaista herkkua, sillä käytännössä kanssani on aina vähintään toinen lapsista, usein molemmat. Ja vaikka meidän parisuhteessamme toisen menoja ei todellakaan kysellä tai rajoiteta, olen monta monituista kertaa uneksinut vaikkapa toisella puolella Suomea olevasta anoppilasta. Sellaisesta paikasta, jonne mies ja lapset menisivät säännöllisesti ilman minua. Sellaista meillä ei ole, mutta kesäpaikka meiltä nykyään löytyy.

Sanoin miehelle alkukesästä, että minun täytyy saada olla enemmän itsekseni. Olen lomaillut poikien kanssa kolmisin, olemme joka arkipäivä yhdessä jo ennen miehen tuloa töistä ja toki työmatkojen aikana. Ja vaikka perheen kesken vietetty aika ihanaa onkin, täytyy kuunnella itseään. Minä tarvitsen aikaa ihan yksin omien ajatusteni kanssa. Sen jälkeen jaksan taas täydestä sydämestäni olla läsnä.

Omassa ajassa ei minun kohdallani ole kyse mistään sen kummemmasta kuin mahdollisuudesta olla yksin omien ajatusten kanssa. Olen aina ollut samanlainen, oman ajan tarve on kohdallani suuri. Parasta on puoliso, joka tämän ymmärtää. Ja ymmärtää myös sen, että samaan aikaan minulla on kamala ikävä aina, kun emme ole yhdessä. Myös pojille erossa oleminen on vaikeaa, mutta tässä asiassa on hyvä lempeästi töniä eteenpäin. He saavat aikaa olla isänsä kanssa miesten kesken.  

Kun aikaa ei ole määrättömästi tuntuu helposti siltä, että se loppuu kesken. Pitäisi lounastaa kaupungilla, tavata ystäviä, käydä ostoksilla, tehdä hyvää ruokaa kotona, katsoa sarjoja ja lukea kirjoja. Ja tietysti nukkua. Ensimmäisellä kerralla olinkin sosiaalinen, kävimme kuopuksen kummitädin kanssa kaupungilla ja tulin kotiin vasta illalla. Istuin sohvalla, lakkasin kynsiä ja katsoin huonoja ohjelmia televisiosta. Kaikkein tärkeintä oli hiljaisuus. Kun voi olla vain omien ajatusten kanssa ilman mitään ylimääräistä ääntä.

Toisella kerralla en mennyt minnekään tai nähnyt ketään. Sen sijaan siivosin rauhassa kaikki kaapit, raivasin turhat kamat pois ja pyyhin hyllyt. Pesin pyykkiä ja järjestin vaatekaapit. Keittelin pastaa ruoaksi kaapista löytyneistä pussinpohjista ja luin kirjan. Ja kuuntelin tällä kertaa sitä musiikkiakin. Oli kuulkaa ihanaa!

Onko normaalia, että tarpeesta olla yksin tulee huono omatunto? Saako äiti sanoa niin? Valtaosa arjesta menee perheen ehdoilla ja niin sen pitääkin mennä. Olen itse tehnyt tämän valinnan ja seison yhä sen takana. Silti kuulun niihin vanhempiin, jotka sanovat illalla hereillä hyppiville lapsilleen, että nyt alkaa aikuisten aika ja meillä on oikeus myös olla rauhassa kahdestaan, katsoa aikuisten ohjelmia televisiosta ja jutella ilman keskeytyksiä. Se ei tarkoita sitä ettenkö haluaisi olla lasteni kanssa, kuten ei haluni olla välillä yksin tarkoita sitä myöskään. 

Olen tullut vuosien myötä siihen tulokseen, että koko tämä äitiyshomma on aivan jakomielitautista. Ensin tuuppaat rakkaat tyyppisi matkaan saadaksesi sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vähän myöhemmin päädyt kuuntelemaan Egotripin Mestaripiirrosta ja toivomaan, että tulisivat jo kotiin.