Viime perjantaina tapasimme ystäväporukkamme naisten kanssa hyvän ruoan ja viinin merkeissä. Siinä kun päivittelimme ikävuosien kertymistä ja katsoimme Vain elämää telkkarista, tuli puheeksi blogini ja mitä kaikkea siellä kirjoitan. Tai ennemminkin, mitä en kirjoita.
Aihe on mielenkiintoinen ja siinä jutellessamme aivoissani alkoi samantien raksuttaa. Ystäväni pohti sitä ristiriitaa, joka vallitsee minun itseni ja blogissa esiintyvän "minun" välillä sellaiselle, joka tuntee minut henkilökohtaisesti. Hän kertoi kuinka siloitellun kuvan blogistani saa verrattuna siihen millainen olen oikeasti ja otti hyväksi esimerkiksi Facebook-statukseni, joissa usein käydään hyvin avointa ja mielenkiintoista keskustelua. Tiedän mistä hän puhui ja olen samaa mieltä hänen kanssaan.
Kuten suurimmassa osa blogeista, myös tässä riipaistaan meidän elämämme pintaa. Ei niin, että tänne kirjoittamani asiat olisivat epätosia, ei todellakaan. Mutta en tietenkään kerro kaikkea. Täällä tutustuu meidän perheeseemme ja minua kiinnostaviin asioihin samalla tavalla kuin tervehtii hyvän päivän tuttua tämän tullessa kadulla vastaan. Vaihdetaan muutama sana, päivitetään ensimmäisenä mieleen tulevat kuulumiset ja jatketaan matkaa.
Tämä on minun valintani. On minun vastuullani pitää huoli siitä etten jaa mitään liian yksityistä, ihan jo lapsiani ajatellen. Monta kertaa tekisi mieli olla raatorehellinen ja kirjoittaa kaikesta siitä mitä ihan normaaliin perhearkeen kuuluu. Heräämiskiukkua, hoputtamista hampaidenpesuun, lähtöraivareita ja äidin hermoromahduksia. Eskariuhmaa, lähestyvää esiteini-ikää ja ylipäänsä kaikkea sitä päivissämme läsnä olevaa säätöä. Välillä tuntuu siltä, että arjestamme saisi mahtavan komediasarjan. Ja samaan aikaan me elämme oikeasti juuri niin kivaa arkea kuin mistä tänne kirjoitan.

Voi kuinka haluaisinkaan kirjoittaa kaikesta tästä. Kyseessä ei kuitenkaan ole ainoastaan minun elämäni ja olen mielestäni löytänyt hyvän tasapainon kaiken sen kanssa mitä ja miten paljon voin elämäämme jakaa. Minulla ei ole oikeutta tuoda lapsiani yhtään enempää kirjoituksiini. Lapsillani on oltava kasvurauha. Toisaalta ajattelen, että kaikki nuo yllä mainitut on täällä olemassa, jos vain osaa lukea rivien välistä. Minä en nimittäin oikeasti kaunistele yhtään mitään enkä kirjoita arjestamme parempaa kuin se on. Jätän ainoastaan joitakin asioita kertomatta tai viittaan niihin siellä rivien väleissä. Ja jos tuntee minut tai on juttujani pidempään seurannut uskon, että sen osaa sieltä poimia.
Toisaalta, kuten ystävänikin ehdotti, voisin tarttua tässä blogissa enemmän ajankohtaisiin aiheisiin. Voisin kirjoittaa yliopistojen koulutusuudistuksesta, uudesta opetussuunnitelmasta, äitiysvapaiden muutospaineista tai päivähoitokysymyksistä. Voi kyllä, minulla olisi paljonkin sanottavaa yhteen jos toiseenkin aiheeseen. Samaan aikaan mietin mitä minun on järkevää itsestäni tänne antaa. Mieheni ymmärtää minua paasatessani tämän ihmiskunnan olevan tuhoon tuomittu, kun Haluatko miljonääriksi -kilpailija ei osaa sijoittaa kysymystä pankin pääjohtajasta historialliseen kontekstiin ja päätyy vastaamaan sen henkilön nimen, joka annettuna aikana oli presidenttinä. Tai kuinka en ymmärrä miten ihmiset eivät lue lapsilleen ääneen, vaikka sen tutkimukset myöhempään oppimiseen ja aivojen kehittymiseen ovat kiistattomia. Että kuinka paljon tyhmyyttä tämä maa vielä kestää, kun ihan tavallisesta yleissivistyksestä ei huolehdita. Tai kuinka superarjelle irvailevat kolumnit ovat itse asiassa suoraan minun arkeani, meillä ihan oikeasti kun tuo arki pysyy hanskassa eikä eri väreille tarkoitetuista pyykkikoreista tarvitse tehdä vitsiä. Mutta minä suojelen itseäni, sillä olen useaan kertaan huomannut miten sarkasmi ja ironia, oman huumorini keskeiset aineisosat, eivät välity kirjoitetussa tekstissä.
Toki olen livenä erilainen verrattuna blogin rouva Erikssoniin. Olen puheliaampi, avoimempi, välittömämpi ja nauravaisempi. Lörpöttelen, hermostun hetkessä ja sovin seuraavassa. Haluaisin olla hallittu ja hillitty, mutta todellisuudessa säädän enemmän kuin olisi oman mielenterveyteni vuoksi suotavaa. En tiedä toisiko blogin sisältöön lisäarvoa se, että liukastuin siihen parkkihallin keskellä olevaan ainoaan öljyläikkään ja haisin koko työpäivän hyvin bensiiniselle tai että unohdin silmälasit kotiin ja jouduin käyttämään koko päivän aurinkolaseja vahvuuksilla. Oli muuten eri päivä.
Nyt kuitenkin, yleisön pyynnöstä. Mitä kaikkea arjen sattumuksia olen viime aikoina jakanut Facebookissa valitulle ystäväjoukolleni, mutta jättänyt kirjoittamatta tänne. Nauttikaa.
- Viime sunnuntain perhekuvauksissa kuopus piti silmiään kierossa, mutta kertoi tästä onneksi jo puolivälissä eikä pimittänyt tietoa kuvausten loppuun saakka.
- Eräänä päivänä, kuunneltuani aikani molempien poikien kiukkua läksyjen tai kokeisiin lukemisen äärellä, olin valmis hakemaan pahvilaatikon ja muuttamaan metsään. Kävi ilmi, että moni muu äiti-ihminen oli myös lähdössä laatikko-ostoksille. Ehdotin leiriretriittiä kuusen alla.
- On hurmaavaa, että kuopuksen eskariuhman helpottaessa aletaan esikoisen kohdalla lähestyä esiteini-ikää. Näen suustani pääsevien kirosanojen määrän pysyvän jatkossakin samana.
- Yhtenä iltana meidän piti miehen kanssa jutella kasvatusasiasta ja siitä miten toimimme tietyssä tilanteessa. Väsytti liikaa, joten ehdotin, että heitetään vastaukset lonkalta. Se sopi miehelle erinomaisesti.
- Tulin perjantaina puoliltaöin viihteeltä kotiin ja söin lattialta kuivahtaneen mandariininkuoren. Luulin sitä sipsiksi.
- Piti tehdä referaatti, mutta imuroin.
- Kielsin kuopusta kirjoittamasta äidinkielen vihkoon sanaa "oksennus" esimerkiksi o-alkuisesta sanasta.
- Kuopuksella oli hieno päivä koulussa, kun hammas irtosi ja pulu kakkasi paidalle.
- Päällystin lapsen kirjoja ja tämä ilmoitti vihkonsa näyttävän auton alle jääneeltä.
- Mies kysyi minulta lähtisinkö mukaan kesäpaikalle laittamaan talon alapohjaa kuntoon. Minä kysyin häneltä haluaako hän vielä olla naimisissa kanssani.
Nyt kuulisin mielelläni teidän mielipiteitänne tästä. Haluatteko te lukea myös pyykkivuoristamme ja hiekasta eteisen kynnysmatolla? Vai onko hyvä näin?