Tiedättekö sen tunteen, että aina voisi tehdä vähän enemmän. Venyä vielä piirun verran pidemmälle, lukea yhden kirjan lisää ja ottaa yhden lisävastuun hoitaakseen. Epäilen, että valitettavan moni teistä tietää.
Jostain syystä minulla ja miehelläni työt tuntuvat kasaantuvan loppuvuodelle. Toissavuonna luin ja kirjoitin ihan hulluna mitä lähemmäs joulua tultiin. Muistan miten istuimme miehen kanssa ilta toisensa jälkeen läppäreidemme äärellä leikittyämme sitä ennen pari tuntia osallistuvia ja hyviä vanhempia. Viime vuonna tähän aikaan olikin sitten jo keuhkokuume diagnosoitu koko syksyn kestäneen flunssaputken päätteeksi. En pystynyt tekemään töitä, mutta en toisaalta pahemmin nauttimaan joulun odotuksesta ja ihanasta fiilistelystäkään.
Tänä syksynä olen tehnyt enemmän töitä kuin ikinä. Olen hypännyt sumeilematta syvään päähän ja ottanut haltuun aivan uuden työkokonaisuuden. Sanonut kyllä luottaen siihen, että minä osaan ja pystyn. Ja niinhän minä olen osannut ja pystynytkin, vaikka samaan aikaan olen vasta ihan alussa tällä työpolullani. En kadu hetkeäkään, päinvastoin, mutta aikaa se on vienyt.
Syyskuu oli katastrofaalinen. Olin normaalisti töissä ja samaan aikaan luin ja kirjoitin paitsi sovittuja arvioita, myös lehtijuttua. Usein meni yön puolelle ennen kuin ehdin aloittaa vinkkauskirjojen lukemisen. Mies sanoi yhtenä päivänä ettei muista milloin olisin ollut illan tekemättä töitä. Lokakuussa helpotti, kun kaikki sovitut työt oli laitettu eteenpäin. Sitten allekirjoitinkin jo uuden työsopimuksen ja hyppäsin kouluyhteistyöhön. Piti hallita kaikki eskareista kuudesluokkalaisiin. Luin, suunnittelin, valmistelin ja toteutin. Ja rakastan sitä. Mutta yksi palikka vielä uupuu.
Niin, mites ne opinnot tänä syksynä? Pitkään olin toiveikas ja buukkasin itselleni kaksi tenttiä tähän joulukuulle. Ajattelin käyväni tekemässä pikareissun pohjoiseen ja takaisin. Viikko sitten olin lukenut yhden tenttikirjan, tämän viikon alussa toisen silmäillen. Vielä toissapäivänä olin kuitenkin sitkeästi menossa, ykkönenkin riittää arvosanaksi.
Sitten tuli toissayö, jolloin heräsin kolmelta ja valvoin viiteen. Siinä ehtii ajatella kaikenlaista, myös sitä miten stressi- ja ylikuormitus on minulla selkeästi päällä silloin, kun valvominen alkaa. Olin jo unohtanut millaista on, kun ei pysty nukkumaan. Sitä ongelmaa ei ole ollut tänä syksynä, olen nukkunut sikeää väsyneen unta. Jotain kuitenkin naksahti aivoissani kohdalleen ja aamulla kerroin miehelle etten aio lähteä tenttimään.
Ajattelin, että nyt pitäisi tuntua helpottuneelta. Osin tuntuukin, järjellä ajateltuna tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Tuntuu hieman helpommalta hengittää. Ehdin kyllä tehdä kyseiset tentit esimerkiksi alkuvuodesta ja pidemmällä lukuajalla. Tunnepuoli onkin sitten eri asia. Tietysti minun olisi pitänyt pystyä tähän, sehän on selvä. Nolottaakin vähän. Ja samaan aikaan olen syksynä kuitenkin kerännyt ensimmäiset opintopisteeni työharjoittelusta, se luonnollisesti kuittautuu ihan töissä käymällä.
En usko, että löydän koskaan sellaista armoa itseäni ja tekemisiäni kohtaan kuin toivoisin. Samaan aikaan tiedän, että saan olla todella ylpeä siitä miten olen syksyn työt hoitanut. Sanoin kollegalle ongelmani olevan se, että kaikki tekemäni on aivan liian kivaa. Mutta myös kivaan voi väsyä ja väsyykin. Kamppailenkin itseni kanssa parhaillaan sen osalta otanko keväälle kirja-arvioita vai en. Itsensä hajottaminen ei palvele ketään, mutta tiedättehän te. Kun niiden tekeminen on niin kivaa.
Nyt kuitenkin vietän itsenäisyysvapaita perheeni kanssa. Heidän, joiden kanssa olemista olen suorastaan ikävöinyt viime aikoina. Käyn katsomassa Stockan jouluikkunan ja pyörähtelemässä karusellissa Senaatintorilla. Vietän kuopuksen syntymäpäiviä. Maalaan ehkä seinän. Menen töihin seuraavan kerran vasta ensi viikolla. Joululomaa puolestaan pidän kaksi kokonaista viikkoa, oli suorastaan nautinnollista vetää rakseja kalenteriin päivien kohdalle. En ole tavoitettavissa, olen kotona lukemassa, nukkumassa ja lasteni kanssa. Siitä taas uusin voimin ja suurella innolla kevätkautta kohti.
Sitä ennen kuitenkin vielä kahden viikon ajan monta mielenkiintoista kirjavinkkausta, työpajaa, kohtaamista ja kokousta. Onnea on mennä töihin hymyillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti