Kirja-arvostelussa Finlandia-ehdokas: Jari Järvelän Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. 

200 s. Tammi: 2018. 

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta ja 

arvio julkaistu alkujaan Parnassossa. 

Sodan jäljet lapsen silmin

On kaupunki, jonka jakaa kahtia koski. Kosken toinen puoli kuului vuoden 1918 sisällissodassa punaisille ja toinen valkoisille. Kosken yli kulkee silta, jota vielä kuusikymmentä vuotta sodan jälkeen ei kevyin perustein ylitetä. Rintamien välissä kesäänsä viettää pieni poika.

Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Jari Järvelän romaani Kosken kahta puolta. Ollaan 1970-luvun lopulla, kun seitsemänvuotias Jari viettää kesälomaa isoäitiensä luona. Aino on äidinäiti, jonka luona Nälkälänmäellä käydään ulkohuussissa ja raaputetaan talvisin jääkukkia ikkunoista. Keskustassa asuva Sofia taas on isänäiti. Hänen kahvipöydässään on montaa sorttia keksejä ja vessassa upottava matto. Sota-aikaan molemmat olivat lapsia, Aino punaisen perheen tytär ja Sofia valkoisen.

Muutaman kesäisen päivän myötä Järvelä näyttää lukijalle lapsen havainnoin ja molempien mummien sotakokemusten kautta kuinka syvä juopa kahden maailman välillä voi olla ja kuinka sota yhä vaikuttaa nykypäivään.

Romaani pohjautuu kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin, mutta on Järvelän mukaan fiktiivinen kertomus menneisyyden painolastista. Mummit eivät koskaan tule kylään yhtä aikaa tai ylitä siltaa turhaan. Jarin vanhempien rakastuminen toisiinsa ”sillan yli vääränväriseen” oli aikanaan ”pahempaa kuin murha”, kuten Jari asian lapsen varmuudella ilmaisee. Ei ole väliä onko Romeon ja Julian muunnelma totta vai ei. Kahden rintaman tarinaan se sopii.

Lapsen katseen kautta tapahtuva trauman purkaminen on keinona tehokas. Jari on tiedonhaluinen lapsi, jolla on vilkas mielikuvitus ja tarkkoja havaintoja. Aikuisten mielestä sodan tapahtumista pitää puhua kuiskaten jos ollenkaan, ja isomummokin sanoo kuinka ”valoisa maailma on vaarallinen paikka”. Jari osaa muuttua näkymättömäksi aikuisten katseelle ja kuulee näin salaa kaikenlaista.

Nämä tarinat heräävät eroon leikeissä. Mielikuvitusystävä Vilholla on reikä vatsassa ja kellarin seinästä voi kaivaa teloituksesta jääneitä luoteja. Jarin lapsuuspäivät kasvavat huolettomaksi vastakohdaksi isoäitien kokemille kauhuille.

Ja kun on oikein utelias, voi päätyä ikävää ja kaipuuta itkevän isoäidin sängyn alle piiloon. ”Kuulen miten Sofia niiskuttaa ja mumisee en jaksa enää, makaan hiljaa selälläni lattialla, kämmenet sängynpohjaa vasten. Pidän mummin puolesta maailmaa koossa.”

Ilman totuuspohjaa romaanin vastakkainasettelu olisi liian räikeä uskottavaksi. Jarin havainnot sekä mummien lapsuuskokemukset tuovat kuitenkin kahtiajaolle selityksen. On kaksi maailmaa, kaksi totuutta ja ne molemmat ovat kokijalleen yhtä aitoja ja tosia.

Rankasta aiheesta huolimatta romaani on pohjavireeltään toiveikas. Se puhuu menneisyyden hyväksymisestä, siitä kuinka tapahtumat voi tunnustaa, mutta jossain vaiheessa puolten valitsemisen on loputtava. Tässä hyvänä apuna voivat olla jälkipolvet, jotka katselevat kaikkea etäisyyden päästä.