J niin kuin...

No just se vuoden paras ja ihanin juhla. Enää kaksi kuukautta ja aaton touhut ovat täysillä käynnissä, jipii! Sen kunniaksi avaan tässä blogissa virallisen joulutunnelmointikauden näiden Riviera Maisonin ihanien kuvien myötä.

Kunhan toivun hirveästä flunssasta menen piipahtamaan White on Whitessa katsomassa mitä ihanuuksia sieltä jo joulua ajatellen löytyykään. Lahjakortti polttelee taskunpohjalla, mitäköhän kaunista sillä kotiin saisi?

Kaikki postauksen kuvat rivieramaison.com.

Dubbi dubbi duu...Dubai

Mietimme joskus useampi kuukausi takaperin miehen kanssa, että talvella olisi mukava matkustaa jonnekin. Jo tuolloin oli puheissa matka Dubaihin, mutta asiasta ei tullut valmista ja se jäi roikkumaan. Sitten aloimme pohtia yhteistä 35-vuotismatkaa vuoden päähän, ehkä Tokioon tai New Yorkiin kera ipanoiden. 

Eräänä päivänä olin töissä lounasbreikillä ja samalla laskeskelin vähän finanssiasioita. Seuraavaksi naputtelin koneen selaimeen osoitteeksi Booking.com. Olin jo aikaisemmin tehnyt taustatutkimusta Dubaihin matkustamisesta ja katsellut useammankin hotellin nettisivuja. Kun huomasin Finnairin sivuilla lentotarjousten kyseiseen kohteeseen olevan vielä voimassa, oli tehtävä miehelle vakava ehdotus. Miten olisi, jos tämän vuoden isompi joululahja perheellemme olisi yhteinen loma kevättalvella. Samana iltana varasin lennot ja heti perään hotellin.

Lähdemme matkaan maaliskuun puolessa välissä ja olemme perillä viisi yötä. Jouduin hieman etsiskelemään sopivia lentoja, sillä halusin meille päivälennot. Öisin on tuplasti rankempaa matkustaa etenkin, jos ei ole mitään takeita siitä nukkuvatko lapset silmäystäkään yöunta koneessa. Päiväunet sen sijaan maistunevat varmasti, kun lento lähtee heti aamulla ja kentälle on herätty aikaisin. Olemme perillä keskiviikkona iltapäivällä ja lähdemme takaisin maanantaina iltapäivällä. Tuollainen loman kesto on meidän perheellemme sopiva, sen tiedän jo kokemuksesta. Emme ole koskaan kaivanneet viikon saati kahden lomaa yhdessä kohteessa, viisi päivää on erittäin sopiva. 

Olin katsonut jo aikaisemmin kahta hotellia, joista toiseen nyt menemme. Le Méridien Mina Seyahi Beach Resort & Marina on viiden tähden hotelli, joka on saanut erinomaiset arvostelut. Sijainnin pitäisi olla hyvä, vastapäätä sijaitsevat Palmusaaret ja taksilla pääsee ympäriinsä. Yksityinen ranta löytyy, samaten uima-altaita ja viereisen Westin -hotellin palvelut ovat myös valitsemamme hotellin vieraiden käytössä. Mietin pitkään minkä huoneen meille varaan ja päädyin ottamaan Club-majoituksen. Näin meillä on lentokenttäkuljetukset hotellin puolesta mennen tullen, privaatti check-in, lounge käytössä ja siellä sekä iltapäivätee sekä Happy Hour. Myös aamiainen kuuluu hintaan. Helppoa lomailua lasten kanssa ja minä olen vähän sellainen kermapeppu, että lomalla on mukava asua tasokkaasti. 

Meille tärkeintä on päästä talven keskeltä lämpöön ja aurinkoon. Tulemme varmasti viettämään suurimman osan lomastamme uima-altaan äärellä, lapset kun jaksavat uida aamusta iltaan. Hotellista löytyy lastenklubi, mutta ainakaan aiemmilla matkoilla lapset eivät ole olleet kovin kiinnostuneita ohjatuista aktiviteeteista. Uiminen, ranta, jätski ja rentoilu ovat riittäneet myös heille vanhempiensa tavoin. Toki myös maailman korkein rakennus sekä seitsemän tähden hotelli on käytävä kurkistamassa vaikka ulkoa käsin ja lapset ihastuivat Dubai Mallin yhteydessä olevaan akvaarioon ja eläintarhaan näyttäessäni niistä heille kuvia. Sinne suuntaamme siis myös eikä unohdeta itse Mallia ja sen käsittämättömiä ostosmahdollisuuksia. Taitaa olla parasta päättää jo lähtiessä mihin liikkeisiin haluaa mennä ja pitäytyä suunnitelmassa! Tässä on hyvin aikaa ottaa selvää muista näkemisen arvoisista kohteista ja hotellin ympäristöstä sekä liikkumisesta ympäriinsä, tämä matka kun on meille ensimmäinen Lähi-Itään suuntautuva. 

Sitä synttärimatkaa voidaan katsoa sitten myöhemmin, jos yhteisymmärrykseen suunnasta päästään. Mies haikailee nimittäin itään, siinä missä minä länteen!

Kaikki kuvat: http://www.lemeridien-minaseyahi.com.

Arkivapaa

Minulla on tällä hetkellä töitä tiistaista torstaihin, joten maanantai ja perjantai ovat vapaapäiviä. Näinä päivinä saan tehtyä yleensä paljon kaikenlaista roikkunutta, saatan paneutua ruoanlaittoon tavallista enemmän ja teen kotitöitä. Pojilla on mahdollisuus olla myös kotona tai vaihtoehtoisesti nautin yksinolosta ja hiljaisuudessta. Puuhailen kaikenlaista, juon välillä kahvia ja kirjoitan blogia. Joskus olen vaan, tosin yhä useammin olen sijoittanut kaikki menot juuri maanantaille tai perjantaille. Työpäivinä kun riittää muutenkin puuhaa ja harrastukset ajoittuvat samoille illoille. Esikoisen oikomishoitoon liittyvät käynnit on hoidettu arkivapaina ja samalla idealla varasin juuri vähän aikaa sitten kuopukselle neuvolan.

Jokainen perhe-elämän ja työn ristipaineessa elävä nainen varmasti toteaa saman kuin minä, arjen hallinta on välillä kaaoksen hallintaa. Sitä, että pesee edes yhden koneellisen pyykkiä ennen nukkumaanmenoa tai päättää imuroida nopeasti senkin uhalla, että sitten ei ehdi jotain muuta. Kinastelee aamulla eteisessä miehen kanssa siitä kumman olisi pitänyt tajuta yöllä olevan pakkasta ja onko pakko sitä tai pitääkö tosiaan tätä. Priorisointia saa tehdä joka ainoa päivä ja silti se pyykkikori pullistelee ja tekemättömät asiat keräytyvät keittiön liitutaululle listaksi. Osaa ei tule tehtyä koskaan, sillä jo ne pakollisimmat hommat vievät ajan ja jaksamisen.

Meilläkin on ollut tällaisia aikoja ja niiden muisto esikoisen pikkulapsiajalta on osaltaan saanut minut ylistämään nykyisen järjestelyn autuutta ja iloitsemaan arkivapaista aivan älyttömän paljon. Saan näinä päivinä kivasti tehtyä kaikenlaista ja meidän arkemme pysyy järjestyksessä. Tänään olen etsinyt kaapeista ja kellarista poikien talvipipot ja hanskat, nimikoinut villahaalarit ja suihkuttanut talvikengät suojasuihkeella käyttökuntoon, aamuinen parin asteen pakkanen sai hoitamaan homman loppuun saakka. Mies puolestaan kävi vaihdattamassa talvirenkaat autoon eikä minunkaan tarvitse miettiä liukkaita teitä huomenaamuna töihin ajaessani. 

Olen järjestellyt työpöydän laatikoita, mapittanut pinkallisen tärkeitä papereita oikeisiin kansioihin, miettinyt huomisen päivän tarvittavia varustuksia ja laittanut kuopuksen reppuun eväät odottamaan huomista retkeä päiväkotiryhmän kanssa. Myös jumppavaatteet odottavat molemmilla valmiina juomapullojen kera, huomenna mennään taas illalla sirkustelemaan. Omien ja lasten seuraavan päivän vaatteiden laittaminen jo illalla odottamaan on ehdoton edellytys sille, että selviämme aamuista kunnialla ja teen tämän joka päivä.

Puolenpäivän aikaan pidin kahvitaukoa ja otin kuvia blogia varten, valo tuntui olevan parhaimmillaan. Kirjoittelin myös muutaman postauksen valmiiksi ennen kuin tein ruoan uuniin valmistumaan ja lähdin päiväkodille kahden jälkeen. Tänään ei ollut menoa kauppaan tai muualle, vaan tulimme suoraan kotiin. Imuroin palattuamme nopeasti kulkuväylät ja pahimmat murut keittiöstä. 

Iltapäiviin mahtuu meillä mukavasti tekemistä. Tänään ipanat ovat kaiken kukkuraksi olleet suhteellisen nätisti, vain yhden kerran on tullut vietyä molempia jäähylle. Teimme helmitöitä ja lapset piirsivät sekä muovailivat. Sen jälkeen kuopus haki palapelin ja esikoinen puolestaan rakenteli legoilla. Televisio on ollut ilahduttavasti kiinni, syyllistyn nimittäin turhan usein sen käyttämiseen taustahälynä. Piirretyt pauhaavat välillä ihan turhaankin taustalla, vaikka kukaan ei katso niitä. Lasten puuhaillessa mies maalasi vihdoin ja viimein esikoisen sängyn loppuun ja minä päätin tehdä hedelmäsalaattia ja omena-kaurapaistosta iltapalaksi. En yleensä välitä pahemmin ruoanlaitosta, mutta leipominen on mukavampaa ja oli kiva puuhailla keittiössä esikoisen tehdessä vieressä kirjoitusharjoituksia.

Nyt ollaan jo illassa. Monena iltana mies lähtee poikien kanssa ulkoilemaan kuudesta seitsemään ennen kuin aloitamme lasten iltatoimet. Tällä aikaa minä joko teen jotain fiksua tai sitten en, monesti luen vain kirjaa sohvalla. Iltatoimia hoidetaan yhdessä ja lomittain, toinen pesee hampaita toisen siivotessa iltapalan jälkiä keittiöstä. Sitten laitetaan kädet kyynärpäitä myöten ristiin, jos lapset nukahtavat helposti ja ajoissa. Jos eivät, hilluu tässä kolmantena yksi kappale liian pitkät päiväunet nukkuneita kuopuksia ja esikoinen tekee tikusta asiaa päästäkseen myös olohuoneeseen. Toivotaan tälle illalle ensimmäistä, pakastimessa on nimittäin puoli purkkia jäätelöä ja boksilla kesken oleva Beck! Tuo tuossa alla olevassa kuvassa puolestaan on esikoisen tekemä ballerina.

Mutta eihän nämä kotihommat lopu ikinä. En edes halua laskea kuinka monta kertaa päivässä sitä pyyhkii keittiön tasoja ja pöytää puhtaaksi, vie lattialla lojuvia tavaroita paikoilleen ja organisoi. Vaarakin tässä kyllä piilee. Kun tehokkaasti manageroi kaikkien perheenjäsenten käytännön juttuja ja huolehtii vielä kodistakin, voi eräänä päivänä huomata muiden ottavan sen itsestäänselvyytenä. Onneksi näillä äänijänteillä siunatulla ihmisellä ei ole vaaraa etteikö tuollaisen tapauksen tullessa kohdalle laivan kurssia taas vähän tarkistettaisi. 

Jaahas, se olisi tiskikoneen tyhjennys ja täyttö seuraavaksi. Pikkupoikien hommana on siivota omat sotkunsa.

Vilkkaan viikon paras päivä

En osaa päättää onko se perjantai vai lauantai. Eilen olin sitä mieltä, että ehdottomasti perjantai! Kun viikko on takana, lapsilla karkkipäivä ja illalla katsotaan koko perhe yhdessä Hauskat kotivideot. Punaviiniä ja pitsaa, poikien lämmittämä sauna. Hyvin tavallisia juttuja, mutta niitä yhteisiä.

Tänään taas olen valmis liputtamaan lauantain puolesta. Rauhallinen päivä kotijuttujen ja asioiden hoitamisen parissa puuhailleen. Jossain välissä ulkoilua ja hyvää ruokaa.  Ehkä molempi parempi!

Onpahan ollut taas viikko. Ihmettelen itsekin miten muutamaan päivää voi mahtua niin paljon kaikenlaista sen normaalin päiväkoti-työpaikka-ruokakauppa-koti -yhdistelmän lisäksi. Keskiviikkona mies hyväksyi työtarjouksen ja allekirjoitti sopimuksen uudesta paikasta. Irtisanomisaika loppuu joulukuussa ja uudet haasteet alkavat. Torstaina mieheen iski flunssa ja herran on löytänyt tuosta sohvanpohjalta makaamasta. Pyysin häntä nappaamaan viikolla yhdet asukuvat, vähän vaihtelua tänne kirjoitusten kuvitukseksi. En tarvitse töissä mitään tavallisesta tyylistäni poikkeavia vaatteita, joten tässä torstaina päällä kashmir-neule, kapeat housut ja nahkasaappaat. Aikalailla perustyyliäni, sitä ominta minua mekkojen lisäksi.

Koruja tulee arjessa käytettyä turhan vähän. Lähes aina nappaan vain vihki- ja kihlasormukset sekä kellon ranteeseen.

Minä olin tällä viikolla töissä kolmena päivänä ja töitä on riittänyt sen verran hyvin, että konetta tulee tuijotettua kuutisen tuntia tiiviisti lounasta lukuunottamatta. Torstaina alkoi esikoisen uimakoulu ja kun mies ei sinne päässyt, menin minä viemään lapsen uimaan. Panin siinä katsomon penkeillä istuessani merkille, että uimakouluäitien peruslukemistoon kuuluvat muun muassa Jo Nesbo ja Mari Jungstedt. Joku luki Hesaria, kun puolisen tuntia piti istua ja odotella. Tunnistan tunteen, jokainen hetki on käytettävä hyödyksi.

Perjantaina vein aamulla kuopuksen päiväkotiin ja lähdin esikoisen kanssa hammaslääkäriin. Oli aika laittaa lapselle oikomiskoje suuhun. Mikäpä siinä, mutta aika oli tunnin ja vartin myöhässä. Voin kertoa, että siinä on mielikuvitus koetuksella, kun yrittää pitää jännittävää ipanaa rauhallisena odotuksen kestäessä ja kestäessä. Lopulta aika tuli ja esikoinen oli superreipas. Tottakai hän muutaman kerran nipisti suun tiukasti kiinni, mutta oli ihan rauhassa makuuasennossa, ei rimpuillut ja avasi suunsa parin pyynnön jälkeen. Nyt lapseni kuulostaa lespaavalta juopolta, mutta onpahan isketty rautaa suuhun. Ristipurenta bye bye! Niin ja toinen alahammaskin irtosi, nyt on komea kolo kundilla purukalustossa!

Minä olen nukkunut jotenkin todella huonosti. En edes aloita siitä millaista meidän yöelämämme on, mutta yksinkertaistettuna meidän lapsiamme ei ole varustettu nukkumisgeeneillä. Ja tällä viikolla ne geenit ovat olleet jotenkin tavallista enemmän hakusessa. Olen ollut niin väsynyt, että työpäivän jälkeen silmiä kirvelee ja päätä särkee ja eilen ilmoitin iltapäivällä miehelle, että nyt vuoronvaihto, pakko päästä nukkumaan. Teki hyvää.

Ja kun on väsynyt, on toleranssi lasten säätämiselle, nahistelulle, kilpailulle ja riitelemiselle tavallista alhaisempi, ei sillä että se kovin korkea olisi muutenkaan. Mutta vaikeaa on olla pitkään vihainen, kun kuopus on taas kerran ihan itse laittanut pipon päähän ja kengät vääriin jalkoihin

Koska elämä piristyy aina silloin, kun on jotain kivaa odotettavaa, tehtiin tällä viikolla myös matkavaraus. Maaliskuussa koko perhettä kutsuu lämpö ja Lähi-Idän ihmeellisyydet.

Mi-nä o-saan lu-ke-a.

Kun esikoinen oli kolme vuotta vanha, hän oppi tavuttamaan. Rytmikäs, taputuksen säestämä poljento kuului missä lapsi liikkui. Kat-to-lamp-pu. Ul-ko-o-vi. Hyvä rytmitaju yhdistettynä kielelliseen lahjakkuuteen loivat pohjaa tulevalle. Ehkä myös perimällä on ollut vaikutusta, mies nimittäin oppi lukemaan ollessaan nelivuotias. Minä itse olin viisi.

Pian opittiin aakkoset, alettiin kirjoittaa omaa nimeä ja kun lapsi täytti viisi räjähti kehitys valtavaan käyntiin. Oikein näki miten aivoissa tapahtui, miten kirjaimista alkoi muodostua ymmärrettäviä tavuja ja yhdistelmiä. Hän halusi tehdä tehtäväkirjoja, opetteli kirjoittamaan sanoja ja toivoi kovasti, että oppisi pian lukemaan.

Sitten tuli lokakuun toisen päivän ilta. Olimme jo menossa nukkumaan, kun esikoinen tuli yhden kaapista kaivamansa pienen kirjan kanssa luokseni ja kysyi onko kirjan otsikko Minä olen. Jestas mikä innostushiki iski saman tien ja oltiin molemmat esikoisen kanssa ihan täpinöissämme. Sillä olihan se! Otin yhden Onni-poika -kirjan esille, siinä kun on tikkukirjaimet, ja niin se lapsi luki. Sanoja ja lauseita, yhden toisensa perään. Välillä kikateltiin enkä tiedä kumpi meistä oli innostuneempi aj enemmän onnellinen, suurten tunteiden tyyppejä kun ollaan, niin hyvässä kuin pahassa. Ja ei muuta kuin kertomaan pikkuveljeä nukuttamassa olleelle isälle, että nyt taitaa lukutaito olla tullut myös kolmannelle perheenjäsenelle.

Siitä saakka meillä on luettu. Kaikkein parhaaksi oppimisen apuvälineeksi on osoittautunut oma vanha Aapiskukkoni, jota 80-luvulla kouluissa käytettiin. Se on selkeä ja teksti on isoa, lapsen on helppo lukea. Ja niin se vaan lukee. "Susi ui. Isä istuu. Se ei ui. Armi on soma morsian" ja tätä rataa.

Kirjat ovat aina olleet olennainen osa lastemme arkea. He ovat eläneet niiden keskellä ja niitä on kuvakirjoista alkaen luettu kerta toisensa jälkeen, ihan niin paljon kuin lapset ovat halunneet. Jos jotain olen halunnut lapsilleni välittää, on se rakkaus kirjoihin ja painetun sanan luomiin maailmoihin. Olen halunnut tuoda lukemisen jokaiseen päivään, iloksi ja voimavaraksi. Ja on meillä luettukin, jestas sentään. Synnytyssairaalaan perheen kanssa oleskelemaan tulleella tuoreella isoveljellä oli Pupu Tupunat mukana.

Lukeminen on taito, joka kehittyy harjoittelemalla. Sujuvaksi lukijaksi voi tulla ainoastaan lukemalla, paljon ja erilaista. Esikoinen on motivoitunut harjoittelija, sillä hän toivoo oppivansa pian sujuvaksi lukijaksi, joka voi jouluna lukea jo itse Aku Ankkoja.

Mutta nyt on uusi ongelma. Mitä tehdä kaikille ihanille dekkareilleni, joiden nimet eivät makaaberiudessaan ole ihan viisivuotiaalle sopivia. Pitää harjoitella mitä vastaan sitten, kun ipana kysyy mitä tarkoittaa Valhe vie kuoloon ja onko tuo punainen ihan varmasti mansikkahilloa?

P.S. Tänään lähti toinen hammaskin irti. Nyt lapsi iloitsee symmetrisestä kolosta, kuin etuhampaat puuttuvat sekä alhaalta että ylhäältä. Harmi vaan, ettei lusikka mahtunut kolosesta lävitse. Kokeiltiin kyllä.

Paljonko kello on?

Jokunen viikko takaperin esikoinen ilmoitti, että nyt hän haluaa opetella kellon. No ei siinä sitten mitään, kellonaikoja opettava tehtäväkirja esille ja hommiin. Kyllä, minulta löytyy erilaisia puuha- ja tarrakirjoja jemmoista ihan reilusti niiden ennakkoon odottamaan ostettujen lahjojen lisäksi. Tällä hetkellä jemmassa, eli vaatekaappini yhdellä hyllyllä, taitaa muistaakseni olla myös hamahelmiä odottamassa sopivaa hetkeä. Mä olen vähän tällainen. 

No mutta, takaisin aiheeseen. Ensimmäisenä päivänä opeteltiin tasatunnit ja puolituntiset, seuraavana vartin yli ja varttia vaille. Sitten lapsi huomasi, että meiltähän puuttuu kello. Niin muuten puuttuikin, olimme tottuneet miehen kanssa katsomaan ajan aina mikron digitaalisesta kellosta ja herätyskelloina toimivat kännykät. Asia piti korjata, joten ei muuta kuin kelloa ostamaan.

Ostimme kaikkein yksinkertaisimman löytämämme mallin, jossa oli selkeät numerot ja lapsen toiveesta myös sekuntiviisari. Kello on melko pieni ja löysi hyvän paikan valokuvaseinän reunasta. Nyt se on sopivalla korkeudella niin, että esikoinen voi sitä hyvin katsella. Ja ahkerasti katseleekin.

Puuhakirjan mukana tuli myös juliste, joka piti kiinnittää seinään sängyn yläpuolelle. Tämä on muuten ihan tyypillistä esikoista. Jos hän ei ole itse omaehtoisesti jostakin asiasta kiinnostunut, on aivan toivotonta yrittää sitä hänelle opettaa. Sitten kun hän itse haluaa jotain oppia, hän on superkiinnostunut ja oppii. Näin on täällä opittu niin pyöräilemään kuin uimaankin. Kellon osalta pääidea on nyt oivallettu ja pikkuhiljaa lisää. 

Kello on nyt vain jäänyt toisen taidon alle, sillä lapsi oppi viime viikolla lukemaan ihan lauseita. Eli nyt täällä kellon harjoittelemisen sijasta luetaan. Siitä lisää omassa postauksessaan myöhemmin.

Kotini on paikkani

Tässä sunnuntaipäivän raukeudessa mietin, että olen aina kiintynyt paikkoihin. Vasta muutama vuosi takaperin ymmärsin täysin, että paikat ovat todellakin vain kuori kaiken sen merkityksellisen ympärillä, mikä sieltä sisältä löytyy. Olin aivan tippa linssissä silloin, kun vuosia takaperin mummola ei enää palvellut ikääntyvän isoäidin asuinpaikkana. En voinut ajatellakaan sitä, kuinka jonakin päivänä lapsuudenkotini todennäköisesti myytäisiin. Epäilin muuton edellisestä kodista tähän nykyiseen olevan kammottava.

Sitten sitä vain eräänä päivänä huomaa, että asia on muuttunut. Tai sinä itse olet muuttunut ja sen myötä katsantokanta asioihin. Mummola ilman isoäitiä asumassa siellä on vain talo. Talo, josta on monia muistoja lapsuudesta, mutta joka ei enää ole se sama. Lapsuudenkodin myyminen alkaa tuntua fiksulta peliliikkeeltä ajatellessasi vanhempien ikääntymistä, onhan siinä hommaa. Haikeaa se tulee olemaan, mutta kysyttäessä haluaisitko asua siellä itse perheinesi huomaat ajattelevasi, että en missään nimessä. Ja muutto tähän kotiin? Ihanaa alusta loppuun!

Vaikka tietyt paikat ovat tärkeitä jo itsessään, olemassaolonsa kautta, ovat ne suurimmaksi osaksi lopultakin vain tyhjiä kuoria. Kuoria, joiden sisällä muistot muodostuvat. Taustoja niille tapahtumille ja hetkille, jotka paikkaan liittyvinä jäävät elämään. Meidän kotimme on paikkana tärkeä, mutta siksi, että se on meidän perheemme oma paikka, oma koti. 

Ja koti, mistä se sitten muodostuu? Rakkaista ihmisistä ja kauniista esineistä, joilla on tarina. Ympäristön merkitys itselleni on viihtymisen kannalta suuri ja kerrostumat saavat näkyä. Ne ovat jopa toivottavia. Kun istun tässä yllä olevassa kuvassa näkyvän sohvan nurkassa ja katson ympärilleni, näen paljon muistoja menneistä tapahtumista ja ihmisistä. Se on onni ja tuo hyvän mielen. Minä olen osa jatkumoa. En ikinä haluaisi asua kodissa, jossa kaikki on uutta.

Täällä kodissamme on hyvä olla. Kuluva vuosi on aivan yksinkertaisesti kamalin, mitä olen ikinä elänyt. Toki vuoteen on mahtunut myös mukavia asioita ja onnenhetkiä saavutusten ohella, mutta suru on leimannut vuotta alusta alkaen. Valitettavasti se jatkuu vain, sillä kesä oli rankka aivan uusista syistä. Kodin ja perheen merkitys on korostunut entisestään.

Luulen, että tulen kuluttamaan tämän syksyn hyvin tiiviisti näissä omissa ympyröissäni. Täällä on turva ja onni, täällä minun omat ihmiseni. Ulkomaailma pysyköön poissa, ikkunoiden ulkopuolella.