Kaksplus.fi

perjantai 12. tammikuuta 2018

Kymmenen vuotta äitinä

Eräänä iltana olin menossa nukkumaan ja kävin peittelemässä peiton aina pois potkivat lapseni. Katsoin esikoista, joka näytti nukkuessaan aivan samalta kuin pienenä. Yhtäkkiä olin taas siinä hetkessä, aivan kuin kaikki sen jälkeen kuluneet vuodet olisivat haihtuneet pois. Hetkessä, jolloin pidin häntä sylissäni, pientä huopaan käärittyä palleroista. Vain nenä näkyi viltin kätköistä, kun lapsi uinui viattoman untaan. Istahdin sängyn viereen ja silitin muutaman päivän päästä kymmenen vuotta täyttävän poskea ja hiuksia. Katselin vain ja mietin. Minun poikani.



Olen ylihuomenna ollut äiti kymmenen vuotta. Pitkälle on tultu siitä raakileesta, joka Naistenklinikan leikkaussaliin käveli ja ihmetteli myöhemmin mitä tässä ja tämän tyypin kanssa nyt oikein pitäisi tehdä. Me olemme kasvaneet yhdessä, minä ja esikoiseni. Ja kasvamme varmasti tästä eteenpäinkin, vuosi vuodelta yhdessä matkaa tehden. 

Kaiken sen ilon ja onnen lisäksi ei aina ole ollut helppoa. Äitiys on tuonut minusta esiin piirteitä, joita en olisi osannut ennakoida. Sillä kuten sanotaan, lapset saavat usein vanhemmistaan esiin ne parhaat ja pahimmat ominaisuudet, kaikki yhdellä kertaa. Oman tilan ja hiljaisuuden tarpeeni on suurempi kuin ymmärsinkään. Pinnani on varmasti pidentynyt, mutta pitkä se ei ole yhäkään. Nälkäkiukku on aina otettava vakavasti, mieluiten ennakoiden. 



Kaikkein pahinta on kuitenkin ollut väsymys. Se silmiä kirveltävä uupumus, joka tekee päästä hattaran, liikkeistä tahmaiset ja mielestä matalan. Joskus olen ollut niin kovilla, että olen itkenyt yhdessä lasten kanssa, siinä on miehellä ollut ihmettelemistä saapuessaan kotiin kesken kolmen perheenjäsenen yhteisen itkukuoron. Olen nukuttanut tunteja pyytäen mielessäni edes yhtä hiljaista hetkeä, yhtä sellaista, jolloin saisin vain olla hetken omissa ajatuksissani. Olen viettänyt päiviä kaksi lasta ihollani kokien itseni näkymättömäksi, aivan kuin minuuteni olisi imaistu jonkun toisen käyttöön.

Ja silti, ei mikään elämässäni koettu ole vetänyt vertoja sille, että saan olla näiden lasten äiti. Ei äitiys ole jalostanut minusta mitään kaunisteltua versiota itsestäni, ei todellakaan. Olen yhä se sama minä kuin olin nuorempana, mutta särmät tässä hioutuvat väkisinkin. Eikä siinä voi olla kasvamatta itsekin, kun kasvattaa pienistä ihmisistä kelvollisia jäseniä tähän yhteiskuntaan. Musta ja valkoinen vaihtuvat harmaan sävyihin ja muutos tapahtuu niin hiljalleen, että on vaikea sanoa milloin se tapahtui. Joskus tässä kymmenen vuoden mittaan. 



Esikoinen on niin samanlainen kuin minä olen. Tunnen hänet läpikotaisin, aavistan hänen mielensä liikkeet ilman sanoja. Ja sitten kun kuvittelen tuntevani hänet, hän yllättää. Toivon, että kymmenen vuotta sydämessäni asunut suru esikoisen elämän alkuajoista ja minun kykenemättömyydestäni haalistuisi vielä lisää. Päivä päivältä jokainen halaus, hymy ja kylki kyljessä istuminen vie sitä kauemmas. Silti se on olemassa, meillä oli rankka yhteinen alku ja olen taatusti ollut kuopukselleni alusta saakka parempi ja valmiimpi äiti. Mutta en enää ajattele sitä kovin usein. 

Minulla ei ole monia ehdottomia periaatteita kasvatukseen tai äitinä olemiseen liittyen. En pidä kiinni jostain kerran päättämästäni, mutta toimimattomaksi todetusta ja usein luovitaan tilanteesta toiseen jonkinlaista sopuratkaisua etsien. Olen poikieni mielestä varmasti vanhempana tiukka ja vaadin paljon esimerkiksi käytöstapojen ja koulun suhteen. Itse huomaan, että mitä isommiksi pojat kasvavat, sitä parempi äiti minä taidan olla. Heidän kanssaan on helppo olla, yhdessäolo on rentoa ja mutkatonta. Sillä meillä on hienot, kauniisti käyttäytyvät ja sosiaaliset, muut huomioon ottavat lapset. Kymmenen vuotta olen ajoittain kipuillut sitä, että olen tässä maailmassa ensisijaisesti kahta pientä ihmistä varten, heidän käytössään, heidän tukenaan ja turvanaan. He ovat saaneet kaiken ajan ja huomion, jonka ovat tarvinneet ja vielä vähän yli. Nyt voin todeta, että on kannattanut.


Kuva: Sonia Pihlajamäki/Lumo Photograpy

Nyt ollaan pian taas uudenlaisen vaiheen edessä. En tiedä mitään esiteinin tai tulevaisuudessa teini-ikäisen kanssa elämisestä, mutta elämä opettaa. Tai sitten se teini-ikäinen, jonka kanssa muutama vuosi tästä eteenpäin etsitään uusia tapoja olla äiti ja poika. Sitä ennen sunnuntaina puhalletaan kymmenen kynttilää ja nostetaan malja kymmenenvuotiaallemme. Hänelle, jonka syntymästä on alkanut elämäni riemullisin ja onnellisin matka kahden lapsen äitinä. Elämänmakuinen, kaikilla tavoilla.



7 kommenttia:

  1. Tuo alin kuva on suloinen. Ja siitä tuli mieleen, että kohtahan sulla on kainalossa venähtänyt teini, äitiään pidempi ja isokenkäisempi ;)
    Meillä kuudesluokkalainen tyttö hujahti jo äidistä ja vaarista ohi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sano muuta, ei mene kauaa! Ja jos kehitys menee kuten minulla ja isällään, on lapsi juurikin tuolla kuudennella luokalla meidän pituisemme ja ylikin. Hurjaa!

      Poista
  2. Miten ihanasti kirjoitettu! Onnea synttärisankarille ja onnea myös äidille 😘 mun silmissä olet yks äitiesikuva blogin ja parin tapaamisen perusteella 😊 ps. Meneekö tässä vaan 7 vuotta enää että munkin lapset ehkä ovat hyväkäytöksisiä? 🤔😅 t. 3v uhman ja 1v6kk "minulla on oma tahto" :n äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista ja kauniista sanoista. Mä vähän luulen, että kaikki on vaiheita. Muista niin hyvin tuon kolmevuotiaan uhmataaperon ja erittäin temperamenttisen pienemmän kanssa elämisen, morjens mitä säätöä ajoittain. Mutta kun oikein kiristää pinnaa, muista että mun lapsi on heittänyt kassaa kurkulla. Teillä menee varmasti paremmin! :D Ja nythän meillä on alkamassa esikoisella "ihan sama" ja "mitä välii" -vaihe. En kestä.

      Poista
    2. Voi ei hahaha 😂 tänään just ollu semmonen kaaosmieli itellä että tää tieto lohduttaa paljon! 😘

      Poista
  3. Aivan ihana kirjoitus, joka antaa itsellenikin tietynlaista toivoa paremmasta tulevasta.

    Onnea teille molemmille, hyvin olette vetäneet ❤❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä huomaan näin jälkeenpäin, että pikkulapsivuodet oli aika rankkoja. Nyt kun molemmat ovat koululaisia, on niin paljon enemmän omaa aikaa itselleni, että voin selvästi paremmin. Mutta se oli silloin ja sillä tavalla elettiin. Ei sitä rankkuutta huomannut, kun tilanne oli päällä.

      Poista