Yhdeksän vuoden valvominen

Unettomien perheestä päivää. Olimme viime viikonloppuna pyöräilemässä ja haukottelimme yhtä aikaa miehen kanssa. Tästä saimme kimmokkeen miettiä, että on tämä meidän perheemme unielämä kyllä melkoista ja voiko olla totta, että meillä on kohta yhdeksän vuoden ajan nukuttu kohtalaisen huonosti. Totta se on, meidän perheessämme nukkuminen ei oikein koskaan ole löytänyt uomaansa. 
Joten valmistautukaa pitkään tekstiin, tässä tulee meidän perheen unieepos kaikessa karuudessaan.

Esikoisemme ei nukkunut ensimmäiseen kahdeksaan kuukauteen. Tuona aikana pisin unipätkä oli puolitoista tuntia ja pikkuvauva-ajan unimäärä vuorokaudessa jäi kymmeneen tuntiin. Ja kun hän valvoi, me valvoimme. Joskus unipätkä oli minuutteja, sen verran että sitä ehti kaatua sänkyyn, sulkea silmät ja herätä jälleen. Ja kun tarpeeksi valvoo, ei enää pysty nukahtamaan. Muistan kuinka makasin yö toisensa jälkeen hereillä odottaen, kroppa ja mieli jännityksestä kireänä, että ihan kohta se taas herää. Ja heräsihän se.

Ihmisen valvottamista pidetään yhtenä pahimmista kidutusmuodoista ja sitä se meille oli. Maailmasta katosivat värit täysin, oli vain kaiken ylle vedetty harmaa vaippa, jäsenissä tärisyttävä uupumus, hiekkaa täynnä olevat silmät ja itkuinen mieli. Meillä oli maailman ihanin, hyväntuulisin, aurinkoisin ja helpoin lapsi, josta emme pystyneet nauttimaan. Näkisittepä miehen passikuvan siltä kesältä, kun esikoinen ei vielä ollut oppinut nukkumaan. Isi oli vähän väsynyt.

Kahdeksan kuukauden iässä esikoinen otettiin kiireellisenä Lastenklinikalle unikouluun, lääkäri totesi hänet harvinaisen unihäiriöiseksi lapseksi. Siinä vaiheessa me olimme kokeilleet ihan kaikkea, mitä ikinä keksimme. Meni kolme yötä ja lapsi nukkui kymmenen tuntia putkeen. Ja kun lapsi nukkui, olin minä väsyneempi kuin koskaan, kun se kaikki kasautunut uupumus pääsi vasta silloin pintaan. Esikoisen rytmi oli nukkua iltaseitsemästä aamuviiteen, se ei muuttunut missään vaiheessa myöhemmin taaperovuosinakaan. Täytyy sanoa, ettei ihmistä sinällään jalosta se, että hän herää monta vuotta elämästään viideltä. Päiväunia lapsi torkahteli puoli tuntia kahdesti päivässä.

Tätä omassaa sängyssä tapahtuvaa läpi yön nukkumista jatkui lapsen ensimmäiseen jouluun, eli yksitoistakuiseksi. Tuolloin alkoi useamman kuukauden mittainen ja putkitukseen päättynyt korvatulehduskierre, joka sai kaiken sekaisin, ainoastaan viideltä herääminen pysyi. Me olemmekin vuosien mittaan kokeilleet kaikenlaista, molempien lasten kohdalla. He ovat nukkuneet omassa sängyssä omassa huoneessaan, omassa sängyssä meidän sänkymme vieressä tai meidän välissämme. He ovat nukkuneet kokonaisia öitä ja heräilleet monta kertaa yössä. Heitä on nukutettu tassuttelemalla, vieressä makoilemalla, sylissä tuudittamalla tai poistumalla kokonaan huoneesta. Keino kuin keino, meillä sitä on jossain vaiheessa kokeiltu. 

Kuopuksen syntyessä olimme miehen kanssa päättäneet, että on aivan sama miten meillä nukutaan, jos vain nukutaan. Kuopus siis nukkui välissämme alusta saakka ja tuolloin esikoisen sänky oli meidän sänkymme vieressä niin, että hän sai tuntea olevansa yhtä lähellä meitä kuin ennenkin. Kuopus nukkui ensimmäiset kuusi kuukautta kuin unelma, söi kerran tai kahdesti yössä ja veteli pitkiä päiväunia. Taivaallisen ihana lapsi. Puolivuotiaana herra lähti liikkeelle ja päätti lopettaa nukkumisen. Hänen opettamisensa omaan pinnasänkyyn kävi suhteellisen helposti parissa yössä ja sen jälkeen pikkukundit nukkuivat omassa huoneessaan yhdessä. Sinne viiteen saakka. 

Sen jälkeen ollaankin menty aivan samaa rataa kuin esikoisen kanssa. Korvatulehduskierre, putket, valtavasti sairastelua ja tarve vanhempien läheisyyteen. Erilaisia unikouluyrityksiä on takana lukemattomia, kerran hankimme jopa korkeampilaitaisen pinnasängyn ja laitoimme kuopukselle sukat jalkaan ettei hän pääsisi sieltä itse pois. Hyvin meni, kuopus tuli meitä vastaan käytävällä. Toisen kerran hän uuvutti vanhempansa täysin ilmestymällä kuin kello kerran tunnissa seisomaan sänkymme viereen. Kun tätä oli jatkunut toista viikkoa, minä en enää jaksanut. 

Minun uneni rikkoutuivat jo silloin esikoisen ensimmäisen vuoden valvomisessa. Olen aina ollut huono nukahtamaan ja heräillyt monta kertaa yössä, hyvin harvoin nukun koko yötä putkeen. Häiriinnyn helposti oman tilan puutteessa ja en saa nukuttua, kun pieni levottomasti nukkuva ihminen hyörii vieressäni. Samaan aikaan minulla ei kerta kaikkiaan ole ollut energiaa ryhtyä yhteenkään unikouluun enää pitkään aikaan, sillä vähäinenkin uni on tärkeämpää kuin ei unta ollenkaan. Uskon ja luotan, että aika korjaa tämänkin ja kuopus alkaa nukkua veljensä tavoin omassa huoneessa, omassa sängyssä ja joskus jopa aamuun saakka. Siihen saakka valvon lähes joka yö muutaman kerran, lasten heräilyn vuoksi tai ilman. Tai siirryn lastensänkyyn, patjalle tai sohvalle tilan loppuessa kesken, ellei mies ole ehtinyt ensin. Onneksi pikkutyypit sentään nukkuvat jo aamuisin pidempään, keskimääräinen heräämisaika taitaa olla seitsemän kieppeillä.

Ja kun lapset ovat teinejä, ei tule kuuloonkaan että herättäisin heidät aikaisin tai sanoisin, että on noustava ettei päivä ehdi mennä ohitse. Ehei, sillä silloin minä nukun itse myös.

Kaikki kuvat ensimmäisestä perhekuvauksestamme ja esikoisen yksivuotiskuvauksesta, valokuvaajana Nina Dodd.