Sitä sun tätä

Viime päivien ykkösuutinen on ehdottomasti ollut se, että tammikuun puolivälissä murtunut jalka sai terveen paperit. Kävin viime viikolla viimeisessä röntgenissä ja ellei ruuvi näkyisi kuvissa komeasti, ei murtumaa tietäisi koskaan luussa olleenkaan. Täydellinen paraneminen, kymppi plussa. Kelpasi nostaa hetkeksi jalat oman työpisteen pöydälle.

Miehen kanssa juhlittiin sushilounaalla ja pikkupojille toin kotiin pullat. Melkein vuoden mittainen jalkasaaga on ohitse. 

Sitten palattiin taas maanpinnalle, kun täivaroitus kilahti sähköpostiin esikoisen opettajalta. Vastikään saatiin pirulaiset häädettyä kuopuksen päiväkotiryhmästä, nyt uhkaavat koulun puolelta. Ei siis muuta kun varotoimet täysillä taas kerran käyntiin ja pojille ihan lyhyet hiukset. Pajunkuorisampoota käytämme vuoden ympäri, se estää jo itsessään tartuntoja. Nyt otettiin vielä estosuihke käyttöön. Onnistuin koko viimeisen vuoden välttämään täitartunnat tässä huushollissa enkä aio nytkään antautua suosiolla! Kuopusta kutitti, kun niskaa siistittiin. Hienot hiukset molemmilla!

Perjantaina lähdettiin esikoisen kanssa yhdessä discoilemaan. Koulun vanhempaintoimikunta järjesti eka-, toka- ja kolmosluokkalaisille discon nuorisotalolla ja minä olin tietysti mukana järjestelykomiteassa. Oli kiva ilta, saimme mukavan tuoton ja ennen kaikkea pääsin ottamaan kaiken irti tästä vaiheesta, kun lapseni vielä pitää äidin kanssa hippaamista siistinä.

Pari vuotta ja se kieltäytyy ehdottomasti näyttäytymästä kanssani. Ja mikä toi hattu on, ota se heti pois. Sä nolaat mut.

Lauantaina aloitettiin yhteinen harrastus koko perheen kesken, kun Tapiolan uimahalli avasi remontin jäljiltä ovensa. Päätimme alkaa käydä lauantaisin uimassa ja samaan yhteyteen otettiin esikoiselle uinnin tekniikkakurssi ja kuopukselle uimakouluun valmistava vesipeuhu. Meillä olikin tosi kivaa ja erityisesti esikoisen mielestä uusi harrastus on huippu. Kuopus ilmoitti ykskantaan pukuhuoneessa lähtöä tehdessämme, että hän ei sitten missään nimessä aio mennä vesipeuhuun uudelleen ja aivan typerää koko homma. Mieli kirkastui pillimehulla jälkeenpäin, mutta saapa nyt nähdä miten meidän harrastuksemme jatkossa käy. 

Summer Maple is back

Aloin selata Otavan kevätkuvastoa ja heti ensi aukeamilla teki mieli päästää pieni spontaani ilonkiljahdus. Olettehan lukeneet Juha Itkosen kiitetyn ja muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon saaneen romaanin Anna minun rakastaa enemmän? Jos ette, niin vielä ehtii ja siihen perään voikin sitten huhtikuussa napata hyllystä Itkosen uusimman Palatkaa perhoset.

Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken tarinat jatkuvat. Jipii!

Ruokarajoitteisten paluu

Joku aika takaperin päätin, että nyt riittää. Meillä aletaan syödä kaikki samaa ruokaa ja jos ei kelpaa, niin sitten saa olla syömättä ja odottaa iltapalaa. Sysäys tähän tuli hetkestä, jolloin olin tekemässä ruoka- ja kauppalistaa alkavalle viikolle ja erehdyin kysymään mitä talouteni herrashenkilöt haluaisivat tulevina päivinä suuhunsa laittaa.

En mä tiedä. Ei mitään erikoista. Saarioisten makaronilaatikkoa. En mä tiedä. Hermo hirtti kiinni samantien. Ei voi olla niin, että minä yritän ainoana keksiä monipuolisia ja kivoja ruokia, käyn kaupassa ja vielä teenkin ne ruoat. En edes erityisemmin pidä ruoanlaitosta, se on vähän samanlainen homma kuin lakanoiden vaihto tai imurointi. Tehtävä on, ellei halua nälässä olla. Siispä tästä eteenpäin syötäisiin kunnollista kotiruokaa kaikki neljä, kukaan ei närkkisi vähän jotain valittaen samalla tai söisi pakotettuna sen verran haarukallisia kuin on ikävuosia. En enää jaksa tehdä salaattia aikuisille ja puuroa lapsille tai todeta ison jauhelihakeittokattilallisen äärellä, että hukkaan meni. 

Ei sillä, kovin kohteliaita olivat nämä lapseni sanoessaan, että "ei me millään pahalla tätä sanota äiti, mutta kun päiväkodin/koulun ruoka on hyvää ja sun ruoka ei ole. Että sen takia me syödään siellä mutta ei kotona. Olisiko meillä muuten jugurttia ja omenoita?"

Eivätkä tosiaan syöneet. Lopulta luovutin.

Olisitte nähneet ne onnelliset ilmeet.

P.S. Tässä on joku bugi, joka heittää tekstin keskitetyksi muokkauksesta huolimatta. 

Mitäs mä sitten kirjoittaisin

Pojat saivat isoäidiltään lasten ristikkokirjan, josta erityisesti kuopus innostui. Kirjain kirjaimelta hän makusteli sanaa "etana" ja siihen se piirtyi. Tämä oli joskus viime viikolla.

Sunnuntaina kuopus tuli luokseni tarralapun ja kynän kanssa ja ilmoitti aikovansa kirjoittaa sanoja. Ja sitten se kirjoitti kysyen aina välissä, että "mitäs mä sitten kirjoittaisin". Ja minä ehdotin, kirjoita vaikka kana tai omena tai leipä tai äiti. Pikkutyyppi kirjoitti. 

En siis tainnut olla ihan väärässä arvellessani vähän aikaa sitten, että herkkyyskausi lukemiseen ja kirjoittamiseen on käsillä. Joulukuun poika jatkaa samalla tahdilla kuin tähänkin saakka, kaikki taidot opittuna tammikuussa syntynyttä isoveljeään aikaisemmin. Ja voi kuulkaa, kuinka paljon näitä stereotypioita ja pelotteluja pärjäämisestä sainkaan odotusaikana kuulla. 

Ruskaretki ja kekrikakara

Viimeiset hetket kuvata syksyn kauneutta, viikon kuluttua taitavat kaikki nämä ihanat vaahteranlehdet olla maassa marraskuun myötä. Kuopus nautti klassikkoleikistä täysin siemauksin, kun kotimatkalla hypeltiin lehtikasaan. 

Oli tuttifruttipuu, oli kola-limepuu ja oli appelsiinipuu. Ei mitään tylsää peruskeltaista, häntä oli hauska kuunnella ja seurata toisen iloa syksystä.

Esikoisella on tänään koulussa kekrikemut. Iso peukku sille, että suoraan muualta apinoidun halloween-perinteen sijaan vietetään jotain omasta kulttuurista nousevaa, vanhaa ja perinteistä. En ole muutenkaan halloweenin ystävä enkä ymmärrä miksi esimerkiksi pyhäinpäivä ei ole enempää arvossaan. Tänään kouluun lähti kekriä juhlistamaan ninja.

Kolme minuuttia tämän kuvan julkaisemisen jälkeen ninja riipi eteisessä naamiaispuvun pois päältään ja ilmoitti menevänsä ihan itsenään vaan.

Joulumietteissä kotitoimistolla

Kyllä, siinä se j-sana nyt ensimmäisen kerran tälle syksylle kuultiin. Ei sillä, ovathan kovemman luokan intoilijat esikoinen ja isoisänsä jo suunnitelleet koko bakkanaalin kulun tarkalleen, ei tarvitse enää kuin ilmestyä paikalle sitten vajaan kahden kuukauden kuluttua. 

Itse asiassa koko homma lähti siitä, että päiväkoti muisti loma-aikakyselyllä näin heti syysloman jälkeen. Tänä vuonna meidän lomailuamme sanelee ensimmäisen kerran koululainen ja hänen loma-aikansa. Koulu loppuu lauantaina 19.12 ja kun kouluun palataan vasta loppiaisen jälkeen, on siinä vapaata kerrakseen ennen ja jälkeen pyhien. Lopulta kyselylomakkeen rastitus oli helppoa, kuopus lomailee saman ajan kuin esikoinenkin ja me miehen kanssa sumplimme sitten miten sumplimmekaan, päivä kerrallaan. Täytyy kyllä tunnustaa, että odotan nyt jo hieman sitä joulunalusviikkoa ja kaikkia ihania joulujuttuja, joita saan poikieni kanssa silloin puuhailla. Koska totuuden nimissä, minähän se todennäköisesti olen lasten kanssa suurimman osan vapaasta ja mies sitten päivän sieltä ja toisen täältä miten kalenteri antaa myöten. 

Otin töiden oheen tehtäväksi pienen oikolukuprojektin ja viimeiset neljä iltaa ja osin päiviäkin olen kuluttanut kirjan parissa. Nyt se on palautettu, olin tänään kotona viimeistelyhommissa ja tuossa keittiönpöydän ääressä istuessani oli pakko napata kuva kotoa. Kaunis olohuone, ihana koti. Onpa onni saada asua täällä.

Tänään ehdin jo heti kahdeksi kuopuksen luo, sitä ennen vielä pienet läppärisessiot sekä nopea piipahdus lähikaupassa hakemassa kahvia loppuneen tilalle. Hyvä tiistai.

It is over

Ensin huomasin etten enää ollut kiinnostunut uutuusvaunuista, en lastevaatemerkkien uusista mallistoista tai Vauva-lehdestä. Ei ollut enää tarvetta ja mielenkiinto oli taas suuntautunut muualle.

Pari viikkoa sitten televisiossa alkoi Marja Hintikan uusi talk show, jonka mainostettiin sanovan suorat sanat lapsiperhe-elämästä. Laitoin ensimmäiset jaksot talteen boksille, ajattelin katsovani ne sitten joskus sopivan vapaahetken tullen. Ohjelmaan seuraavina päivinä saatoinkin lukea kohut lööpeistä. Pilaako lapsi seksielämän ja pitääkö äidin olla aina lasten käytettävissä. Katsojien lapsiperheläävät kuvina, katso ja samaistu. Eräänä päivänä poistin tallenteet. Marja Hintikasta tykkään kovasti, mutta nyt oli aika ajanut tämän teeman ohitse omalla kohdallani.

Sillä ihan sama. En jaksa katsoa tai lukea erilaisista lapsiperhevalinnoista vastakkainasettelun kannalta, en jaksa vääntöjä. Ne eivät enää kiinnosta tai kosketa eikä minulla ole tarvetta hakea hyväksyntää omille valinnoilleni. En halua istua sohvalla ja miettiä, että en minä vaan tai ei meillä koskaan, ikinä, milloinkaan. En ole kiinnostunut kertomaan miten meillä tehdään asioita, enkä varsinkaan pohtimaan akselilla imetys vai pulloruokinta, yökyläily vai perhepeti, päivähoito vai kenties kotikoulu. Jokainen perhe olkoon ihan tasan sellainen kuin on. Sitten tajusin, että aika hyvä homma muuten. Olen kasvanut omaan äitiyteeni täydeksi emmekä me enää ole leimallisesti lapsiperhe. Me olemme ihan vain perhe. 

Pikkulapsivaihe, jota meillä on lähes kahdeksan viime vuotta eletty, on taputeltu. Tuntuu tiedättekö ihan siltä, että on koko elämä edessä! Nämä kuvat ovat tältä aamupäivältä, kun pojilla oli peliaikaa ja meillä miehen kanssa kahvi- ja sanomalehtiaikaa. Sopivat teemaan.