Päivähoito - pakollinen paha vai kasvatuskumppanuutta?

Helsingin Sanomat julkaisi viime torstaina ison artikkelin päivähoidon laadusta. Paha olla päiväkodissa -otsikoidussa jutussa kerrottiin millaista on varhaiskasvatus tänä päivänä niin ammattilaisten kuin vanhempien näkökulmasta. Yhteensä lehden toteuttamaan kyselyyn aiheesta vastasi yli viisisataa henkilöä. 

Jutun kuvaama todellisuus on surullinen. Ylisuuret lapsiryhmät ovat arkipäivää ja tapa toimia. Hoitajien kertoman mukaan saamme olla iloisia, jos ketään ei päivän aikana satu pahasti. Kiire, arvostuksen puute ja henkilökunnan pompottelu ryhmistä toisiin vetävät pohjan pois pitkäaikaisilta ja jatkuvilta aikuisen ja lapsen vuorovaikutussuhteilta. Aikaa on vain välttämättömään perushoitoon ja suurimpien tulipalojen paikkaamiseen eikä sylistä ole puhettakaan. Suuri osa työntekijöistä väsyy, kyllästyy ja vaihtaa alaa. 

En ihmettele yhtään. Meidän perheemme on ollut asiakassuhteessa Helsingin kaupungin  varhaiskasvatukseen vuodesta 2009 alkaen, kun esikoinen vuoden ja vajaan kahdeksan kuukauden ikäisenä aloitti päivähoidon. Kaikenlaista on nähty. Hoitopaikan sijainnin suhteen nappasimme lottovoittoon verrattavan onnenkantamoisen, kun esikoinen pääsi muutaman sadan metrin päässä kotoamme olevaan päiväkotiin. Samaan päiväkotiin pääsi sisarusperiaatteella myöhemmin kuopus, joka aloittaessaan oli samanikäinen kuin veljensä aikoinaan. Ylin kuva on otettu sinä aamuna kun ylpeä isoveli sai lähteä yhdessä pikkuveljensä kanssa hoitoon. Minä itse olisin ollut valmis palaamaan töihin jo vuoden kotonaolon jälkeen, mutta koin lapset vielä liian pieniksi systeemiin tuupattaviksi. Kahdeksan kuukautta lisäaikaa kotona antoi heille huomattavasti enemmän valmiuksia aloittaa päivähoitotaival kunnialla. Ei siellä vauvojen paikka kuitenkaan ole. Tai ei pitäisi olla.

Meillä päivähoidosta ovat hyötyneet kaikki. Minä halusin esikoisen ehdottomasti päiväkotiin alusta alkaen, sillä koin ryhmässä toimimisen ja muiden lasten kanssa olemisen tärkeäksi aralle lapselle. Minä itse olin kotona hoitajan kanssa aina esikouluun saakka ja ryhmäytyminen sekä toisten lasten kanssa oleminen oli todella vaikeaa pitkälle yli ensimmäisen luokan. Olisi ollut parempi, jos olisin itsekin jo pienempänä oppinut sosiaalisia taitoja. Huomattuani esikoisemme olevan aivan kaltaiseni, oli helppo päätös hakea hänelle paikkaa juuri päiväkodista. 

On olemassa valtavan hyviä hoitopaikkoja ja on olemassa huonoja sellaisia. Lopulta varhaiskasvatuksen tekevät ihmiset. He, jotka kykenevät luovimaan kiireen ja riittämättömyyden keskellä ja huomioimaan juuri sen huomiota tarvitsevan pienen ihmisen, edes hetken ajan joka päivä. Ihailen ja arvostan lasteni päiväkodin henkilökuntaa ja sitä, että he tiukasta tilanteesta huolimatta laittavat lapset etusijalle. Se ei taatusti ole helppoa suhdelukujen laskemisen puristuksessa. 

Esikoinen aloitti päivähoidon isossa sisarusryhmässä. Siinä olisivat alle kaksivuotiaat tuttisuut voineet jäädä isompien jalkoihin ilman lastenhoitajia, jotka näistä pienistä pitivät huolta. He ovat helmiä. Myös myöhemmistä vuosista on lapselle ja meidän perheellemme jäänyt muistiin ihmisiä, jotka ovat tehneet työtään sydämellä. Kuopus puolestaan on ollut todellinen voittaja mitä tulee varhaiskasvatukseen. Hän aloitti kahdentoista lapsen ryhmässä, mitä luksusta tänä päivänä! Hänellä on ollut hyviä lastentarhanopettajia ja ennen muuta lastenhoitaja, joka on alusta saakka kulkenut ryhmän lasten mukana. Aikuinen, joka tarjoaa turvaa muutoksissa on kullanarvoinen. Niin myös hän, joka ottaa lapset omikseen, vie heitä viikoittain retkille, puuhaa, tekee ja järjestää. Ja pitää sylissä, vielä näitä nykyisiä eskarilaisia, kun sylipula heille iskee. En usko voivani koskaan sanoa kiitosta niin kuin he sen ansaitsisivat.

On myös toisenlaisia kokemuksia. On tiedon kulkemattomuutta, epäasiallisia kommentteja meille vanhemmille ja liiallisia vaatimuksia lapselle. Kolme vuotta täyttävän ei tarvitse osata kynäotetta eikä kuusivuotiaan nukahtaa lepohetkellä. On vaihtuvia sijaisia, väsyneitä aikuisia, byrokratiaa ja matalia aitoja. En tiedä mitä meidän vanhempien loppujen lopuksi pitäisi odottaa lastemme hoidolta. Pitäisikö meidän tyytyä siihen, että lapset ovat ulkoilleet ja syöneet, se riittäköön. Vai pitäisikö meidän odottaa enemmän. Meidän lapsiamme on aina kohdeltu kauniisti ja kunnioittavasti, se on paljon se. 

Kaikista epäkohdista huolimatta minä rakastan varhaiskasvatusta. Rakastan sitä, että lapsiani opetetaan ja heistä huolehditaan niiden tuntien aikana, kun minä teen omia töitäni ja voin sen jälkeen hakea heidät iloisina kotiin. He ovat saaneet ulkoilla, leikkineet kavereidensa kanssa, oppineet uusia juttuja, laulaneet ja jumpanneet. Pääsääntöisesti hoidossa on ollut mukavaa ja siellä on viihdytty.

Helsingin Sanomien artikkelissa tulee selvästi ilmi se kuinka paljon vanhempia kriittisemmin ammattilaiset päivähoidon tilanteen näkevät. Me vanhemmat emme usein tunne todellisuutta eivätkä nopeat kohtaamiset aamuin ja iltapäivin kerro siitä millaisia ne väliin jääneet tunnit ovat olleet. Työntekijät sen sijaan tietävät juuri millaista se on. Myös se päivähoito, jossa on paha olla. 

Suomi on siitä hassu maa, että täällä ihannoidaan suhteettomasti ja usein katteettomastikin kotihoitoa. Lapsensa kolmevuotiaiksi kotona hoitava äiti on ilmiselvästi voittaja, oli kotona oleminen sitten lapsille hyväksi tai ei. Äitiä, joka kertoo rakastavansa päivähoitoa, pidetään herkästi väsyneenä tai muutoin apua tarvitsevana. Minä en kuitenkaan ole väsynyt tai avuntarpeessa, en ole sitä päivähoitovuosien aikana ollut. Sen sijaan lapseni tarvitsevat kaikkea sitä vuorovaikutusta, ystävien seuraa, ryhmäytymistä ja sosiaalisten taitojen opettelua muiden ikäistensä kanssa, jota meillä kotona ei ole tarjota. Toki me olisimme voineet hengailla kolmisin siihen saakka, kun esikoinen meni esikouluun ja kuopus täytti kolme. Minä olisin kuitenkin siinä tapauksessa tehnyt lapsilleni karhunpalveluksen, näin uskon. 

Ne kotiäidit, jotka oikeasti tekevät ja puuhaavat lastensa kanssa, vievät heitä eri paikkoihin ja ovat aktiivisia, ovat minun mielestäni harvassa. Enemmän kuulee ja näkee väsyneistä, kyllästyneistä äideistä, joiden arki on selviytymistä. Kärjistänkö? Tietysti kärjistän. Välitänkö siitä miten naapurissa lapset hoidetaan? En pätkän vertaa. Meidän tulisi kuitenkin päästä eroon siitä ajatuksesta, että kotihoito on ensisijaista ja päivähoito toissijaista ja tunnustaa varhaiskasvatuksen arvo lapselle. Valitettavasti leikkaukset, byrokratia ja resurssipula vetävät mattoa varhaiskasvatuksen jalkojen alta. Sillä hoitajilla on vain ne kaksi kättä. 

Me olemme poikien kanssa saaneet vuosien ajan poimia rusinat pullasta, kun kuusituntisten päivien ajan lapsia ovat hoitaneet hienot kasvattajat. Nykytilanne kokonaisuutena on kuitenkin surullinen ja huolestuttava ja ryhmien väliset erot yhdessä ja samassa päiväkodissa pahimmillaan suuria. Meidän päiväkotitaipaleemme päättyy edessä olevan kevään jälkeen. Monella muulla se on kuitenkin vasta alussa ja millainen tilanne on esimerkiksi viiden vuoden kuluttua. En edes uskalla arvailla.