Työjuttuja ja huonoa omaatuntoa

Eilen mietin jälleen kerran, että minä olen kyllä syyllistymisen kärkikastia. Oikea huonon omantunnon kuningatar ja suurimmaksi osaksi, luonnollisesti, ilman syytä. Voin kertoa, että se on rasittava piirre ihmisessä. Mutta aloitetaanpa alusta.

Meidän arkemme on alkanut sairastamisen merkeissä, kuten olen tänne kirjoittanutkin. Kuopus sairasti viime viikolla kolme arkipäivää ja siihen perään esikoinen kaikki viisi tällä kuluvalla viikolla. Se on tarkoittanut sitä, että toisen meistä vanhemmista on ollut oltava kotimiehenä potilasta hoitamassa. Ei siis muuta kuin kalenterit esiin ja palapeliä kasaamaan. Jos minä olen tämän aamupäivän töissä ja teen loput kotoa ja jos sinä menet iltapäiväksi ja hoidat sieltä tärkeimmät palaverit ja teet muuten etätöinä. Ja tätä rataa. Sitten piti enää ratkaista mitä tehdä kuopuksen kanssa.

Olemme kokeilleet sitä mallia, jossa kuopus on kotona esikoisen ollessa sairaana. Ei hyvä. Seurankipeä ja toiminnanhaluinen ipana kiertää veljeään kuin kissa kuumaa puuroa, on jatkuvasti tökkimässä ja häiritsemässä potilaan lepäilyä saadakseen leikkikaverin itselleen. Toisinpäin homma toimii, mutta esimerkiksi viime viikolla esikoinen oli tietysti eskarissa kuopuksen potiessa kuumettaan kotona. Toisekseen meistä vanhemmista molemmat pystyvät tekemään töitä kotoa käsin. Ja teemme myös, tietenkin, kun se kerran onnistuu. Eli päätös oli lopulta helppo, kuopus vietiin päiväkotiin ja kotiin jäivät aina yksi potilas ja yksi töitä tekevä vanhempi. Toki on sanottava, että jos taudin nimi olisi vaikkapa vatsapöpö, ei toinen lapsista olisi tietenkään mennyt hoitoon tartuttamaan. Pelkän kuumeen ja yskän ollessa kyseessä, ilman nuha tai räkäistä oloa, päätimme toisin etenkin, kun kuopus oli jo kuumeensa sairastanut.

Tämän alustuksen myötä päästään vihdoin varsinaiseen aiheeseen ja siihen miksi minä syyllistyin ja mistä sain huonon omantunnon. Tämän viikon aikana olemme vieneet aamuisin päiväkotiin iloisen kuopuksen kaikkina muina paitsi yhtenä päivänä. Sieltä on myös haettu kahden jälkeen hyväntuulinen, ulkoillut, jumpannut, nukkunut ja leikkinyt ipana. Naureskelimme torstaina hoitajien kanssa sitä kuinka me miehen kanssa olemme tällä viikolla olleet oikeita työnantajien iloja, kun olemme tehneet töitämme vain pätkissä ja osittain. Eilen lasta hakiessani yksi hänen hoitajistaan sitten kysyi minulta miten kuopus suhtautuu siihen, että esikoinen saa jäädä kotiin.

Ja sieltä se tuli, woosh vaan syyllisyys vyöryi ylitseni. Olin aivan varma siitä, että tämä on kysymyksen muotoon piilotettu moite ja arvostelu ratkaisuamme kohtaan. Heti tuli valtava tarve selittää asiaa parhain päin. Tyydyin kuitenkin sanomaan vain, että yhtä aamua lukuunottamatta lapsi on tullut hoitoon mielellään ja tuona yhtenäkin aamuna Lego-elokuvan katsominen jäi kesken ja saattoi olla puolet kiukun aiheesta. Hoitaja myös tiesi, että me olemme tehneet kotoa töitä. Ajattelin mielessäni, että esikoinen ei itse asiassa suinkaan "saanut" olla kotona, vaan oli päivä päivältä enemmän pahoilla mielin, kun tauti vain jatkui ja eskaripäiviä jäi väliin.

Suhtautumiseni tuntuu näin seuraavana päivänä mietittynä aivan älyttömältä. Miten ihmeessä aikuinen ihminen voi tuollaisesta, kenties aivan viattomasta kysymyksestä vetäistä henkisesti säkin ylleen ja ripotella vielä tuhkaa päälleen. Minähän sitä paitsi seison ratkaisun takana vakaasti. En tiedä mikä alitajuinen normi sieltä nosti päätään, kyllähän sitä saa kuulla kaikenlaisia mielipiteitä lasten päivähoitoon liittyen. Asiaan, jossa jokainen perhe tietää itse miten parhaaksi tekee. Miten tämä erosi siitä, kun esikoinen oli hoidossa kuopuksen vauva-aikana? Ei mitenkään ja en minä silloin tuntenut tipan vertaa huonoa omaatuntoa. 

Joka tapauksessa reaktioni jo vähän huvittaa. Kyllä sitä jossain syvällä sisimmässään taitaa melkoisen auktoriteettikammoinen olla, kun noin tuli reagoitua. Sanoin miehelle myöhemmin, että minulla nimenomaan ei pitäisi olla yhtikäs mitään syytä huonoon omatuntoon, kun olen järjestänyt työasiat lapset edellä ja huolehtinut heidän kuusituntisista päivistään alusta asti. Kaiken lisäksi meillä on poikien päivähoidosta pääsääntöisesti vain hyviä kokemuksia, molempia lapsia on kohdeltu kauniisti ja arvostavasti ja erityisesti kuopus on ensimmäiset kaksi vuottaan saanut nauttia erinomaisesta varhaiskasvatuksesta. Samaten muistelen yhä lämmöllä esikoisen ensimmäisen vuoden ihanaa hoitajaa, joka ensimmäisessä keskustelussa kertoi kuinka lapsestamme huokuu se, että häntä on rakastettu ja että meidän perheessämme rakastetaa. Kuopuksen oma hoitaja on yhtä huippu ja jo kolmatta vuotta putkeen ipanaa kaitsemassa.

No, se siitä. Pitipähän päästä kertomaan.

Työhön puolestaan liittyy myös sellainen mielenkiintoinen seikka, että nykyisellä työnantajallani ei ole tarjota minulle tarpeeksi hommaa. Näin olen jälleen työnhakijana liikenteessä, vaikka juuri vuosi takaperin hengähdin helpotuksesta mukavan osa-aikatyön löydettyäni. Yhtä työhaastattelua parhaillaan odottelen, se on kahdesti jo peruuntunut ensin meidän ja sitten haastattelijan sairastelun vuoksi. Toivotaan, että kolmas kerta sanoisi toden!

Olen valmistunut yliopistosta filosofian maisteriksi. Työkokemukseni sen sijaan on melkoisen sekalainen äitiyslomineen, hoitovapaineen ja opiskeluineen. Olen ollut töissä assarina, pankissa, kirjoittanut ja tehnyt hommia taloushallinnossa. Lienee selvää, että yhtenäinen nousujohteinen ura ei ole tavoitteissani ainakaan tässä vaiheessa, vaan mukava työ toimivilla työajoilla riittää. Jos hyvin käy, minulla on siis pian kaksikin työpaikkaa. Tällaista tämä humanistihörhöjen meininki monesti on ja rahat elämiseen raavitaan kasaan useammasta osoitteesta. 

Minulta on kahdessa haastattelussa kysytty miksi haen näin alhaisen vaativuustason hommia ja miksi haluaisin olla sanotaan nyt vaikkapa sihteerinä, jos olen valmistunut maisteriksi. Oman näkemykseni mukaan työ määrittää ihmistä niin minimaalisen vähän, että minulla ei ole mitään syytä olla hakematta vaikkapa juuri sanotuksi sihteeriksi. Se kun on minun mielestäni yhtä tärkeää ja arvostettavaa työtä kuin esimerkiksi asiantuntijan työ, mitä se sitten pitääkään sisällään. Voisin aivan yhtä hyvin työskennellä myös kukkakaupassa (paitsi että olen allerginen kaikelle vihreälle, mutta noin periaattessa) tai jonain yleisenä organisoijana. Rakastan mapittamista ja järjestelyä. Voisin olla puhtaaksikirjoittaja. Voisin tehdä aika lailla kaikenlaista, mikä ei liippaa koulutustani millään lailla. On minulta kysytty myös, että riittääkö nämä kaksi lasta ja en kai aio tehdä lisää. Kaikenlaista.

Joten pitäkää peukkuja, että pääsen mahdollisimman pian jälleen tekemään riittävästi työtunteja. Siitä tosin olen iloinen, että mitä tahansa työtä ei tarvitse ottaa vastaan, parikymppisenä koetut kesätyönhaut ovat hyvässä muistissa. Nyt kun on aikuinen voi sanoa, että minun toiveeni ja haluni ovat tällaiset, sopisivatko ne yhteen teidän tarpeidenne kanssa. Paljosta olen valmis joustamaan, mutta yhdestä en. Viimeistään kello kahdelta on päästävä lähtemään pikkupoikien luokse!