Vatsakipuilijan tunnustuksia

Nythän on niin, että allekirjoittaneella on vatsahaava. 

Pari kuukautta takaperin minulla oli yhtäkkiä kummallisia kovia vatsakipuja. Ne menivät lopulta ohitse, mutta muutaman päivän ajan vatsa oli todella arka ja täynnä ilmaa. Olin niin turvoksissa keskivartalosta, että olisin kevyesti käynyt raskaana olevasta. Kolme viikkoa sitten alkoivat päivittäiset, jatkuvat kivut. Ensin ajattelin, että minulla on jokin versio vatsataudista, mutta nopeasti huomasin olevani väärässä. Kivut nimittäin eivät loppuneetkaan muutaman päivän päästä, kuten oletin.

Parin viikon ajan särki päivisin ja särki öisin. Heräsin yöllä valvomaan kipukohtauksen kanssa ja mikään ei auttanut. Söin särkylääkkeitä ja joskus onnistuin nukahtamaan kivuista huolimatta. Päivisin vatsaa kalvoi ja poltti, sitä jäyti tylppä kipu. Kun söin, sattui. Kun en syönyt, sattui. Minä nappasin pari särkylääkettä lisää ja ajattelin, että tuntuu samalta kuin ennen sappileikkausta, kummallista.

Mies patisti lääkäriin ja viime viikolla kävin gastroenterologin vastaanotolla. Lukuisten verikokeiden ja tutkimuksen jälkeen diagnoosi oli lääkärin mukaan melkoisen ilmeinen. Vatsakatarri tai alkava vatsahaava.  

Aina kuulee sanottavan että stressaamalla saa itselleen vatsahaavan. Olen ajatellut, että se on vain sanonta, mutta sehän onkin totisinta totta. Stressi ja työkuormitus lisävät suolahapon eritystä vatsalaukussa ja se puolestaan liuottaa mahan limakalvoa. Olen ennenkin sanonut, että viime vuosi on ollut minun elämässäni kamalin tähänastisista ja stressikertoimet ovat huidelleet jossain taivaissa. Eipä tämä alkuvuosikaan nyt mitenkään ihmeellisen leppoisa ole ollut, kun olen muun muassa painiskellut jäätävän ikäkriisin kourissa ja kalenteri on näin jälkeenpäin katsottuna ihan täynnä erilaisia merkintöjä. Kun tähän yhdistetään kymmenen viime vuonna syötyä lääkekuuria ja kuorrutetaan koko komeus helmasynnilläni Buranalla, on ihme että vatsastani on mitään jäljellä. Tietyt ruoka-aineet, kahvi ja alkoholi ovat avainasemassa myös, mutta lääkärin mukaan Burana on klassikko, jolla ihmiset pilaavat vatsansa. Minä olen syönyt sitä jo vuosia kuin leipää, lähes päivittäin. Tulos näkyy tässä.

Nyt olen lääkekuurilla, joka on onnekseni auttanut jo selvästi. Jos näin ei olisi, odottaisivat minua laajemmat tutkimukset. Keliakian vuoksi olen käynyt kahdesti tätä ennen tähystyksessä ja voin sanoa, että vältän sitä  niin kauan kuin vain voin. Tietysti, jos on mentävä, niin sitten on mentävä. Mutta ensin kokeillaan lääkkeillä, siitä olimme lääkärin kanssa yhtä mieltä. 

Olen istunut tämän päivän yöpuku päällä kotisohvalla. Otan nähkääs rennosti. Vatsaa mahdollisesti ärsyttäviä ruoka-aineita pitää tämän hoidon jälkeen kokeilla yksi kerrallaan ja rauhassa kuulostella mitä vatsa sanoo. Onnekseni olen jo vuosia juonut vain tummapaahtoista kahvia ja yleensä vain yhden kupin päivässä. Tätä tapaa tuskin tarvitsee kokonaan jättää pois. 

Minä olen mestari vähättelemään asioita. Ei tässä nyt mitään akuuttia ole ja ei elämä nyt oikeasti mitenkään kovin stressaavaa ole ollut. Kävimme tänään miehen kanssa yhdessä hakemassa lapset päiväkodista ja sanoin tästä ajatusmallistani hänelle. Juttelimme, kuinka olen tässä alkuvuonna töiden, kodin ja lastenhoidon lisäksi surrut jouluna menehtynyttä isoäitiäni, juossut lasten vanhempainyhdistyksen järjestelyissä kuin pieni orava ja yrittänyt suorittaa täydellistä elämää. Saatan päättää, että en ota mitään ylimääräistä ja seuraavaksi kuulen itseni sanovan, että juu juu, kyllä minä hoidan. Tiedättehän, jos itse tekee, tulee tehtyä silloin kuin pitää, siten miten pitää. En myöskään uskalla luvata mitään radikaalia muutosta, sillä minä nyt vain olen tällainen. Mutta vanhempainyhdistyksestä jäin lomalle. Ja kohta on kesäloma. 

Että ehkä se tästä. Tänään kävin serkkuni luona kylässä yhdessä kuopuksen kanssa ja huomenna lounastan kera äidin ja siskon. Perjantaina on vain esikoisen hammaslääkäri, lauantaina taas lastensynttärit. Ja tätä rataa. Rauhassa.

Edit. Luin tätä uudelleen ja viimeisen kappaleen kohdalla hymähdin ääneen. Huomaatteko kuinka rauhassa otan, kun jokaiselle päivälle on vain yksi ohjelmoitu meno. Niiden välissä voi sitten vaikka pestä vähän pyykkiä tai kuurata sormenjälkiä ovista. Mutta ei kai sitä voi elämättä jättää, vaikka vähän vaivoja olisikin?