Onko lasten kanssa lomaa?

Kesäkuun ensimmäisellä viikolla Helsingin Sanomista löytyi artikkeli lasten kesälomista ja hoidon järjestämisestä kesäaikaan. Kuuma peruna, joka puhuttaa vuosi toisensa jälkeen ja saa vanhemmat raapimaan päätään ratkaisuja etsiessään. Mitä tehdä, kun vanhempien loma kestää yleensä neljä viikkoa siinä missä lasten reilusti enemmän. Päiväkoti-ikäisen kanssa on vielä helppoa, onhan kunnallisessa päivähoidossa kesäpäivystys. Mutta mitä tehdä koululaisen kanssa, joka lomailee kymmenen viikkoa eikä vielä pärjää yksin päivisin?

Kesäloman hoitokuvioiden sumpliminen alkaa jo aikaisin keväällä, kun päivähoitokyselyt tupsahtavat sähköposteihin ja omat lomat pitäisi ilmoittaa töihin. Meillä on tässä vaiheessa vielä helppoa. Kumpikaan lapsista ei ole koulussa ja päiväkoti on sulkukesinäkin auki vielä juhannuksen jälkeisen viikon ennen kuin menee kiinni heinäkuun ajaksi. Tämän lisäksi mies on aina ollut sellaisessa työssä, jossa loman ajankohta on lähinnä ilmoitusasia ja nykyisessä paikassa kesälomaakin on viisi viikkoa. Lisätään yhtälöön minun osa-aikainen työni, jota teen juuri perheen hyvinvoinnin varmistamiseksi ja meillä ei ole hätäpäivää, vielä. Olemme onnekkaita, aloitamme aina lomamme lasten kanssa juhannukselta ja jatkamme ainakin päiväkodin kiinniolon ajan. Minä nimittäin en missään tapauksessa halua laittaa lapsiani varahoitoon. 

Mutta mitä sitten, kun esikoinen menee kouluun ja kesäloma alkaa heti kesäkuun alusta? Jotkut vanhemmat päätyvät pitämään lomansa peräkkäin, näin jää parhaimmillaan vain pari viikkoa hoitoa sumplittavaksi. Toiset taas arvostavat eniten perheen keskeistä lomaa ja hoitavat kesäkuun erilaisin järjestelyin leirien ja sukulaisten avulla. Isovanhemmat tulevat apuun lähes jokaisessa tuntemassani perheessä, kun hoitoapua kaivataan. 

Minäkin arvostan perheen yhteistä lomaa. Vielä enemmän arvostan kuitenkin lasteni mahdollisuutta pitkään kesälomaan. Ja sillä tavoinhan minäkin olen ura-asiani järjestänyt ja laittanut lasten hyvinvoinnin omien urapyrkimysteni edelle. Minä joustan, jotta kolme- ja kuusivuotiaiden ei tarvitse. Ei tämä mikään aukoton ratkaisu tietenkään ole ja tarkoittaa sekä uran että ansiotulojen osalta hieman vähempää. Mutta jos nämä asiat laitetaan minun vaakakuppiini, on asia harvinaisen helppo ja uskon sen kantavan lapsiani pitkälle sen turvallisuudentunteen kautta, jota heille välitän. Että ennen mitään muuta minä ajattelen heidän parastaan ja myös toimin sen mukaisesti mihin uskon. Olen monta kertaa todennut, että olen paras äiti silloin, kun voin tehdä myös jotain omaa eikä minusta olisi täyspäiväiseksi kotiäidiksi. Mutta tässä elämänvaiheessa kaksi uraa, kahdet pitkät päivät ja kaksi väsynyttä, arkeen uupunutta vanhempaa ei taatusti ole lapsille parasta.

Olemme puhuneet miehen kanssa kouluajasta jo etukäteen, vaikka vielä ensi kesänä pääsemme helpolla lasten voidessa olla päivähoidossa kesäkuun ajan. Sen sijaan olen kuullut monelta alan ammattilaiselta, että kun kerran päiväkodista ja eskarista lähtee, ei sinne enää kannattaisi palata. On siis ensiarvoisen tärkeää, että ensi vuoden kesänä lapsi voi lomailla aina koulun alkuun saakka eikä joudu kerran isona eskarilaisena todistuksen saatuaan ja päiväkotimaailmasta lähdettyään palaamaan pienten joukkoon ja sitten vasta lähtemään koulutielle. 

Mutta aikanaan meilläkin on se tilanne kohdalla, että esikoinen on päättänyt ensimmäisen luokan ja kesälomaa edessä kymmenen viikkoa. Kuopus on vielä tuolloin päivähoidossa ja minun vanhempani, ne ainoat arjessamme mukana olevat, ovat jo nyt luvanneet auttaa esikoisen hoidossa tuolloin. Ei se silti tarkoita sitä, että me kippaisimme ipanan isovanhempiensa huollettavaksi viikko toisensa jälkeen. Kuulun niihin vanhempiin, joiden mielestä lapsen ja isovanhemman suhde pitää perustua vapaaehtoiseen yhdessäoloon, ei siihen että vanhemmat väsyttävät omat vanhempansa hoitoapua vaatiessaan. Missään nimessä en siis aio velvoittaa heitä mihinkään, mutta jokaisesta apupäivästä olemme iloisia. Yksi vaihtoehto on päiväleirit, jossa saattaa olla kavereitakin ja aiheena jokin mielenkiinnon kohde tai harrastus. Mikäpä siinä, jos lapsi itse niin haluaa.

Todennäköisimmin me kuitenkin palkkaamme pojillemme hoitajan. Olen siinä toivossa ja uskossa, että täältä lähitienoilta löytyy kyllä joku mukava ja pätevä lukiolainen, joka haluaa ansaita hieman kesärahoja katsomalla poikien perään muutaman tunnin päivässä. Viedä puistoon, antaa lounasta ja laittaa vaikka dvd:n pyörimään ennen kuin minä jo tulenkin kotiin. Ja jos tarve on, porrastetaan miehen kanssa lomiamme sopivasti. Me aikuiset kyllä pärjäämme, lasten pitää saada lomailla. 

Sitten päästäänkin siihen varsinaiseen minua ihmetyttäneeseen asiaan tässä keskustelussa. Alkuun linkkaamassani artikkelissa esiintyy perhe, jossa on kaksi kouluikäistä lasta ja vauva. Kuvatekstissä perheen äiti, vauvan kanssa kotona oleva kymmenen- ja kahdeksanvuotiaiden lasten äiti toteaa, että "ei tätä lomaksi voi sanoa" ja puhuu tarvittavista hoitojärjestelyistä kattamaan lasten kesälomaa. Olin jutun luettuani vilpittömän hämmentynyt. Kysyin jopa asiasta Facebookissa ja sain vastauksia moneen suuntaan. Toiset ymmärsivät ihmetykseni, toiset komppasivat jutun äitiä. En ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, miksi äiti ja kaikki kolme lasta eivät tee asioita yhdessä tai mistä moinen negatiivisuus, jota toiset kutsuvat realistisuudeksi kumpuaa.

Uskon ja ymmärrän, että vanhemmat lapset tarvitsevat erilaista tekemistä kuin mitä äidillä ja vauvalla on tarjota. Uskon ja ymmärrän, että tällöin erilaiset harrastusleirit ovat tarpeen, samoin luonnollisesti kavereiden kanssa ollaan paljon ja äidin sekä vauvan kanssa oleilu käy helposti tylsäksi. Mutta tuota äitiä en ymmärrä, jos hän todella oli sitä mieltä ettei lasten ollessa kotona ole lomaa. En, vaikka miten päin asiaa pyörittelen. Ja minä olen kuitenkin niitä äitejä, jotka ovat onnellisia päivähoidosta ja ollessani kuopuksen kanssa äitiyslomalla ja hoitovapaalla kävi esikoinen kahdesta kolmeen päivää viikossa yhä hoidossa, kuusi tuntia päivässä. Kolikon toinen puoli taas on se, että esikoinen jäi heti kuopuksen synnyttyä kanssamme kuukaudeksi kotiin, aivan kuten mieskin, emmekä edes harkinneet hänen viemistään päiväkotiin tuolloin. Sen sijaan opettelimme elämään nelihenkisenä perheenä. Puolesta ja vastaan, mielipiteitä on kaikilla.

Otsikon kysymys on itselleni absurdi. Oma äitini jäi aina kymmenen viikon kesälomalle koulujen loppuessa ja muistan yhä miten hauskaa oli sinä päivänä, kun kävimme ensin opettajainhuoneessa syömässä kakkua, sitten ravintolassa ja monesti vielä ostimme karkkeja kirjaston kulman kioskista. Tiedossa oli monta viikkoa yhdessä, kun äiti oli kotona ja me myös. Emme me siskoni kanssa kaivanneet mitään erikoisempaa tekemistä vanhempinakaan, hyvin kotikeskeisiä taisimme kaikki olla. No, olin ensi kerran poissa kotoa pidempään rippileirillä ja valvoin koko ensimmäisen yön miettien, että onpa kamalaa. Että siitä vähän perspektiiviä aiheeseen.

Ehkä minä siis näen pojissani tuttuja piirteitä itsestäni ja lapsuudenkodistani. Esikoinen pohti monena päivänä ennen lomaa, että kivointa on saada olla yökkärissä sohvalla aamulla, kun ei tarvitsekaan lähteä minnekään. Vastaukseni on siis kyllä, lasten kanssa on ehdottomasti lomaa. Hyvin erilaista lomaa kuin kahdella aikuisella tai yksin. Välillä rasittavaa, välillä helppoa, välillä kiukkuista ja välillä leppoisaa. Elämää. 

Ehkä joku toinen, sellainen joka on tottunut runsaaseen lastenhoitoapuun ja vaikkapa viikottaisten yökyläilyjen mahdollistamaan omaan tai parisuhdeaikaan, ajattelee toisin. Ehkä joku kokee tarvitsevansa ihan ikiomaa lomailua, sellaista jota lasten kanssa ei voi olla. Minä puolestani sanon, luettuani jälleen pari tuntia tässä sohvalla kirjaa, että minulle parasta on koko perheen yhdessäolo. Ei meidän tarvitse mitään erikoissta tehdä, kunhan olemme kaikki kotona. Se on lomaa parhaimmillaan, että kenelläkään ei ole kiire minnekään. Ja silloin myös pienet irtiotot, parin tunnin omat shoppailuretket tai yhden iltapäivän terassikierros miehen kanssa riittävät. 

Koska meitä on nyt neljä, ei yhtä tai kahta. Ja kaikki me neljä tarvitsemme ja ansaitsemme kunnon loman. Siitä olen superiloinen, että meille se tarkoittaa ennen muuta aikaa yhdessä.