Kirjavinkkejä II

Nyt kun Netflixiä on tuijotettu tarpeeksi, on lukeminen taas maistunut. Seuraava satsi kirjavinkkejä tuleekin tässä. Tällä kertaa esittelyssä on jännityksen lisäksi muutama rohkea nainen, italialaista perhedynamiikkaa sekä Ranskan vallankumouksen aaltoja. 

Elena Ferranten maailmalla suuren suosion saanutta Napoli-sarjaa on vastikään alettu suomentaa ja ensimmäinen sekä toinen osa löytyvät nyt kotimaisella kielellä. Luin sarjan aloittavan romaanin Loistava ystäväni, mutta en ole vielä ehtinyt tarttua seuraavaan osaan. Loistava ystäväni esittelee meille erilaiset ystävykset Lilan ja Elenan sekä heidän naapurustonsa perheet. Romaani kuvaa 1950-luvun sodanjälkeisen Italian ja Napolin työväenkortteleiden elämää tyttöjen katsomana ja tulkitsemana. Väkivalta on arkea ja yhteiskuntaa hallitsevat miehet. Jos tartut tähän romaaniin, valmistaudu lukemaan myös muut, sillä ainakin ensimmäinen osaa jää kesken. 

Katja Kallio on mestari pienten tuokioiden kuvaamisessa ja tunnelmakuvien välittämisessä. Kallion uusi romaani Yön kantaja kertoo irtolaisena elävän Amandan tarinan korkeuksista takaisin alas, Pariisista Seilin mielisairaalasaarelle saakka. Kallio kertoo mitä tapahtuu mielelle, kun vapautta rajoitetaan. Romaanilla on myös todellinen esikuva, Amanda Aaltonen, joka joutui Seilin vankilasaarelle vuonna 1891.

Terhi Törmälehdon romaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät eletään vuoroin takaumien kautta ahdasmielisessä Kainuussa ja vuoroin värejä, tuoksuja ja tunteita täynnä olevassa Kolumbiassa. Elsa kaipaa nuoruudessaan jotain enemmän ja löytää etsimänsä helluntailaisuudesta, jossa jokainen voi saada kielillä puhumisen lahjan. Nuorena aikuisena hän asuu Bogotassa ja joutuu punnitsemaan kaiken omaksumansa ja totena pitämänsä uudelleen.  

Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza on pieni kertomus muutamasta päivästä, joiden aikana menetystään Italiaan pakeneva toimittaja Silja kohtaa julkisuutta kaihtavan oopperadiivan ja kokee tämän huvilassa unohtamiksi luulemiaan tunteita. Romaani sekoittaa romantiikkaa ja jännitystä, mutta lukijalle jää pintariipaisun maku. Silti Hämeen-Anttila on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoon tarttuu uskollisesti jokaisen uuden kirjan myötä.

Geir Tangen on kirjoittanut esikoisdekkariinsa Maestro ennalta aikomuksistaan ilmoittavan sarjamurhaajan, sähköpostilla tiedon murhista saavan ongelmaisen toimittajan ja sosiaalisesti kömpelön poliisin. Ja hyvin onkin kirjoittanut, vaikka lähtöasetelma ennalta kliseiseltä kuulostaakin. Maestrolla on missio ja poliisi yrittää pysäyttää hänet ajoissa. Hyvää jännitystä lajityypin ystävälle.

Leena Lehtolaisen Tiikerinsilmä jatkaa Henkivartija-trilogiaa ja Hilja Ilveskeron tarinaa. Tällä kertaa yhdeksänkymppinen tekstiilialan miljonääri Lovisa palkkaa Hiljan suojelemaan itseään ja tiedossa on perinteitä kunnioittava suljetun paikan mysteeri rouvan kartanossa. En ole pahemmin välittänyt Lehtolaisen Ilveskero-teoksista, mutta tämä romaani on hyvä, olkoonkin että lopussa langat vedetään yhteen vähän turhan nopeasti. 

Shari Lapenan Hyvä naapuri on maailmanmenestys, jonka lukemista odotin kovasti. Anne ja Marco jättävät vauvansa kotiin nukkumaan ja lähtevät naapuriin illallisille käyden puolen tunnin välein katsomassa vauvaansa. Kun he aamuyöllä lopulta tulevat kotiin, on pinnasänky tyhjä. Mitä on oikeasti tapahtunut, kuka näki vauvan viimeksi ja salaako joku jotain, tätä kaikkea selvitetään poliisien ja pääparin toimesta. Tätä lukiessa tuli monessa kohtaa mieleen Paula Hawkinsin Nainen junassa. 

Milja Kaunisto kirjoittaa hyvin ronskia ja ruumiillista kieltä, se ensivaroitukseksi. Purppuragiljotiini-trilogia on saanut Luxuksen jälkeen toiseksi osakseen romaanin Corpus, jossa Kauniston kieli on ennallaan eikä asioita pahemmin piilotella. Ranskan vallankumous on edennyt, kuningas mestataan ja Markiisi de Saden kurtisaanien talo Maison de Luxe taistelee olemassaolostaan. Aivan samoin on pyövelin oppipojan Isidorin sekä entisen kreivittären Mariannen laita. Vallankumouksen pyörteissä vain vahvimmat ja ovelimmat säilyvät hengissä. 

Stefan Ahnhemin kolmas dekkari Arton grader minus jatkaa Fabian Riskin tarinaa kaksi vuotta ensimmäisen kirjan tapahtumien jälkeen. Ahnheimin kirjojen järjestys onkin erikoinen, sillä toinen dekkari kertoo tapahtumista, jotka puolestaan johtivat ensimmäisen kirjan tapahtumiin. Tällä kertaa Helsingborgin poliisilaitos on tiukan paikan edessä paitsi erikoisen rikostapauksen, myös tutkijoiden henkilökohtaisen elämän haasteiden myötä. Tanskan puolella aiemmista osista tuttu Dunja Hougaard tekee omia tutkimuksiaan. Lopun avoimet kysymykset jättävät odottamaan seuraavaa osaa.  

Minun täytyy sanoa, että vaikka juoni kirjassa on vallan mainio ja monisyinen, oli lukeminen välillä vähän vaivalloista. Syy tähän on kirjan henkilöhahmoissa, joista turhan moni on yksinkertaisesti epämiellyttävä tyyppi. Fabian Risk säntäilee sinne tänne sanomatta muille sanaakaan ja Dunja Hougaard puolestaan ei osaa alkeellisimpiakaan käytöstapoja mitä tulee muiden ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi Fabian ja Sonja Risk eivät kovin kummoisia vanhempia ole. Lasten olemassaolo muistetaan silloin harvoin, kun ei ole muuta tärkeämpää tekemistä. Kuten vaikka työtä. 

Ahnhemin romaani on jo suomennettu nimellä Miinus kahdeksantoista astetta.