Esikoululaisen kevätjuhla ja tutustuminen kouluun

"Maalivahti se on veskari. Kausi päättyy samoin eskari." Tätä olen hyräillyt viimeiset kaksi päivää aina kuopuksen maanantaisesta kevätjuhlasta saakka. Nyt onkin meneillään suurten tunteiden viikko, johon on mahtunut tuon kevätjuhlan ohella myös kouluun tutustuminen ja esikoisen uuden opettajan tapaaminen siinä välissä. Mutta aloitetaan maanantaista ja niistä kevätjuhlista.

Olimme edellisenä päivänä käyneet pienimuotoisen tahtojen taistelun koskien sitä pitääkö kauluspaidan päälle pukea slipoveri vai voiko mennä ilman. Lopulta päädyttiin molempia miellyttävään kompromissiin ja eskarilainen lähti juhlimaan pellavaisessa kauluspaidassa ja rusetissa sekä shortseissa. Asu oli kivan keväinen ja kun siihen lisättiin esikoisen vanhat, myös hänellä oman esikoulunsa juhlissa olleet kengät, oli tyylikäs pikkukundi valmiina juhlimaan. 

Juhla oli ihana. Aivan kuten myöhemmin puheessani hoitajalle sanoin, koko esikouluvuosi tuntuu olleen täynnä iloa, valoa ja hymyä. Niin myös juhla, jonka aikana pikkutyypit lauloivat menneistä ajoista, räppäsivät itse sanoittamansa biisin nykyajasta, lukivat uutisia, lauloivat lisää, esiintyivät talentteina ja saivat toki lopuksi esikoulutodistukset ja ruusut. Kuopus oli kaverinsa kanssa tehnyt kirja-arvostelun teoksesta Mio poikani Mio, se luettiin osana uutiskatsausta. Meitä miehen kanssa nauratti, äiti edellä ja lapsi perässä. 

Olen ennenkin sanonut, että en ole sellaista valtoimenaan kyynelehtivää tyyppiä. Kyllä minäkin palan saan kurkkuun tai kyyneleet silmiin, mutta yleisesti minun liikutukseni tunnistaa siitä, että hymyilen kuin heikkopäinen. Ja niin tein, koko juhlan ajan. Olin niin ylpeä reippaasta esiintyjästä ja niin kiitollinen vuoden mittaisesta panostuksesta näihin pieniin ihmisiin. Ja niin vain kävi, että puhetta pitäessäni liikutus sai äänen värisemään. Sillä vuodesta 2009 täällä on käyty kahdesti päivässä ja nyt se alkaa olla tässä. Iso osa arkeamme ja siihen kuuluvia ihmisiä jää taakse. Samaan aikaan olen aivan valmis siirtymään elämään, jossa on kaksi koululaista eikä yksiäkään kurahanskoja nimikoitaviksi. Mutta kuten lapset lauloivat, "jollei lähde, ei voi palata". Sillä aika aikaa kutakin.

Eilen käytiin tapamassa tulevat kolmasluokkalaiset hoiviinsa ottava opettaja ja siitä tutustumishetkestä jäi hyvä fiilis niin äideille kuin lapsillekin. Olimme tapaamisesta lähtiessämme yhtä mieltä siitä, että lapsemme saavat jatkaa hyvässä opetuksessa ja kun esikoinen kotiin tultuaan sanoi tykänneensä uudesta opettajasta alusta saakka, on hyvä jäädä pian kesälomalle. Enää oli siis jäljellä kuopuksen opettajan tapaaminen ja se oli ohjelmassa tänään. 

Tulevaa koululaista jännitti ja on se kumma miten tämä toinen kerta ei minullekaan ollut sen iisimpi. Pikkaisen oli perhosia vatsassa, eniten koskien kuopuksen tulevaa opettajaa. Millainen hän olisi?

Turhaan jännitin, hän vaikuttaa aivan ihanalta. Kävimme tervehtimässä koulun pihalla ja seurasimme lapsijonoa luokan luokse. Tutustujat lähtivät sisälle ja me vanhemmat omaan infotilaisuuteemme. Tunnin kuluttua treffattiin taas pihalla ja fiilis oli tämä:

Kuopuksen mielestä opettaja on kiva, koulussa on kivaa ja erityisen kivaa oli pyöriä tuolilla. He olivat piirtäneet oman kätensä, kertoneet nimensä ja mikä parasta, läksyjäkin tuli kesäksi alla olevan monisteen myötä. Kaikki hyvin siis ja nyt voidaan jäädä rauhassa odottelemaan elokuuta ja varsinaista aloitusta. Minä itse iloitsen paitsi siitä miten monta hyvää kaveria samalla luokalla on, myös siitä että saamme jatkaa yhteistyötä kaikkien tuttujen ja mukavien vanhempien kanssa. Myös rinnakkaisluokan opettaja vaikuttaa kivalta, he kuulemma tekevät paljon yhteistyötä kuopuksen luokan kanssa. 

Tänään esikoulu on kiinni, joten me vietämme kuopuksen kanssa yhteistä vapaapäivää. Pian tulee esikoinen kaverinsa kanssa meille koulun jälkeen ja pääsemme kertomaan myös isoveljelle millainen opettaja kuopukselle tulee. Ai että on hyvä fiilis. Niin tärkeitä juttuja nämä kuitenkin ovat.