Muistan, kun lasten ollessa pienempiä miehen kanssa haaveiltiin. Että ehkä joskus tulee sellainen aika, kun tyypit ovat ilman meitä ulkona tai jäävät kahden kotiin. Ja me voidaan mennä kahdestaan jonnekin, ihan minne vaan. Vähäksi aikaa, mutta ilman ipanoita. Vaikka ruokakauppaan. Kun kotona pyörii yksi- ja nelivuotiaat, on arki aika täyttä ja vikkelää. Siinä sitten toisiamme katseltiin, että joskus, joskus vielä.
Viime maanantaina se tapahtui. Mies tuli töistä, pojat lähtivät ulos ja minä ehdotin, että mennäänkö yhdessä kauppaan. Ja mentiin. Ja muisteltiin sitä haaveilua vuosia sitten, kun arki oli erilaista. Ja kuinka se yhtäkkiä olikin muuttunut ja tässä me olimme. Leipäosastolla. Kahden.
Parikymmentä minuuttia, ei sen enempää. Ja silti, tunne siitä, että elämässä on alkanut uusi vaihe, uusi lehti on käännetty esiin. On tiedättekö tosi kiva huomata, että niiden täysien vuosien jälkeen tässä ollaan yhä. Minä ja hän. Tänä vuonna kaksikymmentä vuotta yhdessä.
Ihana teksti! Onnea pyöreistä vuosista :)
VastaaPoistaKiitos! Viime syksynä tuli kymmenen vuotta avioliittoa täyteen ja nyt tosiaan tulee kaksikymmentä seurustelun alkamisesta. Aikamoista!
PoistaKaksi ja neljä vuotiaan kanssa tämän lukeminen tuntui hyvälle. Muutama vuosi ja ehkäpä meilläkin noin.
VastaaPoistaIhan varmasti, jotenkin se koko elämänmenon ja arjen helpottuminen kävi salakavalasti ja osin huomaamatta. Yhtäkkiä vaan tajusi ensin miten vähän tavaraa tarvitsee mukaan lähtiessä ja sen jälkeen ne menivätkin jo ulos ilman aikuisia.
PoistaTällä hetkellä mä en edes osaa kaivata sitä, että ei olisi niitä pieniä siinä jaloissa. Pojat ovat 3- ja 6-veet ja nyt jo itkettää, jos ne eivät haluakaan syliin silloin, kun itse haluaisi heidät ottaa :-D
VastaaPoistaOnnea pitkästä yhteistaipaleesta <3
Kiitos onnitteluista! Onneksi meilläkin vielä tullaan syliin ja annetaan halauksia mukisematta. Kamalaa, että joskus niin ei välttämättä ole.
Poista