Koulun kevätjuhla ja pari ajatusta stipendeistä

Esikoisen kevätjuhlia vietettiin jo torstaina lauluesitysten merkeissä. Olimme miehen kanssa molemmat koululla katsomassa juhlaa, jonka jälkeen koulu- ja työpäivä jatkui aivan normaalisti. Esikoinen pisti kauluspaitaa päälle ja oli hienona. 

Lauantaina vietettiin sitten kouluvuoden varsinaisia päättäjäisiä. Kokoonnuimme koulun pihalle, josta lapset lähtivät kohti kirkkoa opettajan johdolla, me vanhemmat ja sisarukset ominemme pienen matkan kävellen ja samalla jutellen. Kirkko huipentui Suvivirteen, jonka jälkeen palattiin koululle todistusten jakoa varten. Minulla oli mukana luokan yhteiset muistamiset opettajalle, olin käynyt aamulla hakemassa ennakkoon tilaamani kukat ja laukussa odotteli lahjakortti kauneushoitolaan. Ensimmäisessä kuvassa myös aamiaiseni, lennossa mukaan napattu banaani.

Kirkon ja todistusten jaon yhteisesti muodostama juhla oli aivan ihana. Lauantainen aamupäivä oli lämmin, kesäinen ja ihan nurkan takana odottavaa kesälomaa ja vapautta juhlistava. Oli riemukkaan odottava tunnelma ja lapset sekä vanhemmat olivat pukeutuneet juhlan mukaan.

Palattuamme luokkaan kuulin opettajalta yllätyksekseni, että oppilaille jaetaan paitsi hymypoika- ja hymytyttöpatsaat ja vanhempainyhdistyksen myöntämä kirjastipendi, myös koulumenestysstipendit. Ja tiedättekö, sen meidän esikoisemme sai. Opettajan sanottua esikoisen nimen ja lapsen käteltyä opettajansa ja pokattua stipendin, oli oma katseeni jo aivan sumea kyynelistä, Hyvä etten tukehtunut itkuuni ja pakahtunut siihen valtavaan ylpeydentunteeseen, joka minut täytti. Sama se oli miehelläkin, miten ylpeitä olimmekaan sillä hetkellä koululaisestamme ja olemme yhä. Teki vähän tiukaa pitää hetkeä myöhemmin luokan puolesta pieni puhe opettajalle, ainakin itse kuulin äänestäni kuinka itku vielä piileskeli jossain ihan lähellä. 

Eräs asia minua kuitenkin mietityttää. Tämän viikonlopun aikana olen lukenut kolmesta eri paikasta kuinka koulumenestyksestä saatu stipendi ei oikeastaan olekaan niin hyvä juttu ja todella ylpeitä vanhemmat voivat sen sijaan olla sellaisesta hymypatsaan tyylisestä kivan kaverin tunnustuksesta.

Olen todella hämmentynyt. Kouluun mennään oppimaan. Paitsi että ensimmäisen luokan aikana opitaan koululaisiksi, opitaan siellä myös paljon uusia tiedollisia ja taidollisia asioita. Eikö minun vanhempana pitäisi iloita lapseni puolesta siitä, että hän on kyennyt omaksumaan paljon uutta, ensimmäistä kertaa elämässään tavoitteellisesti. Minun perheessäni koulumenestystä arvostetaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikesta olisi saatava täysiä pisteitä ja vain kiitettävä on kyllin hyvää, ei ollenkaan.

Se tarkoittaa sitä, että arvostamme yrittämistä ja sen seurauksena usein tulevaa onnistumista. Olen kevään mittaan nähnyt lapseni tehneen läksyt joka ainoa päivä heti koulun jälkeen. Hän on käyttänyt tehtäviin aikaa, kirjoittanut sanoja uudelleen huomatessaan kirjaimen puuttuneen  ja kertonut mitä kaikkea on oppinut esimerkiksi ympäristötiedon tai uskonnon tunneilla. Tänä keväänä ei ole ollut päivää, jolloin minä en olisi kuunnellut lukuläksyä ja kysellyt luetun ymmärtämistä. Ei päivää, jolloin he isänsä kanssa eivät olisi tehneet matematiikasta vapaaehtoisia tehtäviä. Lapsi on halunnut oppia ja me vanhempina olemme halunneet antaa hänelle kaiken tukemme siihen työhön. Ei hän ole useinkaan varsinaisesti apua tarvinnut, mutta joka ikinen päivä minä olen hänen läksynsä tarkistanut. Olen ollut mukana ja kiinnostunut siitä mikä häntä kiinnostaa. Tätä minä arvostan ja tätä kautta onnistuminen usein saavutetaan. Eikä niitä läksyjä ole ollut mitenkään vähän, sillä samana päivänä on saattanut olla matematiikkaa, äidinkieltä ja lukemista.

Joku voi sanoa, että minun on helppo puhua, onhan lapseni on luonnostaan sellainen aika välkky tyyppi. Se on totta ja toinen samanlainen on kasvamassa, lucky me tällaisten huipputyyppien äitinä. Totta on myös, että meillä ei ole arjessa erityisiä tarpeita tai hankaluuksia, joiden kanssa painia, ihan niitä tavallisia vaan. 

On silti suurta lapsen pyrkimysten aliarvioimista arvottaa erilaisia kannustimia ja kiitoksia sen mukaan mikä on oikeanlainen ja mikä oikeasti merkityksellinen aikuisen näkökulmasta. Miten ahkera ja opinhaluinen lapsi ei ansaitsisi stipendiään samalla tavalla kuin toinen, joka saa sellaisen ollessaan reilu kaveri. Eihän se, että on hyvä koulussa tarkoita, ettei osaisi huomioida muita. Esikoinen on kaikkea sitä, mitä kahdeksanvuotias yleensäkin on. Hän on reilu, reipas ja kiva kaveri. Hänellä on mieletön tunneäly, hän on empaattinen ja aistii toisten tunteet vahvasti. Hän näyttää tunteensa, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on yksinkertaisesti hienompi pieni poika kuin olisin ikinä voinut kuvitella. 

Minulla on mielessäni hyvin vahvasti viime syksyn takkuilut läksyjen teon kanssa, kun koulupäivän ajan tsempannut lapsi oli niin puhki ja poikki, että huusi läksyjen olevan rangaistus. Tätä jatkui pitkälle marraskuulle, kunnes joulun jälkeen lapsi selvästi oli sopeutunut uudenlaiseen tekemisen kulttuuriin. Hän on oppinut koululaiseksi, oppinut siihen, että asiat eivät enää tule ilmaiseksi. Ja tämä ahkeruus, se on nyt opettajan toimesta palkittu. Eihän parempaa voi olla. Se on yhtä ihanaa kuin sen reilun ja reippaan kivan kaverin saama stipendi näistä ominaisuuksistaan tai hyvän pallonheittäjän tunnustus.

Esikoisen saama stipendi tulee kantamaan häntä itsetunnon vahvistamisen kautta pitkälle tulevaisuuteen, aivan kuten opettajalta saatu Suomen lasten eläinsatuja -kirja säilyy ikuisena muistona kirjahyllyssä. Ja vaikka vauvakirja taitaakin päättyä kouluun menoon, aion silti sujauttaa sinne väliin lapun, jossa lukee mitä opettaja ennen stipendien antamista pojalle ja tytölle sanoi. "Lapsi, jolla on paitsi into oppia uutta, myös kyky asettua opetettavaksi ja oppimaan. Jonka vihkot ja tehtäväkirjat ovat siistit ja käsiala huolellista. Joka saa testeistä hyviä arvosanoja ja tekee tunnollisesti tehtävät. Ja joka viittaa ahkerasti."

Olen vähän ajatellut, että vasta sinä päivänä, kun me aikuiset osaamme olla arvostelematta ja arvottamatta asioita, voimme opettaa sitä myös lapsillemme. Ja toisaalta, ne meidän läheisemme ja ystävämme ovat iloinneet lapsen kanssa täysillä, sillä he tuntevat hänet ja tietävät miten iso asia tämä juuri tälle lapselle on. Muille voi viitata kintaalla, onneksi.