Lukulaskurin huhtikuu

Taas on yhden kuukauden lukemiset luettu huhtikuun kääntyessä toukokuuksi ja vuoden lukemisten kokonaissaldo kasvaa. Huhtikuun lukulaskurin saldo näyttää puolet vähemmän kuin edellisissä. Jos maaliskuun kirjat olivat nopealukuisia ja ohuita, on huhtikuussa riittänyt enemmän pureskeltavaa sivumääristä puhumattakaan. 

Huhtikuussa luin siis viisi kirjaa:

Kathryn Stockett: Help

Patricia Cornwell: Depraved Heart

Justin Go: Kadonnut aika

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kathryn Stockettin Help on suomennettu nimellä Piiat ja kirjasta on tehty myös elokuva. Minulta oli jäänyt kirja kokonaan lukematta, kunnes ystäväni suosituksesta luin sen viime syksynä. Vajaat puoli vuotta myöhemmin luin sen uudelleen, se kertonee jo itsessään paljon. 

Stockettin teos vie meidät Yhdysvaltojen syvään etelään 1960-luvulla, aikaan jolloin Martin Luther King piti puheensa ja Rosa Barks halusi valita itse paikkansa bussissa. Rotuerottelu oli voimissaan ja kirjailijan sanoin mustaihoiset hyväksyttiin hoitamaan valkoihoisten lapsia, mutta ei käyttämään samaa kylpyhuonetta heidän kanssaan. Romaanissa tummaihoisten Minnyn ja Aibileenin näkökulma vuorottelee yhdessä valkoisen Skeeterin äänen kanssa, kun Skeeter ryhtyy omana aikanaan uhkarohkeaan tekoon saadakseen tummien palvelijattarien äänen kuuluville ensimmäistä kertaa. Hieno ja vahva, paikoin jopa kepeä teos kaikessa rankkuudessaan. Tärkeä aihe arjen ja keittiön näkökulmasta.

Patricia Cornwellin kirjat ovat minulle niitä, joita huomaan lukevani puhtaasti tottumuksesta. Poimin uusimman teoksen käteeni aina heti sen ilmestyttyä, sillä henkilöhahmot ovat tuttuja ja haluan tietää mitä heille tapahtuu. Niin tälläkin kertaa, kun sain varaamani Depraved Heart -dekkarin kirjastosta.

Cornwellin teokset ovat muuttuneet huomattavasti sarjan alkupäästä. Nykyään ne tuntuvat toistavan itseään, kun romaanin tapahtuma-aika kattaa tuskin vuorokauden ja kuolinsyyntutkija Kay Scarpettaa lähipiireineen uhkaa superpahis jos toinenkin. Tällä kertaa tulilinjalla on Scarpettan sisarentytär Lucy ja tapaus kytkeytyy Scarpetan tutkimaan nuoren perijättären kuolemaan läheisesti. Luonnollisesti mukana on myös FBI eikä kukaan puhu toisille enempää kuin on pakko, tai ainakaan kerro totuutta mistään. Kirjailija tuntuu haluavan välittää lukijoilleen lähinnä tuokiokuvia, hetkittäisiä otoksia päähenkilöidensä maailmasta. Kaikki jää usein auki ja se ei tällaiselle kauniisti solmittujen loppujen ystävälle ole aina mieleen. 

Poimin Justin Gon esikoisromaanin Kadonnut aika ohimennen käteeni käydessäni lasten kanssa kirjastossa ja ajattelin, että lupaavalta vaikuttaa. Romaani liikkuu kahdella aikatasolla. 1900-luvun alussa perijä ja vuorikiipeilijä Ashley Walsingham tapaa juuri ennen sotaan lähtöään kauniin Imogenin. Romanssi syttyy, mutta matkan varrella eteen tulee ongelmia ja yhteys rakastavaisten keskellä katkeaa. Myöhemmin Ashley menehtyy valloittaessaan Himalajaa englantilaisen retkikunnan kanssa. Hän on jättänyt kaiken testamentissaan Imogenille. Nykyajassa vasta yliopistosta valmistunut Tristan saa kuulla, että hän on mahdollisesti oikeutettu perintöön ja hänellä on muutama kuukausi aikaa löytää todisteet siitä, että hänen isoäitinsä oli Ashleyn ja Imogenin lapsi. Etsintä alkaa.

Romaani toimii periaatteessa hyvin kahdella aikatasolla. Ashleyn ja Imogenin tarina rinnasstuu Tristanin ja tämän Pariisissa tapaaman tytön tarinaan ja kerroksellisuus tuntuu olevan harkittua. Romaania voikin lukea paitsi rakkaustarinana, myös jännityskertomuksena sen suhteen mitä Tristan löytää. Harvoin olen kuitenkaan ollut yhtä ärsyyntynyt teoksen lopetettuani. Mikä ihme oli teoksen loppu? Se oli täysin irrallinen, epälooginen ja omituinen. Erilainen lukija ehkä kokee lopunkin eri tavalla, mutta minusta se vain petti lukijansa satojen sivujen jälkeen. Todellinen antikliimaksi, valitettavasti.

David Lagercrantz valittiin Stieg Larssonin Millennium-trilogian manttelinperijäksi ja kirjoittamaan jatkoa menestysromaaneille. Se mikä ei tapa onkin oikein pätevä romaani, jota lukee ilokseen.

Millennium-lehti on kriisissä uuden rahoittajan myötä ja sama pätee myös Mikael Blomkvistiin. Uusia skuuppeja ei ole syntynyt ja tähtireportterin mahalaskusta juorutaan. Samaan aikaan Lisbeth Salander tekee uhkarohkean hakkeroinnin ja tekoälytutkimuksen pioneeri Frank Balder saa huomata, että häntä ja hänen autistista poikaansa uhkaa vakava vaara. Teos tuntui yhtä aikaa tutulta ja uudelta, kun kaikkien kohtalot alkavat kietoutua yhteen. Sarjan seuraava osa ilmestyy ensi vuonna.

Kristiina Vuoren Kaarnatuuli esittelee meille Valpuri Innamaan, Turussa 1500-luvulla vaikuttaneen vahvan naisen. Romaani seuraa häntä kaksikymmentävuotiaasta nuoresta leskestä nelikymppiseksi läpi kaikkien elämänvaiheiden. Valpuri oli todellinen historiallinen henkilö, joka toimi leskeytensä mahdollistamana niin kauppiaana kuin laivanvarustajanakin. Sen lisäksi hän oli äiti, vaimo ja nainen, joka rakasti syvästi ja vihasi vielä enemmän. Tämä kirja on ehtaa viihdettä kansikuvaa myöten.