Tiina Miettisen Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla oli viime vuoden Tieto-Finlandia -ehdokas. Eikä syyttä, niin mielenkiintoinen katsaus ajankohdan mikrohistoriaan se on. Teos purkaa vallitsevia mielikuvia vuosisatojen elämänmenosta ja niistä stereotypioista, joita tuon ajan elämään liittyy. Olivatko piiat sittenkin oman aikansa uranaisia ja eikö avioton lapsi ollutkaan kaikissa tilanteissaa katastrofi? Teoksessa kuljetaan yksityisestä yleiseen ja luodaan katsaus historiaan ihmiskohtaloiden avustuksella. Tietokirja kuin romaani.
Audrey Mageen Sopimus vie lukijansa toisen maailmansodan vuosiin. Saksalaiset Katharina ja Peter ovat nähneet toisistaan vain valokuvat mennessään naimisiin. Avioliiton tarkoituksena on varmistaa Katharinalle leskeneläke mikäli Peter kaatuu ja Peter puolestaan pääsee rintamalta vihkilomalle. He kuitenkin rakastuvat toisiinsa ja alkavat odottaa lasta, mutta Peterin on jälleen lähdettävä.
Seuraavat vuodet eletään niin Katharinan ja perheensä kanssa Berliinissä kuin Peterin mukana itärintamalla. Kaiken taustalla häärii puolue, taho joka antaa paljon, mutta voi myös ottaa vielä enemmän. Katharinan sinnitellessä Berliinissä, saa lukija elää mukana Peterin kanssa Stalingradin piirityksen kauhut ja sodan julmuuden. Lopulta sota on ohitse, mutta mitä ihmisestä on jäljellä? Kuinka pitkälle toivo kantaa? Erinomainen esikoinen, suosittelen!
Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kertoo Aaposta, Annasta ja heidän tyttärestään Elsasta. Ja kuolemasta, joka tulee kutsumatta sisään ja muuttaa kaiken. Aapo jää yksin Elsan kanssa Annan menehdyttyä nopeasti edenneeseen syöpään ja joutuu selviämään elämästä yksin. Mitä tulevaisuudella on enää annettavaa, miten selvitä eteenpäin ja missä niitä piparimuottejakin oikein säilytetään?
Lehtolan kirjaa on vaikea olla vertaamatta Eve Hietamiehen Yösyöttöön ja Tarhapäivään, joissa asetelma on samankaltainen. On yksinäinen isä ja lapsi, on hämmennys ja epävarmuus perheen toisen aikuisen poistuttua kuvioista. Valitettavasti Pelkääjän paikalla jää omassa mielessäni kakkoseksi. Kirja on hyvä, mutta ohut. Tai sitten humanisti ei vain osaa samaistua insinöörin ajattelutapaan kriisin kohdatessa.
Kaija Juurikkalan Äitikirjaa suositeltiin minulle joskus täällä blogin kommenteissa. Nyt näin sen kirjakaupan alennuspöydässä, muistin suosittelun ja nappasin opuksen mukaani. Ja hyvä niin, sillä kirja on hieno. Juurikkala kertoo teoksen yhdessätoista luvussa yhdestätoista erilaisesta äitiydestään. Hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, sijaisäiti, uraäiti ja monia muita. Teos laittaa lukijansa pohtimaan omaa äitiyttään ja sen rooleja, joita itsellänikin on jo tähän saakka ollut monia. Kiehtovaa.
Sopimus odottaa mullakin yöpöydän pinossa. Ensin pitäisi päästä loppuun Oneironin kanssa. Mä olen myös viettänyt tammikuussa aivan liian monta päivää kuumeisena sohvalla. Olisi siis ollut aikaa lukea, mutta ei ole huvittanut. Tauti on siis vakava. 😀
VastaaPoistaMä en vieläkään osaa sanoa luenko Oneironin vai en. Se on varmasti todella hyvä, mutta samaan aikaan se ei jotenkin kiinnosta. Tosin nämä Finlandia-voittajat tulevat muutenkin vähän jälkijunassa omalla lukulistallani, juuri nyt aloittelen Jussi Valtosen kirjaa.
PoistaOneironin jäi tällä kertaa kesken. Tällä flunssaisella päällä en saanut sitä luettua ennen eräpäivää. Silti sanoisin, että se on hyvä, nyt oli vaan huono hetki. Valtosesta tykkäsin kovasti!
VastaaPoistaMulla on ollut pitkään perinne, että ostan tuoreen Finlandia-voittajan itselleni joululahjaksi. Tällä kertaa jätin väliin, koska olin kirjaston varauslistalta niin korkealla.