Ekan syksyn yhteenveto

Ensimmäinen syksy koulua on nyt takana ja kevätlukukausi käynnistynyt. Lienee hyvä aika luoda jonkinlainen katsaus menneisiin kuukausiin ja koulutaipaleen alkamiseen.

Kaksi asiaa tuli heti alkuun selväksi. Koulunkäynti väsyttää ja koulu on koko perheen yhteinen projekti. Vaikka tiesimme muutoksen olevan suuri ja tähän liittyen esimerkiksi jätimme harrastukset pois alkusyksyltä, oli esikoinen silti väsyneempi kuin osasin kuvitellakaan. Eikä se mikään ihme ole, ajatellaan vaikka aikuista uudessa työpaikassaan. Kaikki energia menee uuden oppimiseen, sitä tsemppaa antaakseen itsestään mahdollisimman hyvän kuvan ja oppiakseen vallitsevat käytännöt. Ja nyt kyseessä ovat kuusi- seitsenvuotiaat lapset. Lapsi nukkui siis selvästi enemmän kuin ennen ja tarvitsi kaiken mahdollisen levon ja unen. Joulua kohti kuljettaessa esikoinen alkoi selvästi tottua uuteen elämäntyyliin ja nukahtamisaika palasi taas ennalleen. Yleisimmin esikoinen nukkuu klo 21-07.

Koulun alkaminen muutti luonnollisesti myös muiden perheenjäsenten elämää. Minä tiesin jo ennalta haluavani olla lapsen mukana koulutaipaleella, auttaa läksyissä ja tarkistaa tehtäviä. Olla läsnä, kysellä kuulumisia, kuunnella lapsen kertovan päivästään. Välittää hänestä ja hänen asioistaan. Oli itselleni luontaista lupautua luokan edustusvanhemmaksi ja mennä mukaan koulun vanhempainyhdistyksen toimintaan. Sukeltaa siihen maailmaan ihan kunnolla. Esikoisen opettaja tiedottaa ahkerasti asioista, mutta varmasti kerran jos toisenkin on tullut kysyttyä jotain konkareille itsestänselvää asiaa. 

Meidän päivämme muotoutuivat nopeasti ja saivat uuden rutiinin. Aamulla kello soi kaikkina muina päivinä paitsi perjantaina puoli kahdeksalta ja koulu alkaa yhdeksältä. Edellisenä iltana on pakattu reppu valmiiksi avaimia ja kännykkää myöten ja katsottu tarvitaanko liikuntavarusteita ja jos, niin millaisia. Käytännössä pyydän aina lasta tekemään tarkastuksen itse ja viemään pakatun repun eteiseen odottamaan aamua. Vaatteet katsotaan myös yhdessä valmiiksi. En oleta, että esikoinen osaisi itse muistaa tai muistuttaa minua vielä tässä vaiheessa, mutta pikkuhiljaa opetellaan huolehtimaan itse. Aamulla me viemme esikoisen kouluun samalla, kun kuopuksen päiväkotiin ja iltapäivällä koululainen kävelee itse kotiin iltapäiväkerhosta. Kotona levähdetään hetki ja sitten lapsi tekee läksyt tuossa keittiönpöydän äärellä. Sitten onkin hyvin aikaa olla vapaalla, arki-iltaisin harrastuksiakin on vain yksi. Seitsemän-kahdeksan välillä aloitetaan iltatoimet ja valmistaudutaan uuteen päivään. 

Kevään tullen toivoisin, että lapsi rohkaistuisi jäämään aamulla kotiin meidän muiden lähtiessä ja kävelemään koulumatkat itse. Tämä helpottaisi meidän työarkeamme, kun ehtisimme jo yhdeksäksi työpaikalle. Hänen pitäisi käytännössä olla puoli tuntia itsekseen, mutta katsellaan. Ei ole pakko, mutta saa jos haluaa.

Jos kouluun elokuussa asteli vähän sellainen huoleton hevoseton poika, joka ensimmäisenä päivänä kadotti tuntia aiemmin saamansa viivottimen ja jätti syyslomaan saakka kategorisesti vaatekappaleen per päivä koululle, on muutosta tapahtunut. Vaatteet löytävät päälle myös iltapäivisin, tavarat pysyvät tallessa ja lapsi on kartalla siitä mitä tulikaan läksyksi. Myös työskentelytavat ovat kohentuneet. Läksyt tulee nykyisin tehtyä vähemmällä kiukuttelulla kuin syksyn alkaessa, jolloin ne olivat melkoinen koettelemus kaikille. Esikoinen tsemppasi niin paljon koulussa, että umpiväsyneenä kotona piti kotitehtäviä lähinnä rangaistuksena. Marraskuussa huomasin edistystä tapahtuneen ja nykyään mennään usein jo ihan valittamatta. Hän on selvästi kuuntelemalla oppivaa tyyppiä ja hämmästyttää yhä itseäni sillä miten paljon tietoa ympäristöstään itseensä imeekään. Viimeksi luettavana oli loppiaisen tapahtumista ja kysäisin haluaako lapsi, että kerron mitkä itämaan tietäjien nimet ovat. Ei kuulemma tarvinnut, koska kyllä hän Kasparin Balthasarin ja Melchiorin tietää. Ope oli tunnilla maininnut. 

Esikoisella on minun mielestäni vaativa opettaja. Läksyjä on joka päivä, usein myös viikonlopulle, ja samana päivänä tehdään usein niin äidinkieltä, matematiikkaa kuin lukuläksyäkin. Perusasioita opetellaan huolella ja käsialaan kiinnitetään huomiota. Ottaen lapseni luonteen huomioon, tämä on enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia. Välillä tuntuu paljolta, mutta tälle lapselle, jolle kaikki on aina ollut helppoa ja jonka asioista on aina huolehdittu, tekee oikeasti todella hyvää joutua edes hiukan ponnistelemaan. Eritoten, kun se ponnistelu tarkoittaa lähinnä takapuolilihaksia ja sitä, että viitsii istua vartin paikoillaan ja piirtää ne kirjaimet vihkoon. Kuinkakohan monta kertaa olen sanonut, että paljon nopeammin olisit valmis, jos et käyttäisi aikaa valittamiseen.

Syksyn aikana esikoisen lukeminen muuttui todella sujuvaksi. Hän ymmärtää vilkaisemalla lukemansa, mistä syystä joudun välillä kehottamaan häntä katsomaan tekstiä uudelleen. Hän kun ei aina viitsi lukea huolellisesti, kunhan kertoo asian. Hänen käsialastaan tuli siistiä. Hän sai ensimmäiset oppitunnit siitä, että elämässä on tehtävä töitä oppiakseen ja tavoitteet saavuttaakseen. Hän sai uusia kavereita ja viihtyy luokassaan ja tyttöjen ja poikien seurassa. Todistus oli hyvin sitä mallia, kuin ehkä ennalta lapseni tuntien uskalsin odottaa. Muutama rasti hyvä/usein-sarakkeessa, loput siellä erinomaisessa/säännöllisessä.

Olimme yhdessä esikoisen ja hänen opettajansa kanssa keskustelemassa näin kevään alkajaisiksi ja juttelimme siitä mitä kevät tuo tullessaan. Tärkeä teema on luetun ymmärtäminen, matematiikassa opetellaan kelloa ja äidinkielessä aletaan kirjoittaa lyhyitä päälauseita isolla alkukirjaimella ja pisteellä. Esikoiselle itse opeteltavat asiat ovat aika iisejä ja hän on monessa asiassa opettajan mukaan huimasti edellä. On siis erittäin hyvä opetella yhä työntekoa, niitä läksyhommia ja lapsiraukan pet hatea, käsitöitä. Kevään tavoitteena käsitöille olkoon, että neula osuisi sinne kankaaseen sen sijaan, että lapsi haaveilee kaikki tuntinsa ja lopulta nalle uhkaa tulla kotiin viimeisteltäväksi joululoman aikana. Luetun ymmärtämisen osalta tehtiin lapsen kanssa suunnitelma, että jokaisen lukuläksyn jälkeen minä keksin luetusta kysymykset ja kuulustelen. Samaten matematiikassa aletaan tehdä enemmän vapaaehtoisia tehtäviä, syksyllä kun lähinnä keskityttiin tekemään ne pakolliset läksyt. Lapsen puolesta harmittaa lähinnä se, että yhdistelmä perfektionistin luonne ja haluttomuus harjoitella aiheuttaa ihan turhaa itkua ja hammastenkiristystä. Siinä missä veljensä sitkeästi opettelee mitä ei osaa, on esikoinen sellaista hanskat tiskiin ja ikinä en kelloa katso -tyyppiä. No, ehkä sekin tästä. Tässä opeteltiin muistamaan kuukausirimpsu havainnollistamalla se.

En ole koskaan ymmärtänyt valitusta siitä, että meillä Suomessa koulu on liian helppoa ja päivät liian lyhyitä. En pysty samaistumaan yhtään siihen ajatukseen, että lapsilta pitäisi vaatia valtavasti ja heidän pitäisi lukea kolmea kieltä jo ala-asteella, soittaa tuubaa, harrastaa taidetta ja käydä kolmesti lätkätreeneissä pelit päälle. Minä en suoraan sanottuna käsitä, miksi jo ala-asteelaisilta pitäisi vaatia niin valtavasti suorittamista. Työnteko tulee varmasti jokaiselle vielä tutuksi, vaikkemme vaatisi eka- tai tokaluokkalaisiltamme vielä ihan kamalasti.

Mitä minä sitten sanoisin tämän ensimmäisen syksyn ja oman lapseni kokemuksella? Mikäli jommalla kummalla vanhemmista on mahdollisuus tehdä lyhennettyä työaikaa, sen harkitseminen on varmasti paikallaan juuri tähän elämänvaiheeseen. Ainakin syksyn ajaksi, ehkä vielä kevääksi. Ja jos olet sellainen sekunnissa hermostuva tapaus, aloita pitkän pinnan kasvattaminen jo hyvissä ajoin kesällä. Ettei sitten tarvitse repiä pelihousuja ihan joka kerta mielessäsi, kun lapsi tulee kotiin sateessa ilman minkäänlaisia ulkovaatteita tai nihkeilee läksyjen tekemisestä. Noin muuten, lienee termi "ajan kanssa" hyvä ja sen sain kokeneemmalta äidiltä vinkiksi tuskailtuani lapsen läksyangstin kanssa. Että jaksa jouluun, sitten helpottaa. Ja kappas vain, niin teki.