joulu oli taas hyvä ajankohta arvioida nykyisiä harrastuksia ja miettiä mitä jatketaan ja aloitetaanko jotain uutta. Jo pitkään kytenyt kyllästyminen futikseen kasvoi syksyn aikana sellaiseksi, että esikoinen ei yksinkertaisesti halunnut lähteä treeneihin. Olimme sopineet, että kausi katsotaan loppuun, mutta ei meitä enää joulukuussa kentällä tai sen laidalla näkynyt, sen verran vei sairastelu voimia. Minä olisin kannustanut esikoista vielä jatkamaan, sillä ryhmässä tapahtuva liikuntaharrastus tuskin koskaan on lapselle huonoksi. Mutta ei, hän ei enää halunnut. Niinpä kiitimme kuluneista kausista ja laitoimme nimikoimattomat varusteet myyntiin. Ei siis enää futista esikoiselle tai sitä myöten perheellemme. Ei ainakaan nyt lähiaikoina.
Syksyllä alkanut partioharrastus sen sijaan jatkuu ja siitä lapsi on tykännyt kovasti. Uskon sen olevan ihan nappivalinta hänen luonteelleen ja lisäksi ryhmä (tai lauma tai joukkio tai mikä ikinä nyt onkaan) on täynnä kavereita. Mikä siis mukavampaa kuin tehdä kivoja juttuja ja ulkoilla poikaporukalla kerta viikkoon. Päiväretki syksyllä oli elämys ja nyt on tiedossa ensimmäinen yön yli kestävä retki.
Partion ohella lapsi tykkää kovasti uimisesta ja halusi ehdottomasti myös keväällä käydä kerran viikossa uintikurssilla. Ilmoitin hänet siis seuraavan asteen kurssille, tämä aina lauantai-iltapäivisin. Tarkoitus on yhä tehdä harrastuksesta sellainen koko perheen juttu, vaikka kuopuksen vesipeuhu ei jatkukaan. Eli esikoinen harjoittelemaan potkuja ja muut puljaamaan viereiseen altaaseen.
Vähän yllärinä, mutta hyvin mieluisana sellaisena, alkoi lapsella myös englannin kielen kerho. Tämä pidetään koulun tiloissa ja yhtenä päivänä viikossa lapsi menee koulusta suoraan enkkukerhoon iltapäiväkerhon sijaan. Iso peukku tälle, ensimmäisen kerran jälkeen kotiin tuli iloinen kielikerholainen tervehtien ovelta "Hello, mun paita on red".
Esikoisella on siis kolme harrastusta keväälle ja näistä vain yksi vie arki-illan. Hyvä kompromissi sen osalta, että lapsi itse harrastaisi vähän kaikkea mahdollista, mutta minä haluan rauhoittaa iltoja. Ihan, että on sitten voimia siihen tärkeimpään, eli koulunkäyntiin.
No entäpä tämä toinen, rakas kuopuksemme? Hän ei halua harrastaa. Hän ei pidä mistään, mikä vie hänet pois kotoa, oli se sitten mukavaa tekemistä tai tylsä velvollisuus. Hän käy jo päiväkodissa ja sieltä tultuaan haluaa olla perheen kanssa kotona, korkeintaan hän innostuu lähtemään yhdessä pihalle tai puistoon ulkoilemaan. Kun vesipeuhu lusittiin syksyn mittaan lävitse ilman, että lapsi kertaakaan joutui laittamaan päätä veteen tai sai loppudiplomissa yhtäkään rastia ruutuun päätin, että olkoon. Mikä kiire tai pakko meillä on, vaikka harrastuksia olenkin ehdotellut mukavana yhteisenä tekemisenä. Olin itse asiassa ilmoittanut hänet kevätkaudelle rokkimuskariin, mutta sieltä ei koskaan mitään kuulunut, ei vaikka yritin kysellä saatiinko ryhmä kokoon vai ei. Ei pakolla. Tuonne kuopus olisi yllätyksekseni lähtenyt kuultuaan, että saa rokata äidin kanssa yhdessä.
Teimme kuopuksen kanssa diilin. Kevätkausi rauhoitetaan kokonaisuudessaan ja sitten eskarivuonna pidetään huoli siitä, että kuopus oppii niin uimaan kuin luistelemaankin ennen koulun alkamista. Tämä sopi myös herra harrastamattomalle. Katsotaan puolen vuoden kuluttua uudelleen onko esimerkiksi luistelukoululle hänen kohdallaan tarvetta vai tekeekö pieni sinnikäs ihminen saman kuin niin monesti aiemminkin, eli päättää vain opetella itse uuden taidon. Katsoin miehen kuvaamia pätkiä kuopuksen luistelusta ja on se aikamoinen sissi. Kotona ipana kertoi, että hän oli katsonut kuinka jalan pitää liukua sivulle ja sitten hän teki niin. Katsotaan miten käy, kun seuraavaksi isketään sukset jalkoihin ensi kertaa vuoteen ja toista kertaa ikinä. Asenne on tässäkin ennallaan, mäkeen on päästävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti