Perhepoliittisesta päätöksenteosta

Viime kuukausina tapetilla on ollut monta merkittävää perhepoliittista uudistusta. Milloin on uutisoitu kotihoidontuen jakamisesta, milloin 6+6+6-mallin kalleudesta. Nyt osa puolueista on ilmoittanut jo kaatavansa esityksen tukien jakamisesta, jos vaalien jälkeen hallituksessa ovat. Lapsilisät menivät jo leikkuriin, mutta samalla verotuksen lapsivähennystä kasvatettiin toisesta päästä. Myös subjektiivista päivähoito-oikeutta ollaan kaventamassa ja uusin esitys lienee jokaisen lapsen oikeus varhaiskasvatukseen 25 tunniksi viikossa. 

Meillä kotona näistä asioista on juteltu paljon, vaikka niistä monet eivät enää suoranaisesti koske meidän perhettämme. Meidän osaltamme ne ihan pikkulapsivuodet alkavat olla jo ohitse ja ensi syksystä lähtien jäljellä on enää kuopuksen kaksi vuotta päivähoidossa. Nämä asiat ovat kuitenkin todella tärkeitä paitsi yksilön, myös yhteiskunnan yleisten asenteiden muokkaamisen kannalta. Niistä pitää puhua, kiistellä ja väitellä ja niitä tulee pyöritellä kaikilta kanteilta. Ja jos ajattelisin, että olisimme vielä toivomassa esimerkiksi kolmatta lasta, vaikuttaisivat uudistukset elämäämme hyvinkin paljon.

Jos joku asia elämässä on minua muuttanut, se on äitiys. Ennen lasten kasvamista minulla oli hyvin tarkkoja mielipiteitä moneen asiaan ja kappas vaan, niin ne lapset kasvaessaan kasvattavat myös vanhempiaan. Otetaan esimerkiksi vaikkapa lasten harrastaminen. Olen ollut, ja olen periaatteessa yhäkin sitä mieltä, että alle kouluikäiselle riittää ehdottomasti yksi harrastuskerta viikossa. Lapsi tarvitsee paljon vapaata leikkiaikaa, aikaa olla vain perheen tai kavereiden kanssa, aikaa leikille ja levolle. En ymmärrä yhtään miksi pienet lapset tuupataan pitkien hoitopäivien perään harrastusputkeen, ei lapsen tarvitse vielä suorittaa. Niinpä niin, mutta mitä sitten, kun lapsi ehdottomasti haluaa harrastaa. Kun futiksen lisäksi hän haluaa ehdottomasti taidekerhoon, lähtee innoissaan luistelukouluun ja selvästi nauttii näistä kaikista. Toki hän olisi halunnut harrastaa myös karatea, mutta sen kokeileminen jätettiin suosiolla syksyyn. 

Mutta jos palataan varsinaiseen aiheeseen, niin tässä minun mielipiteeni. Ymmärrän yhteiskunnan taholta tulevan halun ohjailla kansalaisten asenteita. Ymmärrän valtion huolen siitä, että naiset jäävät vuosiksi kotiin, putoavat ylennyskelkasta, häviävät eläkekertymissä ja näin ollen naisen euro pysyttelee yhä miehen euroa alempana. Yhteiskunnallisten päättäjien tehtävänä on muokata yhteiskuntaa siihen suuntaan, johon sen toivotaan kehittyvän. Ja jos kerran tämä nykytilanne nähdään huolenaiheeksi, silloin siihen on puututtava. Fine.

Se mitä inhoan yli kaiken, on yhteiskunnan taholta tuleva suora ohjailu, joka kohdistuu yksittäisen ihmisen elämään. Se, ettei luoteta kansalaisiin sen vertaa, että he tekisivät itse hyviä ratkaisuja tähän asiaan liittyen. Ihannetilanteessa kotihoidontuen jakaminen puoliksi lapsen molempien vanhempien kesken varmasti toimii. Siinä ideaalissa molemmilla vanhemmilla on työpaikka, johon vapaan jälkeen palata, molemmilla suunnilleen yhtä suuret ansiotulot ja molemmilla myös yhtä joustava ja myös isän kotiin jäämiseen positiivisesti suhtautuva työnantaja. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole asia kuin murto-osassa perheistä, joita uudistus koskettaisi. 

Toki voidaan sanoa, että eihän minkään tarvitse muuttua, perheen pienempituloinen tai ilman työpaikkaa oleva voi yhä hoitaa lasta kotona parivuotiaaksi ja mikä estää etteikö sen jälkeenkin. Silloin sitä ei vain enää tueta yhteiskunnan taholta, mutta ei kukaan kotiin jäämistä estäkään. Paitsi että talous monesti estää ja niistä muutamista satasista, mitä kotihoidontuki sekä mahdollinen kuntalisä hoitajalle tuo, koostuu merkittävä osa perheen tuloista. Ne ovat tärkeitä ihan puhtaasti sen vuoksi, että saadaan ostaa makaronia kaupasta ja maksaa lapsen allergialääkkeet.

Mitä sittten tulee naisten syrjäytymiseen työmarkkinoilta. Minua ihmetyttää tässä kollektiivisessa huolessa naisten puolesta se, että kotiin kolmeksi vuodeksi omasta päätöksestään jääviä äitejä pidetään jotenkin naiiveina ja yksinkertaisina. Että me (nainen ja äiti kun olen, vaikka en kotona ollutkaan kuin puolitoista vuotta per lapsi)emme osaisi ja pystyisi suunnittelemaan talouttamme niin, että työelämästä poissaolo ei vaikuta ratkaisevasti tulevaan eläkekertymään. Jos kuukaudessa on esimerkiksi muutama kymppi laittaa yksityiseen eläkevakuutukseen tai ihan vain säästöön, ollaan jo hyvällä alulla. Minulle tällaiset järjestelyt ovat aivan itsestäänselvyyksiä ja vaihtoehtoja on monia. Me säästämme molemmat miehen kanssa yksityiseen eläkevakuutukseen, mutta minun säästöni ovat tuplat mieheen verrattuna. Näin kompensoidaan minun lyhyempiä päiviäni ja kotona olemistani tulevaisuutta ajatellen. Toisekseen uskon, ehkä naiivisti tämänhetkisen työllisyystilanteen ja työn saamisen vaikeuden ajatellen, että jos ihmiselle jää vähintään kolmekymmentä vuotta aikaa tehdä töitä, niin kyllä niitä töitä ja urakehitystä vielä on luvassa. 

Minä siis vastustan kotihoidontuen uudistusta perheiden erilaisiin elämäntilanteisiin sekä valinnanvapauteen perustuen. Toki yhteiskunnalla on tukia myöntäessään oikeus myös määritellä ne reunaehdot, joilla tukea saa. Tämä vain ei ole toimiva ratkaisu eikä sillä pidemmällä tähtäimellä ole tiedossa niitä säästöjä tai vaikutuksia, joita toivottaisiin. Tämän ovat myös päättäjät myöntäneet rauhoitellessaan asiasta kiukustuneita kansalaisia, tämä kun ei koskettaisi kuin pientä osaa perheistä. No miksi ihmeessä sitä sitten ajetaan läpi? Sen ohjaavuusvaikutuksen vuoksi, epäilisin.

Entäpä siis subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkaus? Nykyinen, jokaiselle lapselle suotu oikeus varhaiskasvatukseen on tasa-arvoinen ja yhdenvertainen palvelu, jossa jokainen perhe tilanteestaan ja voimavaroistaan riippumatta on samalla viivalla. Miten määritellään kriteerit millä päivähoitoa saa, jos vanhemmat tai toinen on kotona? Miten estetään lapsen leimautuminen siksi, jonka äiti ei oikein jaksa olla äiti? Vaikka kuinka väitettäisiin toisin, ovat monet meidän asenteistamme hyvin syvällä tiedostamattomassa ja saattavat sieltä vaikuttaa toimintaamme. Missään nimessä subjektiivista oikeutta ei siis minun mielestäni saa poistaa kokonaan. 

Entä sitten tuo ehdotettu 25 tunnin malli? Laskeskelin itse, että ollessani kuopuksen kanssa kotona, yhtenä näistä parjatuista lattemammoista, olisi tuo tuntimäärä paljon enemmän kuin mitä lapseni hoidossa oli. Se mahdollistaa lapsen pitämisen hoidossa esimerkiksi viisi tuntia päivässä ja se aika voi olla väsyneelle äidille, joka koliikkia huutavan kuopuksen kanssa valvoo yöt, aivan elintärkeää. Muutama tunti voi todella ratkaista vanhemman jaksamisen, tästä Anne Moilanen kirjoittaa hyvin. Minä voin sanoa ihan suoraan, että mikäli subjektiivista päivähoito-oikeutta ei olisi olemassa, olisimme pohtineet tarkkaan onko meillä voimavaroja toiseen lapseen. Se, että tiesin saavani esikoisen pariksi päiväksi tuttuun päiväkotiin ja tuttuun ryhmään, oli mielikuvissani elintärkeää siksi, että voisin nukkua mikäli vauvakin nukkuisi. Mitään muuta en kaivannut. Ja paljon muuta en itse asiassa tehnyt, kun esikoinen kolmena päivänä oli hoidossa kuusi tuntia kerrallaan. Nukuin, kun vauva nukkui. Ja olin aivan ehdottomasti valtavan paljon jaksavampi, pirteämpi ja läsnä olevampi äiti, kun kahden aikaan tulimme esikoista noutamaan. 

Minä siis toivon, että perheisiin luotettaisiin sen verran, että uskottaisiin heidän hoitavan tämänkaltaiset valinnat itse, omista lähtökohdistaan käsin. Sillä loppujen lopuksi yhteiskunnan hyvinvointi nousee yksilöiden hyvinvoinnista.