Arjen sujuvuudesta

Pian on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun mursin työmatkalla jalkani. Takana on kaksi viikkoa paitsi särkevää ja turvonnutta jalkaa, myös muutoksia arkeen ja sen käytäntöihin. Iso osa rutiineista on näin pakon edessä mennyt uusiksi ja hyvin alkanut kävely/lenkkeilyharrastus tyssäsi alkuunsa.

Minun elämäni on kutistunut kotiin. Olen kahden viikon aikana ollut ulkona talosta kolme kertaa ja maksimissaan puolitoista tuntia kerrallaan. Jokaisen kerran jälkeen vasen jalkaterä on turvonnut ja kipeä, vaikka periaatteessa jalkaa ei ole rasitettukaan. Näin sen taas huomaa kuinka ihminen on kokonaisuus. Liikkuminen on raskasta. Jalalle ei saa varata lainkaan, joten liikun eteenpäin oikealla jalalla keppien tukemana. Tätä oikeaa jalkaa särkee, käsiä särkee ja kämmenet ovat hellät koko painon kannattelusta. Liikkuminen on kömpelöä, kepit ovat tiellä ja pari kertaa olen kaatunutkin täällä sisällä, kun matonreuna on luistanut kepin alta. Miehellä varmaan sydän hyppää kurkkuun joka kerta, kun ryminää kuluu jostain päin kotia. Myös nukkuminen on ollut välillä katkonaista. Aluksi jalka oli niin kipeä, että heräsin joka kerta peiton hipaistessa sitä. Nyt se kipuilee enää ajoittain, toiset päivät ovat ihan kivuttomia, toisinaan särkee enemmän. Viime yö oli tällainen, varmaan seurauksena eilisestä tunnin kestäneestä piipahduksesta esikoisen treeneissä.

Kepit ovat olleet käytössä nyt kaksi viikkoa ja edessä on mitä tahansa kahden ja kuuden viikon väliltä vielä. Tämä siis parhaassa tapauksessa. Huomenna menen aamulla kontrollikäynnille lääkäriin ja oletettavasti jälleen röntgenkuviin. Ne kertovaat jo paljon, kun tiedetään onko murtuma alkanut luutua ja saanko alkaa varata jalalle painoa edes hieman. Se helpottaisi liikkumista niin paljon ja mahdollistaisi sen, että en ole niin avuton kuin nyt. Jos murtuma ei ole alkanut luutua, en tiedä mitä sitten tehdään. Ehkä odotetaan, ehkä leikataan. 

Olen ollut nyt siis pian kaksi viikkoa poissa töistä. Itse työt pystyisin kyllä tekemään, periaatteessa kun voisin istua tietokoneen ääressä vaikka koko työpäivän ajan. Sen sijaan siirtymät ovat olleet liian haastavia, julkisilla meneminen ei kyllä onnistuisi, vaan jäisin johonkin ojanvarrelle itkemään. Autoa en voi ajaa, sillä en voi painaa kytkintä. Vaikka miehen kyydissä pääsisin töihin ja pois, on jalka ollut liian kipeä ja turvoksissa siihen, että mihinkään kannattaisi mennä. Ja onhan se tosiaan murtunut, seikka joka minulta niin usein unohtuu. Ei ole kyseessä vain pieni venähdys, vaan ihan kunnon lepoa vaativa vamma. Mitään kenkää on turha kuvitella saavansa jalkaan laitettua, villasukka vain. 

Nyt olen sitten levännyt niin paljon, että pää on ihan hajoamispisteessä pyöriessäni sängyn ja sohvan väliä. Kaikki arkihommat ovat triplasti normaalia hankalampia, kun yritän keppien kanssa ja yhdellä jalalla hyppien esimerkiksi keittää kahvia, voidella leipiä tai käydä vessassa. Kuningashetkiä ovat ne, kun olen saanut itseni suihkun lattialle istumaan vasen jalka ylhäälle tuettuna ja huomaan suihkun olevan jossain siellä ylhäällä. Tai kun kuljetan välipalaa muovipussissa, pussi suusta roikkuen sohvapöydälle, sillä saan sohvalla istuessani jalan paremmin ylös verrattuna ruokapöydän tuolehin. Kyllä hampaat ovat sitten ihmisellä kätevät. Rasittavaa, ärsyttävää ja turhauttavaa, sitä tämä on. Onneksi on kirjat ja television päiväsarjat.

Ja onneksi on perhe. Esikoinen on maailman huolehtivaisin hoitaja, joka pitää kulkuväyltä puhtaina kompastumista aiheuttavista esineistä, tuo ja vie tavaroita, antaa keppejä ja kulkee rinnalla varmistamassa etten vain kaadu. Hän kysyy pärjäänkö varmasti nyt heidän lähtiessä eskariin ja hoitoon ja silittää ohimennen paranemisen edistämiseksi. Kuopus auttaa myös ja prosessoi tapahtumaa omalla tavallaan, häneltä murtuu päivittäin jalka, käsi tai molemmat. 

Mies on joutunut luonnollisesti ottamaan vastuun meidän perheemme arjen pyörittämisestä aika lailla täysin. Hän vie pojat aamuisin päiväkotiin ja hakee heidät sieltä kolmelta iltapäivällä tullen tekemään lisää töitä kotoa käsin. Olemme taas lausuneet sanattomia kiitoksia nykyaikaisen tietotyöskentelyn joustavuudelle ja miehen vapaille työajoille, muutenhan tällainen ei ikinä onnistuisi ja olisimme joutuneet muuttamaan poikien hoitoajan kokopäiväiseksi siihen saakka, että jalkani on taas kunnossa. Mies on hoitanut kauppakäynnit, tehnyt ruoat, kuskannut esikoisen harrastuksiin ja huolehtinut kodin siisteydestä. Lastenhoidon osalta meillä on homma jakautunut aina erittäin tasan, joten siihen ei ole tullut sen kummemmin muutoksia. Mutta onhan se fakta, että minä olen manageerannut tätä perhettä hyvin pitkälle ja huolehtinut arjen sujuvuudesta, päivittäissiisteydestä, pyykinpesusta ja päiväkotireppujen pakkaamisesta. Kaikesta pienestä, jonka minä tottuneena hoidan vasemmalla kädellä ja joka vaatii mieheltä uudenlaista keskittymistä, muistamista ja asennoitumista hommaan. Kertaakaan en ole kuullut hänen valittavan ja aina hän muistuttaa minua pyytämään sen sijaan, että lähtisin keppien kanssa hakemaan jotain. Hän kehottaa lepäämään ja toteaa, että nyt on näin ja tästä selvitään. Hän on tosi väsynyt näiden kahden viikon jäljiltä, sanoo, että ei ikimaailmassa pärjäisi yksinhuoltajana ja on päättänyt, että parannuttuani kotitöiden on jakauduttava tasaisemmin myös hänelle. Ja minulla on huono omatunto, kun tätä on edessä ties vielä kuinka monta viikkoa. 

Huomenna siis selviää pääsenkö töihin ja pystyykö jalalle jälleen varaamaan vähän paremmin. Olen yrittänyt täällä kotona tehdä kaikkea sellaista mitä voin, esimerkiksi tyhjennän ja täytän tiskikoneen istuen tuolilla tai pesen pyykkiä niin, että kaksi pientä apuriani auttavat. Kyllä se onnistuu, kun istun vessanpöntön kannella ja heittelen pyykkejä pesukoneeseen ja märkinä vuoroin ripustan kuivumaan ja vuoroin heitän kuivausrumpuun. Olen myös perheen virallinen kuivien pyykkien viikkaaja, sillä sen voin tehdä myös istuen. Mutta enhän minä pysty vaikkapa imuroimaan tai tuomaan ruokakasseja kaupasta, joten kaikki isompi on miehen harteilla. Onneksi ne hartiat kestävät.