I just don't know what to do with myself...

Olin eilen illalla jotenkin tosi alakuloinen ja surullinen. Se tuli ihan puskista, mukavan päivän päätteeksi, tiedä sitten mistä sai alkunsa. Märehtimisen kohde oli kuitenkin selkeä, minä itse. Ja kun aamulla ei pahemmin nukuttanut, nousin kirjoittamaan ennen töiden alkua.

Jo aiemmin kirjoitin ikäkriisistä, joka ei pelkästään orasta, vaan on pamahtanut täysillä päälle. Kovaa ja armotta se kohdistuu minuun itseeni ja siihen millainen olen. Ajan kuluminen kauhistuttaa ja peili kertoo karua kieltään joka ainoa aamu. Paitsi lasten kasvamisesta, ajan kulumisen huomaa kaikkein selvimmin siitä millainen aamunaama peilistä vastaan katsoo. Toissavuosi toi juonteet silmien alle eivätkä ne ilmeisesti aio kadota.

Olen tällä hetkellä jollain lailla kokonaisvaltaisen tyytymätön itseeni. Sitä toivoisi täyttävänsä 35 elämänsä kunnossa, mutta ei. Hyvinvointi kun tuppaa olemaan aina fyysisen ja psyykkisen olon summa ja pari viime vuotta rankimpia elämässäni ikinä, on tietysti selvää että se näkyy naamasta. Peilikuva on väsynyt, samea ja eloton. Kulunut ja kulahtanut, virttynyt ja vanunut. Yritän hoitaa ihoa parhaani mukaan, juon päivässä monta litraa vettä ja perusruokavalio on kunnossa. Käytän alkoholia satunnaisesti ja vähän enkä tupakoi. Käyn kampaajalla, lakkaan kynsiä, huolehdin itsestäni kaikin mahdollisin tavoin. Ei näytä auttavan, joten ehkä se surullinen olo, joka välillä valtaa, tulee näkyväksi ulkoisessa olemuksessa. Eletty elämä yksinkertaisesti näkyy meikäläisestä.

Tällä hetkellä en yhtään tykkää katsoa valokuvia itsestäni. Kameran edessä oleminen tuntuu vaikealta ja epämukavalta, jotenkin valheelliselta. Haluaisin vain nukkua ja nukkua sitten vielä vähän lisää, pukeutua löysiin vaatteisiin ja hengailla kotona. Oma tyylini tuntuu olevan yhtäkkiä, monen vuoden tyytyväisen vaiheen jälkeen aivan hakusessa. Valokuvista katsoo vastaan tylsä ja helpoimman kautta pukeutunut nainen. Ehkä pitäisi yrittää enemmän, mutta miten ja mihin suuntaan. Klassista, mutta makeaa. En tiedä miten.

Täytin vastikään uusia kalenterisivuja ja vaikka yleensä uusi alkava vuosi saa kutkuttavan tunteen vatsanpohjaan, nyt sellaista ei tullut. Meillä on ensimmäinen vapaa viikonloppu helmikuun puolivälissä ja siitä seuraava maaliskuun lopulla. Arkipäivät täyttyvät työvuoroista, lasten harrastuksista, erilaisista lääkäreistä, neuvoloista, kouluinfoista ja hammaskäynneistä. Jonnekin väliin pitäisi saada tungettua kuopuksen puheterapia ja sitten ne oman hyvinvoinnin edistämiset. Milloin, kysyn vain.

Olen tullut siihen tulokseen, että meikäläiselle helpoin liikuntamuoto voisi olla juokseminen. Kävelyä ja juoksua, ovesta ulos ja taas takaisin. Raitista ilmaa ja yksinoloa ilman, että kukaan vaatii mitään. Se minua nimittäin rassaa aivan valtavasti, se että joku haluaa minusta koko ajan jotain. Ja minä vain haluaisin olla rauhassa. Kaksi lasta koko ajan iholla, he tarvitsevat äitiään luonnollisesti kovasti. Ja jossain välissä pitäisi sitä parisuhdettakin hoitaa.

Oikeasti en tiedä mitä tehdä. Kun arki pyörähtää käyntiin, varaan kasvohoidon ja jalkahoidon ensihätään, mutta eivät ne ole kuin pika-apuja. Ehkä ratkaisu on korvien välissä, ehkä pitäisi vain päättää että asiat ovat fine ja sillä hyvä. En tiedä. Ehkä aika näyttää.

Postauksen kuvat ovat viimeaikaisia kuvia itsestäni. Minä näen niistä selvästi miten epämukava olo minulla on.