Yöpöydällä nyt: Ruutukymppi

Tuomas Vimma tuli suuren yleisön tietoisuuteen lähes kymmenen vuotta sitten esikoisromaanillaan Helsinki 12. Korostetun stadilainen ja postinumeroalueen 00120 auvoa ja ristiriitoja satiirisesti esittelevä teos esitteli samalla myös uudenlaisen tavan kirjoittaa nykyproosaa. Sellaisen, josta joka toinen lukija ei taatusti ymmärtänyt sanaakaan. Vimman esikoisromaania seurasivat myöhemmin romaanit Toinen ja Gourmet, joka päätti Helsinki-trilogian.

Seuraavaksi uusmediamaailmasta hypättiin raksapölyn ja korjausrakentamisen maailmaan. Vimman neljäs romaani Raksa kertoi Hyperborea-nimisestä arvoasuntojen korjausrakentamiseen keskittyneestä rakennusfirmasta, jonne opistoinsinööri Sami päätyy työskentelemään etsiessään jotain perinteisestä rakennusalasta poikkevaa kupruvapaata työpaikkaa. Sitten oli ongelmia töissä ja ongelmia naissuhteissa ja ongelmia kaveriasioissa ennen kuin kaikki kudottiin mallikkaaseen loppuun.

Vimman uusi romaani Ruutukymppi (Gummerus 2013) pyörii samoissa ympyröissä. Hyperborea on kasvanut, Sami tehnyt ympäripyöreitä päiviä napakan pomonsa Danikan oikeana kätenä ja jonkinlainen uupumuskin vaanii taka-alalla. Kyllästyneenä nykykuvioihin Sami päättää ottaa vastaan pestin television remonttiohjelmassa vain saadakseen huomata joutuneensa ojasta allikkoon. Television sisustus- ja rakennusohjelmissa kun mikään ei ole sitä miltä näyttää ja kiiltävä pinta merkitsee kestäviä tukirakenteita enemmän. Mitä tehdä, kun aikataulut pettävät, tuotanto painaa päälle ja priimaa pitäisi saada aikaan?

Kuva: adlibris.com

Tietyllä tavalla Vimma kutoo samaa tarinaa yhä uudelleen ja uudelleen. On snadisti kusipäinen päähenkilö, joka asuu Helsingin keskustassa ja on uuden nuoren kaupunkilaisuuden airut. On vaihtuva kattaus naisia, joista kukaan ei kuitenkaan kohoa todella merkitykselliseksi ja Saminkin elämän ainoa pysyvä nainen tuntuu olevan hänen oikutteleva esimiehensä. Lojaalisuus on kortilla useaan kertaa ja aina roiskuu kun rapataan. Silti Samikin lopulta putoaa aina jaloilleen kuin kissa.

Tästä huolimatta Ruutukymppi on täyttä viihdettä. Ensimmäisten kirjojen hyvin sekavan ja slangisanojen täyttämän tekstin jälkeen Vimman ilmaisu on selkiytynyt ja myös Kehäteiden ulkopuolelta tuleva lukija saattaa ymmärtää lukemaansa. Toki Vimma yhä käyttää ylipitkiä kuvailuja ja vertailuja. Ne ovat hänen tekstinsä olemuksellista ydintä ja aika usein vieläpä osuvia. Romantiikkaa ei myöskään ole unohdettu ja se kukkii useammallakin taholla samalla, kun maalia vedetään pintaan. Sukkelalukuinen kirja pitää otteessaan sen pari iltaa, jotka lukemiseen menee, vaikka toisinaan stereotypioiden määrä ottaakin päähän. Tuotantoyhtiön parikymppinen assari näyttää juuri siltä kuin te lukijat tämän luettuanne mielessänne kuvittelette, sissarit (eli sisustussuunnittelijat) eivät lähtökohtaisesti tiedä mistään mitään ja vanhat kunnon raksapenat pitävät hommaa pystyssä.

Vimmaa lukiessa ja etenkin hänen haastattelujaan ja kommenttejaan kuunnellessa on vaikea tietää mikä on totta ja mikä ei. Mihin uskoa, mitä ihmettä kirjailija nyt haluaa sanoa ja onko se oikeasti tuota mieltä. Kannattaa muistaa että Glorian kolumnisti ja eteläisen Helsingin ihanuuden sanansaattaja Vimma on itsekin tuote, luotu hahmo. Hän on hedonistisuuden ja luksuksen sanansaattaja, kansan syviä rivejä rikkova elvistelijä ja ehkä myös kirjailijan alter ego. Tai sitten ei. Ei sillä nimittäin loppujen lopuksi ole mitään väliä. Hän nimittäin tietää mistä kirjoittaa ja kirjoittaa uskottavasti.

Seuraavaa  romaania jo odotellessa, onhan Vimmalla omien sanojensa mukaan jälleen trilogia kesken. Kustantajan mukaan Ruutukymppi on "itsenäinen toinen osa harvinaislaatuisessa kolmiosaisessa trilogiassa". Sellaisena se kannattaa lukeakin.