Mi-nä o-saan lu-ke-a.

Kun esikoinen oli kolme vuotta vanha, hän oppi tavuttamaan. Rytmikäs, taputuksen säestämä poljento kuului missä lapsi liikkui. Kat-to-lamp-pu. Ul-ko-o-vi. Hyvä rytmitaju yhdistettynä kielelliseen lahjakkuuteen loivat pohjaa tulevalle. Ehkä myös perimällä on ollut vaikutusta, mies nimittäin oppi lukemaan ollessaan nelivuotias. Minä itse olin viisi.

Pian opittiin aakkoset, alettiin kirjoittaa omaa nimeä ja kun lapsi täytti viisi räjähti kehitys valtavaan käyntiin. Oikein näki miten aivoissa tapahtui, miten kirjaimista alkoi muodostua ymmärrettäviä tavuja ja yhdistelmiä. Hän halusi tehdä tehtäväkirjoja, opetteli kirjoittamaan sanoja ja toivoi kovasti, että oppisi pian lukemaan.

Sitten tuli lokakuun toisen päivän ilta. Olimme jo menossa nukkumaan, kun esikoinen tuli yhden kaapista kaivamansa pienen kirjan kanssa luokseni ja kysyi onko kirjan otsikko Minä olen. Jestas mikä innostushiki iski saman tien ja oltiin molemmat esikoisen kanssa ihan täpinöissämme. Sillä olihan se! Otin yhden Onni-poika -kirjan esille, siinä kun on tikkukirjaimet, ja niin se lapsi luki. Sanoja ja lauseita, yhden toisensa perään. Välillä kikateltiin enkä tiedä kumpi meistä oli innostuneempi aj enemmän onnellinen, suurten tunteiden tyyppejä kun ollaan, niin hyvässä kuin pahassa. Ja ei muuta kuin kertomaan pikkuveljeä nukuttamassa olleelle isälle, että nyt taitaa lukutaito olla tullut myös kolmannelle perheenjäsenelle.

Siitä saakka meillä on luettu. Kaikkein parhaaksi oppimisen apuvälineeksi on osoittautunut oma vanha Aapiskukkoni, jota 80-luvulla kouluissa käytettiin. Se on selkeä ja teksti on isoa, lapsen on helppo lukea. Ja niin se vaan lukee. "Susi ui. Isä istuu. Se ei ui. Armi on soma morsian" ja tätä rataa.

Kirjat ovat aina olleet olennainen osa lastemme arkea. He ovat eläneet niiden keskellä ja niitä on kuvakirjoista alkaen luettu kerta toisensa jälkeen, ihan niin paljon kuin lapset ovat halunneet. Jos jotain olen halunnut lapsilleni välittää, on se rakkaus kirjoihin ja painetun sanan luomiin maailmoihin. Olen halunnut tuoda lukemisen jokaiseen päivään, iloksi ja voimavaraksi. Ja on meillä luettukin, jestas sentään. Synnytyssairaalaan perheen kanssa oleskelemaan tulleella tuoreella isoveljellä oli Pupu Tupunat mukana.

Lukeminen on taito, joka kehittyy harjoittelemalla. Sujuvaksi lukijaksi voi tulla ainoastaan lukemalla, paljon ja erilaista. Esikoinen on motivoitunut harjoittelija, sillä hän toivoo oppivansa pian sujuvaksi lukijaksi, joka voi jouluna lukea jo itse Aku Ankkoja.

Mutta nyt on uusi ongelma. Mitä tehdä kaikille ihanille dekkareilleni, joiden nimet eivät makaaberiudessaan ole ihan viisivuotiaalle sopivia. Pitää harjoitella mitä vastaan sitten, kun ipana kysyy mitä tarkoittaa Valhe vie kuoloon ja onko tuo punainen ihan varmasti mansikkahilloa?

P.S. Tänään lähti toinen hammaskin irti. Nyt lapsi iloitsee symmetrisestä kolosta, kuin etuhampaat puuttuvat sekä alhaalta että ylhäältä. Harmi vaan, ettei lusikka mahtunut kolosesta lävitse. Kokeiltiin kyllä.