Uuden edessä, eli työpaikkaa vaihtamassa

Vähänpä tiesin, kun huhtikuussa kirjoitin uusimmista käänteistä perheemme työkuvioissa. Nyt ne ovat jo historiaa, sen verran on taas ehtinyt  tapahtua. Kuten asiasta facessa tuttaville kertoessani kirjoitin, on tämä elämä vaan yhtä aikaa hullua, hienoa ja hullun hienoa. 

Nythän kävi niin, että tuossa huhtikuun lopulla hain erästä työpaikkaa. Vähän vasemmalla kädellä ja ilman paineita, olihan minulla pitkä ja erittäin mieluinen sijaisuus kirjastopedagogina meneillään. Hakuilmoitus oli kuitenkin aivan täysin sitä mitä olin työkseni tehnyt ja mitä jatkossakin halusin tehdä. Lisäksi ilmoituksessa mainittiin taikasana "vakituinen työpaikka". 

Pääsin haastatteluun, jonne menin vapunaattona kesken sairauslomani. En ehtinyt oikeastaan edes jännittää, ajatukseni olivat enemmän siinä onnistuisinko meikkaamaan itseni näyttämään ihmiseltä ja näkyykö selkää pitkin valuva tuskanhiki ulospäin. Olin puolikuntoinen toipilas, mutta päätin meikkivoiteen, huulipunan ja sisun voimin selvitä. Jo muutaman haastateltavan joukkoon pääseminen oli hieno juttu, mutta minä halusin enemmän. Kahta päivää myöhemmin tuli soitto, tervetuloa töihin. 

Kun muutama vuosi sitten päätin muuttaa työelämäni suunnan en oikeastaan uskaltanut ajatella tulevasta mitään. Nyt voin todeta, että niin se sitten meni. Ensin sain unelmieni sijaisuuden. Nyt minulla on virka ja työpaikka, jossa saan tehdä sitä mistä pidän aivan älyttömästi. Työmatka pitenee jonkin verran, mutta pääkaupunkiseudulla ollaan yhä. Vastuulleni tulee enemmän kuin nykyisessä, mutta ei pelota. Tässä viimeisten vuosien aikana olen nimittäin näyttänyt  myös itselleni millaista työnteko voi olla, kun tekee työtään intohimolla ja sydämestään. Lisäksi epäilen, että työmääräni itse asiassa tästä vähän vähenee, vaikka vastuulla olevien luokka-asteiden määrä kasvaa, lasten kirjastotyössä siis pysytään yhä. Huomenna on ensimmäinen työpäivä. Jännittää hyvällä tavalla.

Toukokuu onkin ollut aikamoista hullunmyllyä. Paketoin viimeiset työt tekemällä kirjavinkkaukset erään koulun nelosille, viitosille ja kuutosille. Kirjoitin ohjeita seuraajille ja sanoin heipat niin monelle vuoden aikana tutuksi käyneelle. Lopulta ei jäljellä ollut muuta kuin avainten palautus, läksiäiskahvit ja reilun viikon lomalle jääminen. Se loma päättyy tänään, kun poikien loma vasta alkaa. Niin, kesäsuunnitelmatkin menivät tämän myötä uusiksi. Mies ja pojat saavat toisen yhteisen kesälomansa ja minä pidän omani miehen loman perään. Ensimmäinen vuosi, kun meillä ei ole päivääkään yhteistä kesälomaa. Hyvässä yhteisymmärryksessä totesimme, että näin se joskus menee ja ensi vuonna on toisin. En voi muuta kuin olla kiitollinen tästä perheestäni, jossa kannustetaan ja sopeudutaan vallitseviin tilanteisiin. Pojatkin ottivat asian iisisti, heistä parasta kesälomassa on kesäkuun ajan kaveriksi tuleva lukiolaiskundi, jonka kanssa pelata futista ja hengailla muutenkin. Ehtii sitä vanhempien kanssa olla.

Tasan vuotta ennen tätä haastattelua, vapunaattona vuosi sitten kävin ensimmäistä kertaa haastattelussa kirjastoalalle. Vuotta myöhemmin minulla on vakituinen koulutustani vastaava paikka. Hullua, kuten sanoin. Ja älyttömän hienoa. Samaan yhteyteen mies sai ylennyksen, joten on tässä taas sulattelemista. Ehkä muutaman vuoden voisi ottaa nyt ihan rauhallisesti, mitä nyt ne opiskelut pitää tehdä tulevana lukuvuonna loppuun. 

Vai rauhallisesti. Kuka uskoo?