Siivooja meille? Kiitos kyllä!

Siivouslakkoni, josta täällä aiemmin kerroin, päättyi lopulta ilahduttavan lyhyeen. Pari päivää kaaosta pitkin hampain siedettyäni mainitsin sivulauseessa, että tietäväthän kundit tämän homman toimivan molempiin suuntiin. Jos me yhdessä huolehdimme kodin kunnossapidosta, meillä on myös enemmän aikaa tehdä kivoja asioita. Että onhan tässä syyslomaa vielä jäljellä, pitikös meidän mennä uimaan ja museoon. Pari tuntia myöhemmin huomasin, kuinka esikoinen alkoi vaivihkaa siivoilla tavaroitaan pois olohuoneesta ja pian seurasi kuopus perässä. Oppitunti oli ohi siltä erää.

Ollessani ala-asteikäinen äitini hankki meille siivoojan. Tuolloin kotiavun palkkaaminen ei vielä ollut kovin yleistä ja minäkin muistan kuinka asiasta piti olla hiljaa. Ei sitä salailla tarvinnut, mutta ei myöskään kuuluttaa kaikille. 1980-luvulta ollaan onneksi tultu pitkä matka ja tänä päivänä häpeily asian ympärillä on haihtunut hiljalleen askel kerrallaan. Siivousfirmat mainostavat ottamaan aikaa itselle ja perheelle ja ulkoistamaan ne tylsät hommat muille. Moni tekee näin, vaikka pitkään siivousapu tuntui olevan soveliasta lähinnä ruuhkavuosien keskellä elävälle lapsiperheelle. Nykyään onneksi kuulee yhä enemmän siitä kuinka ihmiset parisuhdestatukseen, ammattiin tai asumismuotoon liittymättä haluavat apua arkeensa. Enää siivoojan palkkaamista ei tarvitse selitellä työkiireillä tai arjen kuormittavuudella. Riittää, että toteaa ettei halua siivota, elämässä on parempaakin tekemistä. Samalla päätöksellä on työllistämisvaikutus ja palveluihin käytetty raha saadaan kiertoon. Ei huono juttu lainkaan, kotitalousvähennyksestä puhumattakaan.

Meillä on käynyt siivooja säännöllisen epäsäännöllisesti siitä saakka, kun esikoinen oli vauva. Mies matkusti tuolloin lähes viikottain ja minä olin pikkulapsiajasta ja valvomisesta väsynyt. Joka toinen perjantai ovikelloamme soitti kaksi naista, jotka toivottivat meille hauskaa päivää ja ryhtyivät hommiin. Kävimme esikoisen kanssa lounaalla ja muskarissa ja palasimme puhtaaseen, hyvältä tuoksuvaan kotiin takaisin. Se jos mikä oli arjen luksusta. Sinä keväänä, kun jalkani murtui, siivouspalvelu puolestaan oli ehdoton arjen sujuvuuden takaamiseksi.

Jossain vaiheessa päätimme hoitaa siivoukset taas itse ja näin olemme toimineet jo vuosia, välillä ulkoiseen apuun luottaen ja välillä hommat itse hoitaen. Minä en kaipaa jeesiä niinkään sellaiseen päivittäiseen toimintaan, jota kyllä riittää. Joka päivä sitä tulee pyyhittyä pöytiä ja keittiön tasoja, monta kertaa viikossa imuroitua pahimmat villakoirat nurkista ja kivet eteisestä ja viikottain pestään myös vessat. En myöskään koe pyykkäämistä tai lakanoiden vaihtoa ongelmana, niihin menee vain hetkinen. Lattioiden pesua minä sen sijaan inhoan. Kylppärin kuuraamista inhoan vielä sitäkin enemmän. Ikkunoita en ole pessyt kymmeneen vuoteen enkä ikinä enää aio pestäkään. 

Viimeisen vuoden ajan olemme mieheni kanssa sopineet kotihommat niin, että hän hoitaa viikottaisen ison siivouksen ja minä sitten ne kaikki pikkuhommat siinä välissä. Nyt homma ei kuitenkaan enää pelitä ja niinpä naputtelin viime viikonloppuna viestiä vanhalle tutulle firmalle, jonka työn olemme hyväksi todenneet. Onneksi tilaa löytyi ja sovimme heidän tulevan siivoamaan joka toinen viikko. Näin perussiivouksen lisäksi nuo mainitsemani kylpyhuoneenhuoneen ja lattioiden pesut tulevat hoidettua ja siinä välissä teemme toki ylläpitosiivouksen itse. Laskeskelin myös hintoja ja kotitalousvähennyksen jälkeen tuntihinta jää suorastaan naurettavan edulliseksi työn kuormittavuuteen nähden.

En tiedä kuinka kauan tällä systeemillä taas mennään, mutta onneksi se ylipäätään on mahdollista. Luulen nimittäin, että tässä on win-win -tilanne ihan kaikilla. Ja mikä sen parempaa.

Brunssia ja Byredon tuoksuja

Viime viikonloppuna pääsimme valmiiseen pöytään, kun lähdimme viettämään päivää pienimmän kummipoikamme perheen luokse. Meillä on etäisyyttä välillämme sellaiset sata kilometria, mutta nopeasti sen taittaa moottoritietä pitkin. Usein emme arjessa enää tapaa äitiyslomien tavoin, mutta säännöllisesti onneksi kuitenkin. 

Olemme tunteneet toisemme siitä saakka, kun meidän esikoisemme ja ystäväperheen toinen lapsi olivat vauvoja. Ja nykyisin kun treffataan neljän aikuisen ja seitsemän lapsen voimin, on meno taattu. Lapsilla on toisistaan ikäkaverit ja omani puhuvat usein kuinka tärkeitä ystäväperheen pojat heille ovat välimatkasta huolimatta. Ja siinä missä me naiset olemme ensin ystävystyneet, ovat miehemmekin nykyään samoissa porukoissa vaikuttamassa. Mikä siis luontevampaa kuin kokoontua yhteisen brunssipöydän ääreen synttäreitä juhlistamaan. 

Paitsi että kattaus oli viimeisen päälle, oli sitä myös tarjottavien valikoima. Aloin jopa harkita myslin tekemistä itse, sen verran hyvää se oli. 

Istuimme pöydässä hartaasti pikkuväen jo häivyttyä omiin puuhiinsa ennen kuin oli aika lähteä kaupungille. 

Miehet lähtivät isompien kanssa Radio- ja tv-museoon radiomastojen alle ja me naiset pienimmän vaunulaisen kanssa kaupungille. Käyntikohdekin oli selvä, putiikki jonne pitkään oli pitänyt mennä, mutta jonne koskaan en ollut vielä päässyt. Tällä kertaa onnisti ja työnsimme vaunut lahtelaisen Petit St Louis -liikkeen kynnyksen yli.

Petit St Louis on Byredon tuoksujen ainoa jälleenmyyjä Suomessa ja sen lisäksi valikoimasta löytyy merkin tuoksukynttilöitä, Kusmi-teetä sekä vaikkapa Acnen vaatteita. Myös Support your local -merkin paitojen voittokulku on alkanut täältä ja minulla oli mielessäni tuoksu itselleni ja isänpäivälahja miehelle alkaessani tutkia valikoimaa.

Paikan toinen omistaja Heidi johdattelikin meidät tuoksumatkalle, jossa sitä omaan nenään parhaalta tuoksuvaa hajuvetta etsittiin tiedon ja tunteen kautta rauhallisesti ja perusteellisesti. Saimme tietoa tuoksuista, niiden perustajasta ja siitä mikä idea koko Byredon takana on. Kaikkia tuoksuja ei suinkaan haisteltu, vaan jo alusta saakka lähdettiin siihen suuntaan, mikä itsestä parhaalta tuntui. Aivan erinomaista asiakaspalvelua, sitä tuolta saimme.

Miten niiden hankintojen kanssa sitten kävi? Niitä kyllä tein, mutta vain miehelle. Päästyämme valintaprosessin aikana Super Cedar -tuoksun kohdalle ajattelin heti, että tämä on mieheni tuoksu. Koska itselleni ei ollut tullut vastaan sellaista heti oikealta tuntunutta suosikkia, päätin ostaa hetken tuumimisen jälkeen miehelle tämän muun muassa ruusun terälehtiä, seetripuuta, silkkiä ja myskiä kantavan pullon. Hänkin on itseni tavoin käyttänyt vuosia jo yhtä tai kahta vakiovalintaa. Itselleni pyysin testerin suosikikseni nousseesta Mojave Ghost -tuoksusta. Katsotaan olisiko siitä omaksi seuraavaksi hajuvedekseni.

Sen lisäksi miehen toisesta paketista paljastui Support your local -college, joka ainakin ensikäytöllä vaikuttaa laadukkaalta ja kestävältä. Näyttää myös hyvältä tummansinisten kapeiden farkkujen kanssa, jotka mies kuutena päivänä seitsemästä jalkaansa vetää. Ei näistä isänpäivälahjoja tullut, mutta en malttanut olla antamatta paketteja heti. Mies oli juuri tuolloin keskellä pitkää työputkea ja monesti olin herännyt aamuyöllä siihen, että hän vihdoin ehti tulla hetkeksi nukkumaan. Mikä siis sopivampi ajankohta kuin nyt, vähän iloa ja hyvää mieltä keskelle arkea. 

Isänpäivälahjaksi olin ostanut sitten vähän myöhemmin Happy Socksit, mutta ne kuopus ehti kiikuttaa onnellisena halauksen kera isälleen ennen kuin ehdin ehdottaa niiden paketoimista. Ehkä kolmas lahjayritys sitten toden sanoo!

Kirjavinkit VI

Taas olisi kuulkaa kirjavinkkejä tuloillaan. Nappaa siis hyvä dekkari tai kotimainen uutuus mukaan, levitä viltti päällesi ja nauti.

David Lagercrantzin Tyttö joka etsi varjoaan jatkaa Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Tämä on Lagercrantzin toinen Larssonin perintöä jatkava romaani ja alkaa, kun Lisbeth Salander istuu vankilassa. Mikael Blomqvist käy vierailemassa ja kun Lisbeth uusien johtolankojen myötä alkaa jälleen kerran selvittää menneisyyttään, kääntyy hän apua tarvitessaan Mikaelin puoleen. Tässä kirjassa mennyt on nykyhetkeä kiinnostavampaa ja vaikka Lagercrantz ajoittain sortuukin luennoimaan, on kirja edeltäjäänsä parempi. Juoni kulkee vaivatta eteenpäin ja käänteitä riittää. Mitä sitä muuta hyvältä jännityskirjalta kaipaisi! Teoksen on suomentanut Outi Menna.

J.P. Delaneyn kirjan alkuasetelma on jännittävä. Jane pääsee vuokralaiseksi huippumoderniin älytaloon keskelle Lontoota, valintakriteerein, joita kukaan ei oikein ymmärrä. Rakennuksen arkkitehti antaa Janelle tarkat ohjeet asumiseen, ja kummallisten sattumien kautta Jane alkaa kiinnostua myös talon edellisen asukkaan Emman kohtalosta. Pala palalta Janelle selviää, ettei kaikki ehkä ole ihan sitä miltä näyttää ja kuinka naisten elämät tuntuvat taloon muuttamisen jälkeen seuraavan täsmälleen samaa kaavaa. Keneen luottaa ja kuka kertoisi totuuden? Edellinen asukas on hienosti kehitelty psykologinen jännityskertomus, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Teoksen on suomentanut Satu Leveelahti.

Miten valo putoaa kertoo Lalasta ja Aarosta. Lontoolainen Lala työskentelee siivoojana ja elää pientä elämää. Eläkkeelle jäänyt fyysikko Aaro puolestaan huomaan kaupan ilmoitustaululla Lalan jättämän lapun ja ottaa yhteyttä. Katriina Ranne on kirjoittanut teokseensa kaksi ihmistä ja kaksi kohtaloa, jotka pienen hetken ajaksi risteytyvät. Yhden hetken kestävästä kurkistuksesta näiden ihmisten elämään kasvaa suurten teemojen pohdinta. Teos on yhtä aikaa suloinen ja julma. Fysiikan ilmiöiden kohdalla Ranne sortuu ajoittain selittämään turhan yksityiskohtaisesti ilman, että se olisi tarpeellista tai veisi teemaa eteenpäin. Muutoin romaani on nopealukuinen. 

Ann Cleevesin uusin Vera Stanhope-dekkari The Seagull on hyvä, perinteinen rikosmysteeri sellaiselle lukijalle, joka haluaa teokseltaan paljon vanhaa kunnon poliisintyötä ja johtolankoja ripoteltuina johdonmukaisesti alusta loppuun saakka. Romaani alkaa, kun Vera vierailee vankilassa pitämässä esitelmää ja saa kuulla entiseltä, nykyisin tuomiota istuvalta kollegaltaan vanhan ruumiin sijainnin. Kun poliisi löytää paikan, sieltä ei löydy vain yhtä, vaan kaksi ruumista. The Seagull puolestaan oli aikanaan suosittu yökerho, johon tapahtumat vaikuttavat kiertyvän yksi toisensa jälkeen. 

Asko Jaakonahon Valon juhla kertoo Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta sotavuonna 1942. Paavolainen haluaa kaiken kauheuden keskellä tavata vielä kerran vanhan ystävänsä ja pelastaa talteen tämän runot. Paluu 20-luvulle ja valoon sodan pimeydestä on myös paluu muistoihin.

Tuomas Vimman romaaneja on turha yrittää lokeroida, se ei tule onnistumaan. Tällä kertaa ollaan Pariisissa, jonka katukahvilassa räjähtää pommi. Valokuvaaja Maxime sattuu olemaan juuri kohdalla ja ottaa elämänsä valokuvan ennen kuin menettää tajuntansa. Katariina puolestaan saapuu kaupunkiin selvittämään iskussa kuolleen sisarensa Kristiinan jäämistöä. Satunnainen kohtaaminen saattaa Katriinan ja Maximen yhteen ja siitä alkaa seikkailu, josta ei toimintaa, jännitystä, farssia tai dramaattisia käänteitä puutu. Loppu äityy varsinaiseksi toimintaseikkailuksi. Jos tykkäät Vimman edellisistä kirjoista, tykkäät myös tästä. 

Unelmia vai toimistohommia

Kun kolmekymmentä ikävuotta alkoi kymmenen vuotta sitten lähestyä, kävin tuon monelle tutun kriisin läpi työasioiden pitkällisen pohdinnan muodossa. Kolmevitosena mietityttivät omaan itseen ja ulkoiseen olemukseen liittyvät seikat. Nyt täytän seuraavaksi kolmekymmentäkahdeksan ja olen huomannut alkavani yhä enemmän miettiä kahta asiaa. Mitä sitä työelämässä seuraavaksi tekisi? Ja mikä on se juttu, jota minä ihan oikeasti haluaisin tehdä? Piiri pieni pyörii, pääseeköhän näistä mietteistä ikinä eroon.

Minä olen tuumasta toimeen -ihminen. En aikaile, pohdi tai punnitse enempää kuin on tarpeellista. Sen sijaan minä teen ja toteutan. Onko se sitten hyvä vai huono, riippuu tilanteesta. Tämän luonteenpiirteen  vuoksi koen kuitenkin nämä tietyin väliajoin näköjään iskevät mietinnät kuormittaviksi. Haluaisin selvät sävelet elämääni, haluaisin tietää minne menen ja mitä teen ilman sen kummempia vatvomisia. Näihin vain valitettavasti ei ole helppoja ja nopeita ratkaisuja. 

Tällä hetkellä mielessäni on vain haparoivia ajatuksia suuntaan jos toiseenkin. Ajatuksia siitä että työuran ei tarvitse onneksi olla saman yrityksen palveluksessa tai edes samaa työtä tehden alusta loppuun saakka. Sillä vaikka suoraviivainen olenkin, on mutkittelu enemmän kuin toivottavaa mitä töiden tekemiseen tulee. Olen iloinen siitä, että työelämä on murroksessa ja vakituinen eläkevirka ei enää ole edes tavoitteena. Yhden ihmiselämän aikana ehtii parhaassa tapauksessa kokeilla erilaisia ammatteja, työskennellä monipuolisesti ja tehdä kaikkea sitä mistä on kiinnostunut. Entä jos hyppäisi työelämästä kokonaan pois ja ottaisi uudeksi lähtökohdaksi sen, että tekisi itsensä ja muutaman muun siinä ohella onnelliseksi. 

Toinen vuosi viime syksynä lanseeraamastani kahden vuoden uraprojektista on nyt käynnistynyt. Reilu vuosi takaperin aloitetut unelmahommat jatkuvat ja siinä rinnalla istun toimistolla sekä käytän aikaa opiskeluun. Ensimmäinen vaihe suunnitelmastani alkoi siis ihan kympin arvoisesti. Ja jos ensimmäisen vuoden juttu olivat nuo unelmahommat, on tämän toisen vuoden avainsana opiskelu. Mutta missä minä olen ensi syksynä? Missä haluan olla ja onko tämä kahden vuoden ajanjakso tuolloin antanut toivomani uuden suunnan työkuvioille? Voisiko jotain tapahtua vielä nopeammin?

En tiedä. Opiskelujutut tulevat toivottavasti kestämään kaikkineen kaksi vuotta ja sen jälkeen olen pätevöitynyt taas aivan uusille mahdollisuuksille työkuvioiden osalta. En kuitenkaan haluaisi jäädä odottelemaan, eihän työllistymisestä koskaan tänä päivänä voi olla täysin varma. 

Välillä toki miettii miten sitä jaksaa. Syksy on alkanut meillä sairastellen ja olemme olleet vuorotellen puolikuntoisia flunssapotilaita. Toimistolla työaikani ovat kokeneet muutoksen, osaamistaan pitäisi myydä jatkuvasti eteenpäin ja opiskelujen määräajat täyttävät kalenteria. Olisi helppoa vain pestä pyykkiä, kuskata lapsia harrastuksiin iltaisin ja sulkea silmänsä, tyytyä vallitsevaan tilanteeseen. Minulla on työtä, minä saan siitä rahaa. Pitääkö sitä nyt enempää vaatia tai haluta. Niin, ne raha-asiatkin mietityttävät. Olisiko parempi, jos meillä olisi kaksi tasa-arvoisemmin tienaavaa ja tätä myöten talouden kulutkin jakautuisivat tasaisemmin. Mikä oikeus minulla on tehdä vain sitä mistä pidän, selvästi miestä pienemmillä tuloilla? Täytyy ajatella myös tulevaa, sitä mitä me haluamme pojille antaa ja miten voimme turvata taloutemme myöhempiin ikävuosiin.

Mikä se seuraava askel sitten olisi, eivätkö opiskelut jo itsessään riittäisi tähän vaiheeseen? Luulen että eivät. Olen päässyt pohdinnoissani niin pitkälle, että seuraavat askeleet ovat selvillä. Yritän päästä tekemään unelmahommiani yhä laajemmalle ja samaan aikaan toisena vaihtoehtona on täydellinen täyskäännös. En minä vielä tiedä minne nämä askeleet johtavat, jos johtavat minnekään, mutta ainakin teen jotain oman hyvinvointini ja työssä viihtymiseni eteen. 

Yhtä aikaa toivoisin tässä tapahtuvan heti jotain, samaan aikaan tiedän asioiden vievän aikaa. Ei siitä onneksi ainakaan haittaa ole, mikäli kärsivällisyys vähän samalla kasvaisi. 

Linnanmäki ja hyvästit Vekkulalle

Olimme koko kesän ajan luvanneet viedä pojat Linnanmäelle. Sanoin monesti, että mennään sitten hieman syksymmällä, sitten kun koulu on alkanut ja jonot lyhentyneet samassa suhteessa. Ja niin sinne lopulta mentiin, viimeisenä aukiolopäivänä tälle vuodelle. Tiukille meni, mutta ehdittiin!

Olimme miehen kanssa varmoja siitä, että koko paikka pullistelisi väkeä. Mutta mitä vielä, kävijöitä oli ihmeellisen vähän ottaen huomioon, että paikka sulkeutuisi samana päivänä. 

Muistattehan, että meillä ei samistella, mitä nyt minultakin löytyisi tummansininen kevytuntsikka.

Täytyy sanoa, että Lintsi on tyyris käyntikohde. Kolme ranneketta ja minulle yksi kappale laitelippuja, siihen mahdollisesti vielä syömiset päälle. Pidin paljon enemmän vanhasta mallista, jossa pienemmät ja lyhyemmät lapset maksoivat huvittelusta vähemmän, kun vähäisempi määrä laitteitakin oli käytävänä. Ehkä ilmaisten laitteiden kustannukset on sisällytetty nyt rannekkeisiin, en tiedä.

Minä tosiaan ostin normaalista poiketen itsellenikin liput, olihan tänään viimeinen päivä käydä vanhassa kunnon Vekkulassa. Iltapäivän alussa, paikan vasta avauduttua, jonottaa ei tarvinnut juuri lainkaan. Alkuillasta poistuessamme jonot kiemurtelivat jo pitkinä, tottakai jokainen halusi vielä kerran kulkea reitin lävitse. Itse en ollut käynyt Vekkulassa sitten lapsuuden. Lopun liukumäki otti vatsanpohjasta.

Vekkulan jälkeen oli aika seurata kundien matkaa laitteesta toiseen. Mies ei enää kovasti kieputtaviin laitteisiin halua mennä ja pojat menevätkin yleensä yhdessä. Kerran ihmettelin tosin minne mies hävisi, kunnes tajusin katsoa Viikinkilaivaa kohti. Mitäpä sitä ei poikien pyynnöstä tekisi. Nauroimme myös yhdessä katsoessamme koko päivän toistensa kanssa tapelleen veljesparin menoa, isompi auttoi pienempäänsä automaattisesti ylös istumaan ja tarkisti vielä, että vyö varmasti on kiinni. Pahimmat painikaverukset ja parhaat ystävät. Sitä se sisaruus taitaa monessa perheessä olla. 

Tässä astellaan kohti Tulirekeä, nimikin on härvelillä sellainen että kiitos ei. Kuopuksesta mikään laite ei ole liian hurja ja pari senttiä päälle tarvittavan pituuden myötä kaikkialle myös mennään. 

Illan hämärtyessä, valojen syttyessä ja väkimäärän lisääntyessä me lähdimme kotia kohti valmistautumaan huomenna jatkuvaan arkeen. Ensi kesänä taas uudelleen!

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki. 270 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvostelu julkaistu Suomen Kuvalehdessä.

Elämän takapenkkiläiset

Kehitellään muutama karikatyyrimäinen henkilöhahmo, lisätään jännittävä käännekohta ja kuorrutetaan koko komeus huumorilla. Näistä aineksista on Laura Lehtolan uutuusromaani Takapenkki tehty.

Tuula Kervinen on työvoimatoimiston virkailija, jonka arki mielikuvituksettoman aviomiehen ja aikuisen pojan kanssa on tuttua ja ennustettavaa.  Oman elämänsä sivustaseuraajana Tuula tyytyy varoittelemaan läheisiään kemikaalien vaaroista ja etsimään uusia työkokeilupaikkoja asiakkaalleen Aleksille. Toisaalla lukiota käyvä Elina huomaa olevansa raskaana eikä tiedä mitä tehdä. Eräänä päivänä kaikkien kolmen polut risteävät, kun Aleksi kaappaa Tuulan mukaansa.

Lähtöasetelma on hyvä, mutta miksi kokonaisuus sitten tuntuu väkinäiseltä? Lehtolan romaanin suurin ongelma on, että siihen on yritetty tuoda liikaa aineksia sivumäärään nähden. Mihinkään ei syvennytä eikä lukija tiedä mitä kirjailija haluaa kaikella tällä pintaraapaisulla sanoa.

Myös henkilöhahmoissa on liikaa yritystä. Tuulasta on tehty järjestelmäuskovaisen toimistovirkailijan stereotyyppi, joka epätoivoisesti yrittää löytää sisältöä elämäänsä pikkuasioiden hallinnan kautta. Elina jää sivujuonteeksi ja Aleksin toimintaa ei kunnolla motivoida. Ainoa alusta loppuun koherentti hahmo on Aleksin herkullisesti luonnosteltu isoäiti Elsi. Ja se ainoa oikeasti kiinnostava hahmo, eli Aleksi taustoineen, jää torsoksi.

Huumori kulkee läpi teoksen puheenparresta tilannekomiikkaan. Mutta kun on tarpeeksi syrjäytynyt Aleksin tapaan, se ei enää ole huvittavaa, päinvastoin. Lukija miettii onko tässä nyt tarkoitus nauraa vai itkeä.

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä suuremmaksi ongelmaksi muodostuu tapahtumien uskottavuus. Vaikka työvoimatoimiston naisen nappaaminen mukaan auton takapenkille vielä menettelee, ovat lopun käänteet jo täysin epäuskottavia. Ei myöskään kannata vetää lankoja liian tiukasti yhteen. Välillä avoin loppu antaa tilaa hengittää, niin lukijalle kuin henkilöhahmoillekin.

Kun äiti meni lakkoon

Kaikki alkoi maanantai-iltana, kun tulimme Kööpenhaminasta kotiin. Purin neljä matkalaukkua samalla kun mies laittoi ruokaa ja pyöritin kaikki pyykitkin puhtaiksi samoin tein. Onhan se kiva jatkaa syyslomaa siistissä kodissa, kun ei tarvitse huolehtia muusta kuin kivan lomatekemisen keksimisestä. Kotikin jäi kuntoon, kun viime perjantaina lähdimme ja viimeiseksi ennen matkaa imuroin vielä eteisen.

Tiistaina aamulla mies lähti töihin ja me poikien kanssa kymmenen aikaan aamupäivällä kyläilemään. Silloin tilanne oli tämä:

Pikkutyypit onnistuivat reilussa puolessa vuorokaudessa räjäyttämään koko kämpän. Lisäksi kylpyhuoneen lattia on täynnä puhtaita pyykkejä, jotka on nakattu siihen kuivaajasta odottamaan viikkaamista. Poikien huoneista en edes aloita.

Olen normaalisti tarkka siitä, että yhdessä sovittuja sääntöjä noudatetaan. Leluja ja tavaroita saa tuoda olohuoneeseen, kunhan illalla kaikki viedään takaisin omiin huoneisiin. Niihin, joiden oven voin puolestani vetää kiinni. Vaatteet sujautetaan pyykkikoreihin iltaisin sen sijaan, että jätettäisiin kasoiksi ympäriinsä. Likaisten astioiden paikka on tiskialtaassa, tai saa ne tiskikoneeseenkin laittaa. Ihan perussettiä, kun kotona kuitenkin on jo kaksi koululaista.

Ja kun koululaiset todellakin tietävät ja osaavat hommat, totesin ettei tällaisesta mitään tule. Minä en ole tämän talouden palkattu siivooja eikä sitä ole myöskään mies. Olen ajatellut etten pyydä lapsilta kohtuuttomia. Juurikin tuo omien jälkien korjaaminen ja pienissä kotihommissa auttaminen. Mutta katsellaan kuinka kauan menee ennen kuin jollekin tulee mieleen, että jotain tarttis tehdä.

Ottaa muuten koville, inhoan yli kaiken epäjärjestyksen keskellä elämistä ja tekisi niin mieli vähän järjestellä paikkoja. Kaipaisikohan varastokoppi siivousta?

Hotellivalintoja matkoille ja arvonnan voittaja

Hauskin osa matkojen suunnittelua on hotellin valinta. Kun lennot ja sitä myöten matkapäivät ovat plakkarissa, on aika istahtaa koneen ääreen, avata varaussivustot ja alkaa tutkia. Missä tällä kertaa yövyttäisiin?

Meillä on aivan mahtava kaupunkilomakattaus tiedossa tästä syksystä ensi kevääseen saakka. Tulimme juurui kotiin syyslomalta Kööpenhaminasta ja vuoden viimeiset päivät vietämme Tallinnassa koko perhe isovanhempia myöten. Helmikuulle teimme juuri yhden matkavarauksen, mutta siitä kerron tarkemmin myöhemmin. Sen verran voin paljastaa, että kyseessä on synttärilahja kymmenen vuotta täyttävälle esikoiselle. Ja kevään korvilla matkaamme vielä äidin ja siskon kanssa Pariisiin. Nyt kun lentoliput kaikille reissuille on tiedossa, oli aika etsiä myös hotellit.

Minulla on muutamia perusspeksejä joiden mukaan alan hotellia etsiä. Ja kirjoitan tässä tarkoituksella "minä", sillä minä se olen joka tässä perheessä matkavaraukset hoitaa. Kaupunkilomilla perushotelli riittää, ei tarvitse olla mitään sen hienompaa. Tärkeintä on mahdollisimman keskeinen sijainti, en koskaan suostu majoittumaan metromatkan päässä tai muutoin kaukana ytimestä. Kaupunkilomilla vietetään yleensä vain muutamia päiviä, joten sijainti on tärkeä ja turhaa aikaa ei mielellään kulkemiseen tuhlaa. Kaupunkilomilla hotelliaamiainen on vähän paikasta riippuen kiva lisä, mutta ei pakollinen. Hotellihinnoissa säästyneen rahan käytän mielelläni ostoksilla tai elämyksissä.

Rantalomilla, kun hotellilla vietetään paljon enemmän aikaa, on majoituksen taso sitten tärkeämpi. Majoitun mielelläni hyvissä puitteissa ja olen siitä valmis maksamaankin. Keskitason aurinkolomahotellit eivät ole minua varten, valitettavasti. Oli hotelli missä tahansa, Tripadvisor käyttäjäkokemuksineen on ehdoton eikä hotellia kannata varata ennen sen tutkimista tarkoin.

Jos joku on hintatietoinen näissä etsinnöissä, niin minä. Sisäinen Sulo Vilenini ei anna tehdä varauksia ellen löydä huippuhyvää hintaa ja tämän vuoksi etsintöihin kuluu aikaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa vieraillut jollakin varaussivustolla, tupsahtaa internetin ihmeellisessä maailmassa tarjous hyvin usein eteen. Siinä vaiheessa ei enää kannata odotella, vaan tarttua kiinni. Maksamalla koko hinnan varausvaiheessa pääsee yleensä hieman edullisemmin, mutta suosin peruttavissa olevia varauksia. Ihan varmuuden vuoksi.

Siinä missä lasten kanssa reissatessa kulkuyhteydet korostuvat, valitsen aikuisten lomalle mieluummin ihanan pienen putiikkihotellin tai muutoin viehättävän majapaikan. Totta kai lasten kanssa voi sellaisissa yöpyä, ainoastaan omieni rajallisen kävelyinnostuksen tietäen valitsen perhereissuille hotellin metroaseman kupeesta tai läheltä lentokenttäjunan pysäkkiä. Kun lapset eivät ole mukana, menen tyyli edellä.

Kööpenhaminan hotellista kirjoitinkin jo, samaten siitä valinnasta, että lasten kanssa matkustaessa menimme sijainti ja palvelut edellä emmekä majoittuneet viehättävään putiikkihotelliin. Seuraavalla reissulla Tallinnaan sitä kuitenkin on tiedossa. Kyselin aikaisemmin minne meidän kannattaisi kaupungissa majoittua, kun kyseessä on syntymäpäivän vietto. Sain heti vinkin ja tuo Hotel Telegraaf olikin valintamme. Aivan vanhan kaupungin ytimessä oleva viiden tähden hotelli on kunnostettu vanhaan posti-ja telelaitokseen ja siellä on niin ravintola, kylpylä kuin ihania kauniisti sisustettuja huoneita. Tein varauksen suoraan hotellista ja muutaman vaihdetun sähköpostin jälkeen kaikille löytyivät sopivat huoneet. Ensimmäiset kolme kuvaa ovat tästä hotellista, aivan kuten tämä alla oleva. 

Helmikuisen kaupunkiloman hotelli on vielä hakusessa, mutta keväälle Pariisin tein varauksen viime viikolla. Myös tässä tapauksessa etsin mahdollisimman viehättävää pientä majapaikkaa ja sijaintina ajattelin ensisijaisesti Seinen vasenta rantaa. Toisin kuitenkin kävi ja majoitumme oikealla rannalla aivan Louvren kohdalla. Hotelli Relais du Louvre on viehättävä kolmen tähden majapaikka, joka tarjoaa 22 hurmaavaa huonetta hyvällä sijainnilla. Tänne mahtuu myös koko perhe hyvin yhteen huoneeseen, jos lasten kanssa matkustaa. Tästä eteenpäin kuvat ovat Pariisin hotellistamme.

Pariisissa meidän on tarkoitus käydä katsomassa nähtävyyksiä, shoppailla, syödä hyvin ja viettää aikaa vain kävelemällä ympäriinsä ja pysähtelemällä kahville tai kuohuvalle. Hotellin sijainnilta on helppo toteuttaa kaikkea tätä, minkä lisäksi metropysäkki on aivan nurkan takana. 

Olen superiloinen näistä kaikista matkoista, joita meillä edessä on. Pääsemme pois kotiympyröistä, minä pääsen matkaan myös itsekseni ja reissubeibit saavat nähdä taas uudet kolkat tästä maapallostamme. Kaupunkilomista pitäville neljä reissua tästä hetkestä kevääseen on pienen ilohypyn paikka!

Sitten vielä toiseen asiaan, eli perjantaina aloitetun nopean kilpailun voittajaksi tuli random.orgin arvonnassa Maisa, onnittelut! Olen laittanut sinulle sähköpostia.