Hetken hiljaisuus

Pari hassua kuukautta takaperin olimme siskoni kanssa viikonlopun ajan muuttamassa isoäitiä uuteen kotiin. Teimme siitä niin mukavan ja kotoisan kuin suinkin osasimme. Jouluna olimme käymässä, istuimme pöydän ympärillä, söimme ja juttelimme. Olimme yhdessä. 

Huomenna lähdemme tyhjentämään asuntoa ja valitsemaan muistolauseita. On jälleen jäähyväisten aika.

Epäilen, että blogin kirjoittaminen jää hetkeksi tauolle. Mutta palaan, kun taas jaksan. Siihen saakka keskityn siihen tärkeimpään, läheisiini.

Tätä maljakkkoa ihastelin isoäidin hyllyssä lapsena valtavasti, se oli kauneimpia esineitä minkä tiesin. Laitoin sen kotona paikkaan, josta näen sen usein. Vielä nyt kyynelten läpi.

Tänään ilmoittauduttiin kouluun!

Tänään oli suuri päivä, aamulla lähdimme koko porukalla ilmoittamaan perheen pienimmän jäsenen kouluun. Etukäteen oli mietitty kielirikasteiseen opetukseen hakeutuminen, valittu iltapäiväkerho sekä sovittu ystävien vanhempien kanssa kaveritoiveet samalle luokalle tulevista ystävistä selviksi. 

Ei se aamu ihan näin nätisti toki sujunut. Mies oli jo eteisessä lähdössä töihin, kun muistin yhteen lappusista tarvittavan molempien vanhempien allekirjoitukset. Ei muuta kuin tulostamaan, paitsi että printterista onkin muste loppunut. Perus. Joten mieskin teki koukkauksen koulun kautta. Kuvan ottamisen jälkeen tokaluokkalainen totesi, että aivan sairaan noloa olla vanhempien kanssa kuvissa kavereiden nähden ja häipyi.

Kuopus on itse asiassa ollut maanantaista saakka hieman kipeänä, mutta hymykin saatiin ipanasta irti. Koulutulokkaat saivat vanhempien täyttäessä lomakkeita piirtää itsestään kuvat, jotka sitten laitettiin ruokalan seinälle näytille. Tulokkaita vastaanottamassa oli esikoisen opettaja ja nauroinkin hänelle, että täällä olisi seuraava Eriksson tulossa. Huomaatteko muuten, miten pidän väärin kynästä kiinni? Molemmat pojat pitävät samalla lailla, jännä juttu.

On tämä edessä oleva kevät kyllä aikamoinen rutistus vielä ennen syksyä ja koulun alkamista. Kuopus itse suhtautuu asiaan positiivisesti. Hän odottaa jo oppimista ja haluaisi tehdä läksyjä. Minä itse mietin hivenen pelonsekaisin tuntein isoa koulua, valtavaa oppilasmäärää ja pienen ekaluokkalaisen pärjämistä siellä seassa. Toisaalta isoveljen olemassaolo samassa paikassa tuo turvaa, varmasti meille molemmille.

Tänä keväänä kuopus käy kerran viikossa niin uimakoulussa kuin luistelukoulussakin. Viimeksi mainittua auttaa myös esikouluryhmän ahkera luisteleminen lähes joka päivä ja kuopus onkin oppinut luistelemaan hienosti jo nyt. Myös entinen vesipelkoinen, vielä loka-marraskuun vaihteessa altaan reunalla istunut lapsi sukeltelee kuin mikäkin saukko ja uimaan oppiminen on aivan siinä hilkulla. Edessä oleva viikon loma uimisineen tulee hyvään saumaan. Olen ajatellut, että kun uimataito ja luisteleminen ovat koulun alkaessa hallinnassa, on taas vähän helpompaa. En ole tippaakaan huolissani mitä tulee akateemiseen ja oppimispuoleen, kuopus on osaavampi ja taitavampi kuin isoveljensä aikoinaan koulun aloittaessaan. Hänellä on myös paljon kavereita, kuten isoveljelläänkin. Mutta hän on joitakin luokkakavereitaan lähes vuoden nuorempi, pienikokoinen ja kun tähän yhdistetään vielä temperamenttinen luonne, saamme harjoitella vielä pettymyksen sietoa ja eritoten harmeihin suhtautumista. Kyllä hän paikoillaan istuu, keskittyy ja osaa jonotttaa, kaikki tärkeitä taitoja nekin. Ja vielä on esikoulun kevät vasta alkamassa, aikaa on. 

Tärkein kevään aikana harjoiteltava taito on kuitenkin r-kirjain. Puhuin lapselle lähetteen puheterapiaan ensimmäisen kerran nelivuotiaana, seuraavan kerran viisivuotiaana ja molemmilla kerroilla saimme konsultaatiokäynnin jälkeen kuulla, että resursseja yksittäisen kirjaimen korjaamiseen ei ole. Kuusivuotisneuvolassa ilahduttiin, kun mies kertoi meidän suuntaavan yksityiselle puolelle. Tuota parempaa käyttöä ei ajalle ja rahalle varmasti ole. Ja mikä tuuri, että saimme ajan. Yksityisenkin puolen puheterapeuteilla on potilaita ovista ja ikkunoista tulossa.

Kun minä olin saanut ilmoittautumislomakkeet täytettyä, oli omakuvakin valmis. 

Sitten otettiin vielä yksi foto, voiko niitä koskaan olla liikaa! Meidän pieni pallero, nyt jo taitava, iso ja reipas tuleva ekaluokkalainen. Vielä ei itkettänyt, tutustumispäivänä varmasti.

Matkoja ja matkahaaveita

Arkea jaksaa kummasti, kun sähköpostissa odottelee matkalippuja ja hotellivarauksia. Viime vuosien reissusaldo on ollut vallan ilahduttava ja mukavassa suhteessa ranta- ja kaupunkilomia sisältävä. Tälle vuodelle on jo yksi matka varattuna ja muutama mietinnässä.

Aika tarkalleen kuukauden kuluttua, koululaisen ja eskarilaisen hiihtolomalla, matkaamme Lähi-Idän ihmeitä katsomaan. Lennot Dubaihin ja hotellin kautta buukattu kuljetus vievät meidät Ras-Al-Khaimahiin viettämään lepolomaa toivottavasti mukaviin olosuhteisiin. Olemme perillä kokonaisen viikon ja kukaan meistä ei halua dyyniretkille, basaareihin tai paikallisia nähtävyyksiä sen kummemmin katselemaan. Pojat haluavat uida, mieluiten joka päivä ja koko päivän. Minä ja mies haluamme istua altaan reunalla, lukea kirjoja ja olla vaan ilman aikatauluja. Onneksi tiedän, että meidän perheellemme ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia viettää vaikka koko viikkoa hotellialueella. Yhtenä päivänä pitää tosin käydä Dubaissa, sillä Dubai Mallilla odottelee pari liikettä sisustus- ja kenkäostoksia. Vähän jo jännittääkin tuo matka, mahdanko pitää kohteesta ja hotellista yhtä paljon kuin edellisellä reissulla kolme vuotta sitten.

Kesällä emme mene minnekään, kun meillä toivottavasti on täysin remontoitu kesäpaikka, jossa viettää kesäpäiviä. Syksyllä taas on eri tilanne, mutta silloinkin reissut hoidetaan koulun loma-aikana. Syyslomaa on viikko ja olemme alustavasti miehen kanssa puhuneet pienestä piipahduksesta lempikaupungissamme. Kun esikoinen oli eskarissa, vein hänet katsomaan Leijonakuningas-musikaalia Lontooseen. Nyt on kuopuksen vuoro ja tällä kertaa hänen kanssaan musikaalinautintoa katsomaan menee tietysti mies. Minä sen sijaan ajattelin viedä esikoisen Lontoon lähettyvillä olevaan Harry Potter -maailmaan, tai mikä sen nimi nyt onkaan. Viikonlopun mittainenkin reissu perjantaista sunnuntaihin olisi riittävä, kun hotelli on hyvien kulkuyhteyksien varrella ja tekemiset suunniteltu hyvin.

Joulun alla isäni täyttää vuosia ja alustavasti olemme perheen kanssa jutelleet juhlapäivän juhlistamisesta ulkomailla. Katsotaan mitä keksitään.

Vielä ei kuopus ole päässyt Atlantin ylitse ja olemme koko perheellä pidättäytyneet kaukoitään saakka lentämisestä meidän vanhempien mukavuuden vuoksi. Olemme kuitenkin jo pitkään miehen kanssa puhuneet, että yhteisiä nelikymppisiä ja viisitoistavuotishääpäivää vietämme sitten aikanaan koko perhe Malediiveilla. Silloin nuorempikin on lähes kymmenen vuotta vanha, ja oletus kivuttomista pitkistä lennoista ainakin minulla vahvana mielessä. Toinen pidempi reissutoive meillä on myös, haluaisimme nimittäin lähteä koko perheenä katsomaan miltä Yhdysvaltojen itäosa näyttää. Toiveena olisi yhdistää Washington sekä New York samalle reissulle. Saa nähdä milloin tämä on ajankohtaista.

Satuin eräänä päivänä katsomaan poikien vauvakirjoja ja pysähdyin matkoista kertovalle aukeamalle. Ei epäilystäkään, olemme onnistuneet tavoitteessamme säilyttää matkustelevainen elämäntapa myös lapsiperheenä. Ja lapset, heistä toivottavasti kasvaa hiljalleen maailmankansalaisia.

Elämäni tärkein kirja

Jokaisella kirjoja lukevalla on varmasti yksi teos, josta on tullut muita rakkaampi. Tämän kirjan ei tarvitse olla erityisen hyvä, voit vaikkapa inhota sen päähenkilöä tai pitää juonta tylsänä. Olet saattanut kuitenkin lukea tärkeällä hetkellä elämässäsi ja saanut sen kautta ymmärrystä tai lohtua. Jonain päivänä huomaat, että kirja on kulkenut mukanasi koko elämäsi ajan, muutosta ja hyllystä toiseen. Et ehkä lue sitä enää koskaan, mutta et myöskään ole valmis siitä luopumaan. Joko tulee mieleen mikä tällainen kirja sinun elämässäsi voisi olla?

Jokainen meistä on varmasti kuullut fiktiivisistä henkilöhahmoista nimeltään Scarlett O'Hara ja Rhett Butler. Olette ehkä nähneet elokuvan tai kuulleet siteerattavan romaanin loppulausetta. Margaret Mitchellin Gone With the Wind, eli suomennettuna Tuulen Viemää, on minun elämäni tärkein kirja. 

Aikanaan, kun olin aikeissa osallistua graduseminaariin ja tehdä tuon tutkielman, seisoin kotona kirjahyllyn edessä. En oikein tiennyt mitä ja miten tutkisin, mihin haluaisin keskittyä ja mistä jaksaisin sen reilut sata sivua kirjoittaa. Seisoin ja annoin katseeni vaeltaa kirjojen selkämyksestä ja hyllyrivistä toiseen. Ja siinä se oli, kuten oli ollut lapsuudesta saakka. Samantien tiesin myös näkökulman ja tutkimukseni aiheen. 

Olin nähnyt ensin elokuvan varhaisteini-iässä ja seuraavana jouluna tai syntymäpäivänä sain kirjan lahjaksi kummitädiltäni. Luin sen ja etsin käsiini kaikkea mahdollista kirjan ja elokuvan ympärille syntyneestä ilmiöstä. Nauhoitin vhs-kaseteille dokumentteja elokuvanteosta ja katsoin niitä kerta toisensa jälkeen. Olin muun muassa varma, että tyttäreni nimeksi tulee Tara, jos joskus tyttären saan. Tässä vaiheessa voin todeta, että Victor Hugon Kurjien Mariuksen kautta nimeämisen kirjallisuusteema sentään säilyi.

Päätettyäni ottaa kirjan graduni aiheeksi luin nuo vajaat tuhat sivua uudelleen. Välimeren risteilyllä odotin esikoistamme ja kävin läpi pokkariversiota sivu toisensa jälkeen alleviivaten sopivia lainauksia ja tärkeitä kohtia. Kun sisko kävi kiertelemässä Yhdysvalloissa ja piipahti muun muassa Charlestonissa ja Savannahissa, toivoin tuliaisiksi Scarlett-mukia. 

Gradun valmistumisen jälkeen kirja on saanut olla rauhassa hyllyssä. Ensin en halunnut katsoakaan siihen päin, olin saanut rouva O'Hara-Hamilton-Kennedy-Butlerista tarpeekseni. Eräänä päivänä huomasin televisiosta tulevan ohjelman kirjasta ja katsoin sen. Muistin, miksi se on klassikko ja miksi erityisesti naiset Mitchellin teosta sen ilmestyttyä niin innolla lukivat. Olkoonkin opportunistinen, häikäilemätön ja naiivi, Scarlett on ennen muuta selviytyjä. Mitchell kirjoitti romaaninsa sankarittaren todelliseksi subjektiksi aikana, jolloin nainen yhä nähtiin pitkälti objektina. Tämä seikka varmasti edesauttoi romaanin menestystä sen ajan lukijakunnassa. Romaani kestää myös aikaa hämmästyttävän hyvin. Jos jonkun vinkin saan antaa, lukekaa kirja elokuvan katsomisen sijaan. Se nimittäin eroaa elokuvasta monessa merkittävässä asiassa.  

Scarlett-mukia en ole onnistunut käsiini saamaan, sen metsästys jatkuu edelleen. Kirjan puolestaan voisin jonain kauniina päivänä lukea uudelleen. Ja vielä toinen vinkki, älkää turhaan kuluttako aikaanne teokselle kirjoitettuun jatko-osaan Scarlett. Se on suoraan sanottuna käsittämätöntä kuraa. Onhan Mitchellin teoksen loppu, se kuuluisa ja laajalti siteerattu juuri oikea lopetus tarinalle. "After all, tomorrow is another day"

Verkkokauppa MaxPlay - sisältää alekoodin!

Joko tunnet MaxPlayn, verkkokaupan joka myy kaikenlaista pientä, kivaa ja tarpeellista lapsiperheelle? Jos tunnet, hyppää suoraan postauksen loppuun ja lähde ostoksille alekoodin myötä. Mikäli taas, et, kannattaa lukea eteenpäin.

MaxPlay on vuonna 2011 perustettu verkkokauppa, jossa myydään etupäässä piensisustustuotteita, kuten Pixistuffin ja Knobblyn hauskoja seinäkoukkuja, Familyroomin suloisia sisustustarroja ja KG Designin silikonituotteita, mutta myös Stokken suosittuja Playtray-tarjottimia. Olin itse käynyt monesti kaupan sivuilla jo ennen yhteistyötä liikkeen kanssa ja ihastellut ennen muuta yhtä tuotetta. Sillä mikä olisikaan meidän taloutemme pienelle Batman-fanille osuvampi yksityiskohta huoneeseen kuin Batman-aiheiset seinäkoukut.

Vastaanotin MaxPlayltä ensin yhden Pixistuffin valmistaman Batman-seinäkoukun. Valitettavasti se oli kuitenkin ottanut osumaa itseensä postituksessa ollessaan, tämä näkyy alla olevasta kuvasta. Tarjouduin palauttamaan koukun, mutta niin ei tarvinnut tehdä, sen sijaan sain pian postissa kotiin toisen ehjän ja siistin Batmanin. Erinomaista asiakaspalvelua, joka tänä päivänä ei valitettavasti ole itsestäänselvyys.

Ajattelin ensin, että molemmat pojat saisivat yhden koukun omaan huoneeseensa. Ne kuitenkin vaikuttavat toimivan paremmin yhdessä parina ja näin päädyimme laittamaan molemmat kuopuksen, eli tuon Batman-fanin huoneeseen. Paikka valittiin niin, että lapsi saa itse ripustettua koukkuihin tavaroita. Paketissa tulee mukana myös proput, joten asennus on vaivaton.

Äidin laittama slipoveri sai fudut ja kuopuksen huppari löysi tiensä odottamaan seuraavaa eskaripäivää. Lapsi iloitsi huoneensa uudesta sisustuselementistä kovasti, niin myös minä.

Ilokseni saan tarjota teille kaikille alekoodin MaxPlayn verkkokauppaan. Koodilla ERIKSSON saat -15 prosenttia alennusta koko verkkokaupan valikoimasta ajalla 19.1 - 21.1.2017. Ostoksille pääset tästä. 

Tuotteet saatu yhteistyössä MaxPlayn kanssa. 

Miniloma hotelli Kämpissä

Viime syksynä "Huffington Postissa" julkaistiin erinomainen artikkeli nimeltään Real Love Is a Choice. Me menemme naimisiin ja sitoudumme toisiimme suurten tunteiden kera, mutta loppuelämä ei voi olla pelkkää tyyntä ja tyventä. Jokaisessa suhteessa tulee eteen hetkiä, kun on käärittävä hihat ja tehtävä työtä rakkauden ja parisuhteen eteen. Rakkaus on mitä suurimmassa määrin valinta. Valinta rakastaa toista ja työskennellä yhteisen tulevaisuuden eteen. Sillä siitä työstä kasvaa se varmuus ja turva, joka parhaissa suhteissa puolisoilla toinen toisestaan on. Ja sanotaanhan se jo vihkikaavassakin, kun kysytään tahdotko.

Meillä on mieheni kanssa takana kaksikymmentä yhteistä vuotta. On ollut tyyntä ja tyventä, mutta myös myrskyjä ja karikoita. Silti en ole koskaan epäillyt etteikö meidän kannattaisi myös niinä vaikeina aikoina työskennellä sen eteen, että vielä vanhoinakin olemme me. Uskon myös siihen, että lapsemme ansaitsevat meiltä tämän työn.  

Pikkulapsivuodet ovat mitä otollisinta aikaa unohtaa kenen kanssa ne lapset oikeastaan on saanut. Arki jyrää ja kun makaa yliajettuna siellä pientareella, on välillä tuskallista tekohengittää suhdetta. Mutta voi miten se kannattaakaan. Me olemme mieheni kanssa ajatelleet, että näinä kiireisinä vuosina on vain pidettävä huolta yhteyden säilymisestä, jos muuhun ei ole mahdollisuuksia. Ja että meidän aikamme tulee taas, kun lapset tästä vielä vähän kasvavat. Tätä silmälläpitäen varasin miehelleni yllätyksenä pienen irtioton. Hotelli Kämp ja yhteinen aika kutsuivat. Edellisen kerran olimme olleet yhdessä poissa kotoa aika tarkalleen vuosi sitten. 

Meillä oli todella mukavaa olla yhdessä turisteina kotikaupungissamme. Olin varannut meille Kämpistä ihan perustason Deluxe-huoneen, joka on tosi kaunis sisustukseltaan. Saimme huoneen ylimmistä kerroksista toiveemme mukaisesti.

Koska kotoa ei ammetta löydy, oli ohjelmassani kylpeä useaan kertaan. Onnistui!

Kävimme heti huoneen vastaanottamisen jälkeen ostoksilla ja lounaalla. 

Olin varannut meille illallisen ravintoa Oxista Pikku-Roballa. Ravintola on yksi niistä, joita olen halunnut testata ja kannatti. Hyvää ruokaa ja pienimuotoinen ähky takaisin palatessa. 

Ja taas kylvettiin. 

Katselin monia hotelleja ennen varaustani ja päädyin Kämpiin paitsi saadakseni superhyvää palvelua ja kauniin miljöön, myös erinomaisen aamiaisen. Olemme olleet kahdesti Kämpissä brunssilla ja ne ovat olleet aivan mielettömiä. Nyt aamiainen oli yhdellä sanalla kuvailtuna aneeminen. Kaikkea oli, mutta vähän ja vähän sinnepäin. Ihanasta aamiaistilasta ja kauniista kattauksesta huolimatta jäi ankea fiilis. Kämpin tasoisessa hotellissa pienimpienkin yksityiskohtien pitäisi olla moitteettomasti hoidossa, myös meille edullisimman huoneen varanneille. Nyt näin ei ollut, esimerkkinä vaikkapa gluteenittomien leipien valikoima. Listalla leipäastian vieressä oli tuotteita vaikka ja kuinka, esimerkiksi kolmenlaisia sämpylöitä. Astia oli kuitenkin tyhjä ja pyysin saada lisää leipää. Meni hetki, pyysin uudelleen. Tällä kertaa pyyntö meni keittiöön saakka, josta minulle tuotiin kaksi kuivaa leipäviipaletta. Voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta näillä saadaan asiakas, etenkin erikoisruokavaliota noudattava palaamaan. Me tuskin palaamme.

Kaiken kaikkiaan irtiotto teki hyvää ja tuli tarpeeseen. Seuraavana päivänä olimme jo puoleenpäivään mennessä takaisin pikkukundien luona, virkistyneinä ja hyvävointisina vanhempina. Ehkä vuoden kuluttua taas uudelleen!