sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Viikonlopun juttuja

Viikonloppu alkoi toipilaana. Kolme viikkoa kestänyt flunssa päättyi lääkekuuriin (ekat antibiootit tänä vuonna, wohou!), sairauslomaan ja lepokäskyyn. Minä siis lepäsin, nukuin ja luin ja nukuin vähän lisää. Onneksi oli nenäliinat ja pino mielenkiintoista luettavaa.


En muista milloin olisin viimeksi meikannut ja mites nuo mustat silmänaluset. Mutta kampaajalla olen käynyt taas monen kuukauden tauon jälkeen ja vaaleat raidat ovat historiaa. Tervetuloa talvi ja ruskeat hiukset.


Kirjastosta löytyi uusin Tatu ja Patu -kirja ja sitä on nyt luettu iltasaduksi useampi päivä peräkkäin. Tämä Syömään! on tosi hyvä, suosittelen.


Lauantaina esikoisella oli futisturnauksessa kaksi peliä, mutta ennen sinne menoa mies ja pojat kävivät Arkkitehtuurimuseossa. Siellä avautui lauantaina Helsinki 2050 - piparikaupunki -näyttely, johon helsinkiläiset esikoululaiset olivat taiteilleet piparkakkutaloja. Esikoinen halusi mennä heti avajaispäivänä katsomaan tekeleitä, joten sinne ne suuntasivat ennen kuplahallia.




Ihan mielettömän hieno kaupunki, tiet ja kaikki! Vihreäkattoinen mökki alhaalla oikealla on esikoisen ja parinsa tuotos.




Tänään tuntui siltä, että pitää päästä hieman ulos kotoa. Niinpä suuntasimme poikien toiveesta kaupungille ja Stockan jouluikkunoita katsomaan. 




Tavaratalosta ostimme vielä pojille tämän vuoden joulukoristeet ja esikoinen pääsi juttelemaan pukin kanssa.


Kuopuskin olisi päässyt, mikäli olisi tullut pois isänsä selän takaa.


Ensimmäinen adventti, jouluvalot parvekkeella ja kynttilät lyhdyissä. 



Nyt pojat ovat nukkumassa, minä odottelen vielä pesukoneen lopettavan pyörimisensä ja kaikki tarvittava on huomiselle laitettu valmiiksi. Uusi viikko voi alkaa, vaikka en uskallakaan ajatella mikä määrä tekemistä töissä odottaa nyt, kun olen ollut tiistaista asti poissa. Mutta se on huomisen murhe se.



perjantai 28. marraskuuta 2014

Tahdon 2014

Ihan pian ollaan siinä hetkessä, kun kansanedustajat painavat nappia ja ratkaisevat mitä käy tasa-arvoiselle avioliittolaille. Pitkä prosessi, joka Tahdon 2013 -liikkeen myötä käynnistyi, ratkeaa pian. Ei vedenpitävästi, mutta hyvin vahvasti suuntaa antaen. 

Tämä on lopultakin hyvin yksinkertainen asia. On kyse tasa-arvoisesta kohtelusta, ihmisoikeuksista ja siitä, onko meillä oikeutta määritellä kuka saa ja kuka ei. Jokaisella ihmisellä tulee olla samat oikeudet ja velvollisuudet riippumatta esimerkiksi hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan eikä yhteiskunta voi sanella kenen tapa olla ja elää hyväksytään ja kenen ei. Myös adoptioasiat ja vanhemmuus samaa sukupuolta olevien perheiden osalta on korkea aika päivittää nykypäivään. 

Viime päivinä olemme saaneet kuulla paljon argumentteja lain hyväksymisen puolesta ja sitä vastaan. Siinä missä hyväksymistä kannattavat ovat perustelleet kantaansa erittäin asiallisesti ja faktoihin pohjautuen, on lain vastustajien suusta kuultu mitä kummallisempia kommentteja. On vedottu kirkkoon ja uskontoon, siihen miten nyt on aina ollut ja kerrottu kuinka lapsikin tietää avioliiton nyt vain kuuluvan naisen ja miehen välille. Samalla logiikalla yhteiskunta ei olisi ikinä muuttunut piiruakaan, naisilla ei olisi äänioikeutta ja me eläisimme agraarikulttuurissa. Kun ainahan niin on tehty.

Minä tahdon, että minun lapseni saavat kasvaa maailmassa, jossa erilaiset perhemuodot ovat täysin itsestäänselvä asia eikä kukaan ole sen perusteella toista arvokkaampi. Minä tahdon, oikein kovasti.


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Taivas sylissäni

Enää vajaat kaksi viikkoa ja kuopus täyttää neljä vuotta. Mies lähti eilen illalla omien ja naapurin lasten kanssa ulos ja minä jäin parantelemaan flunssaista oloani ja kirjoittamaan tätä joululaulujen soidessa taustalla.

Viime päivinä olen muistellut monta kertaa kaikkia niitä kuopuksen syntymään liittyneitä asioita.

Miten lähdimme pimeänä aamuna ajamaan kohti Kätilöopistoa esikoisen jäädessä nukkumaan isovanhempiensa kanssa. 

Miten pitkiä olivat ne pari tuntia ennen omaa vuoroa ja miten säikähdin kätilön yrittäessä löytää sydänääniä siinä heti onnistumatta.


Miten ajattelin leikkauspöydällä epiduraalia annettaessa, että onhan tämä aivan älyvapaata mennä pyytämään vatsan avaamista ja isoa leikkausta, järki hoi ja miten voin olla taas tässä tilanteessa.

Miten nopeasti kuopus nostettiin näkyviin sermin ylitse ja miten hän näytti aivan isoveljeltään.


Miten pieni ja miten kiukkuinen hän oli ja kuinka en uskaltanut käsien puutumisen vuoksi ottaa häntä syliini, silitin vain miehen pidellessä karjuvaa nyyttiä käsissään. 

Miten osastolle päästyäni sain lapseni syliini ensimmäistä kertaa ja miten valtavan onnellinen olin siinä hetkessä, tutkiessani tätä uutta jäsentä perheessämme.


Miten päästin onnellisen huudahduksen otettuani pipon pois lapsen päästä ja nähtyäni tummat hiukset. Se ilo jäi lyhytaikaiseksi ja pojasta tuli isänsä ja veljensä tavoin aivan vaalea. Ei olen paljon minun piirteitäni lapsiimme siirtynyt.

Miten esikoista ei vielä edes näkynyt, kun eteisestä kuului huuto: "Pikkuveli on syntynyt! Voi ihme! Voi ihana!" ja lapsi juoksi silittämään veljensä päätä. 


Miten heräsimme seuraavaan aamuun ja miehen vetäessä verhot ikkunan edestä paljastui ulkoa luminen maailma. Me lämpimässä sisällä, sylissämme lumituiskun poika, ulkomaailma kaukana jossain. 


Miten luin esikoiselle Pupu Tupunaa hänen makoillessa vierelläni sängyllä ja miten hän osallistui veljen hoitamiseen alusta alkaen.

Miten ihanaa oli päästä kotiin nopeasti ja olla sairaalassa vain kaksi vuorokautta. Miten odotin, että pääsemme arkeen nelihenkisenä perheenä. Ihan näin putkeen ei homma mennyt ja seuraavana päivänä tästä tuli noro. Molemmille vanhemmille.


Mutta ennen kaikkea, miten ajoimme kotiin takapenkillämme yksi nukkuva vajaa kolmevuotias ja yksi kahden päivän ikäinen. Miten jouluradiosta kuului Mary's Boy Child ja miten ajattelin, että minun elämäni onni on tässä. 



Näistä on jo aikaa. Mutta se onni, se on yhä tässä.







maanantai 24. marraskuuta 2014

Askarrellaan paskarrellaan lapset

Ei sentään sielua, kuten Touko Pouko aikoinaan Studio Julmahuvissa ehdotti, vaan jotain muuta. Kasasin pöydälle lahjapapereita, tapettirullan jämät, pahvia, tarroja, nauhoja, kontaktimuovia sun muuta sekalaista sälää. Mies on meillä se huomattavasti lahjakkaampi tässä askareessa, mutta kyllä itseltänikin homma sujuu, kun tarpeeksi simppelillä linjalla pysytään. Olen esimerkiksi lahjakas teippaaja. Sen sijaan voin kertoa, että en osaa leikata saksilla suoraan.


Välillä syntyi myös lumihiutaleiden prototyyppejä odottamaan ikkunoiden koristelua jouluiseksi.





Kuopus valloitti ykköspaikan keskellä pöytää ja leikkasi huolellisesti Fiskarseilla. Kaikki askartelusakset olivat luonnollisesti juuri tuolloin hukassa.


Ai mitä me tehtiin? Joulupukin juttuja...

Joiden valmistuttua odotti se tylsin osuus.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Parhaan nimen päivä

Tiistaina juhlittiin esikoisen nimppareita. Aamulla sankaria odotti pieni legopaketti ja iltapäivällä saatiin isoäiti ja ukki kylään. Haettiin alakerran kahvilasta leivoksia ja pullaa, keitettiin kahvit ja juhlistettiin Max-nimistä lapsosta. 


Kuopus söi kaksi leivosta ja pullaa päälle. Ja lapsi on kuin pulkannaru.


Esikoisella oli nimi valmiina jo hyvissä ajoin odotusaikana. Aloitimme nimen miettimisen toden teolla heti sen jälkeen, kun ultrassa saimme kuulla odottavamme poikaa sataprosenttisella varmuudella. Ei ollut kuulemma epäilystäkään, joten ei muuta kuin nimikirjoja ja kalenteria selailemaan poikien nimien toivossa. Nimiä löytyikin paljon todella hyviä ja jostain syystä pojalle on mielestäni ollut aina paljon helpompaa keksiä nimeä kuin tytölle olisi. 

 Ensin päätimme toisen nimen, joka oli meille molemmille mieluinen. Minulla oli jo siinä vaiheessa aivan selvänä mielessäni koko nimi lapselle ja ehdotin sitä miehelle. Hän, makusteltuaan asiaa jonkin aikaa, oli samaa mieltä. Käytimme esikoisen nimeä jo odotusaikana mieheni kanssa ja heti synnyttyään lasta kutsuttiin nimellään. Meidän esikoisemme, Max Mikael, on paitsi aivan nimensä näköinen, myös toinen maailman parhaiten nimetyistä lapsista maailmassa. Olen niin tyytyväinen lapsen nimivalintaan. Siitä toisesta maailman parhaan nimen omistavasta kirjoitan sitten tammikuussa, kun juhlitaan kuopuksen nimipäivää.


Illalla sankari luki vielä pari lukua uudesta lahjakirjastaan ennen nukahtamista. Hyvä päivä.



keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Uusi musta

Viikonloppuna otin työn alle poikien yhteissyntymäpäivien kutsukortit. Lahja- ja korttikaapista (kyllä, minulla on sellainen täynnä lahjapapereita, kortteja, valmiiksi ostettuja jemmalahjoja jne.) löysin Tiimarista aikoja sitten ostettuja kivoja kortteja ja pöllökuvioista lahjanauhaa. Päätin askarrella. 


Askartelu käsitti sopivan mittaisten nauhanpätkien leikkauksen ja liimauksen korttien kansiin. Taitojen ylärajoilla mentiin, mutta aika kivat niistä tuli. 


Päätin myös palata ajassa taaksepäin aikaan ennen printtereitä ja tekstinkäsittelytiedostoja ja kirjoitin jokaiseen korttiin kutsutekstin käsin. Kaunokirjoitus kunniaan! Käsinkirjoitus olkoon uusi musta. 


maanantai 17. marraskuuta 2014

Kasvuspurtti

Esikoisen ensimmäinen passikuva.


Sama kuopukselta.


Viime viikolla käytiin nappaamassa uudet kuvat kaikki kolme, passimme vanhentuvat samaan aikaan. Vasta näitä uusia passikuvia vierekkäin katsoessani tajusin sen. Ei ole kumpikaan enää vauva tai taapero. Meillä on isot lapset jo.



sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Joululahjatoiveita

Nyt on marraskuun puoliväli ja sen kunniaksi uskalsin reteästi kirjoittaa otsikkoon tuon maagisen j-kirjaimella alkavan sanan. Sillä hei, joulu on ihan pian täällä! Meillä on jouluun laskeutuminen aloitettu jo kevyin keinoin, joululahjalistoja kirjoittelemalla ja kortteja suunnittelemalla. Eilen mies viritti myös myös valot parvekkeelle pimeyttä torjumaan. Kunhan kuopuksen syntymäpäivät saadaan juhlittua, alkaa joulun odotus, se koko hommassa paras vaihe ihan täysillä. Sitä odotellessa muutama sana joululahjoista.

En edes yritä esittää etteivätkö lahjat olisi merkittävässä osassa jouluna. Kuulun perheeseen, jossa juhlitaan kaikki mahdollinen nimipäivistä alkaen ja kuriositeettina voin jälleen kerran kertoa esikoisemme saaneen yli neljäkymmentä lahjaa ensimmäisenä joulunaan. Kerrankos sitä, sen jälkeen tuo määrä on puolittunut lasten kesken ja ollaan vähän maltillisemmissa lukemissa. Vähän. 


Minusta on aivan ihanaa miettiä mitä keksisin läheisilleni annettavaksi. Ostaminen vai ostamisen vuoksi on yksinkertaisesti idioottimaista, mutta kun löytää toiselle täydellisesti sopivan lahjan, on fiilis erinomainen. Rakastan paketoimista ja yleistä joulutunnelmointia aivan ylettömän paljon ja tämän vuoden lahjalistamme alkaa olla valmiina. Itse asiassa vajaa puolet lahjoista on jo hankittukin ja loput menemme yhdessä miehen kanssa ostamaan, kunhan sopiva kolo kalentereihin saadaan. En todellakaan ole niitä, jotka aatonaattona laukkaavat ostamaan hätäpäissään jotain yhdentekevää. Itse asiassa organisoin ohimennen myös eskariopettajien lahjakeräyksen, että saadaan molemmille huippuopettajille kunnolliset lahjat. 


Meillä on jo monta vuotta ollut se käytäntö, että pojat tekevät lahjalistat ja laittavat niille erilaisia toivomiaan asioita. Yksi lahja saa olla sellainen suurempi ja arvokkaampi ja meillä Joulupukki ei tosiaankaan tuo lahjoja. Ei, niitä antavat vanhemmat ja läheiset ja tämä on mielestäni aivan olennainen pointti sen varmistamiseksi, että lapset kiittävät saamistaan lahjoista kaikkia antajia. Olen myös vinkkaillut listoilta ostettavia asioita kummeille ja vanhemmilleni niin, että heidän lahjaostoksensa helpottuvat. Poikien kanssa yhdessä hankimme lahjat myös isovanhemmille, poikien tädille sekä niille kummeille, joiden kanssa tällainen on tapana. Muistaminen kun on parhaillaan molemminpuolisena.


Molemmat pojat ovat myös kahtena viimeisenä vuotena vieneet osan vanhoista leluistaan eteenpäin kirkon järjestämään keräykseen. He tietävät, että kaikilla lapsilla ei ole jouluna lahjoja ja antavat omia hyväkuntoisia lelujaan eteenpäin. Tavaraa nimittäin lapsiperheeseen helposti kertyy ja sellaisia leluja, joilla ei enää leikitä, on aina jonkun verran. Myös minä olen aloittanut hyväntekeväisyyden joulun osalta ja lähettänyt paketteja eri osoitteisiin. Haluan levittää joulun iloa mahdollisimman moneen osoitteeseen ja näin se tapahtuu helposti. 


Tänä vuonna molempien poikien isompi lahjatoive kohdistui Legoihin. Esikoiselta tämä oli jo arvattavissa, mutta tokihan kuopus tulee tiukasti isomman perässä. Kuopuksemme on aivan hullaantunut Ninjagoihin, joita katsotaan dvd:ltä harva se päivä ja joita hän itse ahkerasti leikkii. Hänen ehdoton ykköstoiveensa on alusta lähtien ollut iso legopakkaus "Taistelu Ninjago-citystä", jota emme suinkaan ensin aikoneet ostaa. Rakennelma on tarkoitettu muistaakseni 7-vuotiaasta ylöspäin ja yritin selittää sen olevan lapselle vielä liian vaikea. Ei auttanut, hänellä oli tuo yksi toive eikä mitään muuta. Päätimme lopulta miehen kanssa, että eiköhän tuo toimi, kun mies sen kuitenkin lapsen kanssa rakentaa. Niinpä kuopus saa Ninjagonsa. 



Esikoinen taas on hurahtanut Minecraft-juttuihin, joita ilmeisesti on niin konsolipeleissä kuin legoissa ja muissa leluissa. Häntä odottaa jouluaattona toivottu Lego Minecraft-kaivos.

Molemmat kuvat: br-lelut.fi

Näiden lisäksi lapset saavat lahjoiksi kirjoja, dvd-elokuvia ja toivomiaan leluja. Jokaiseen jouluun kuuluvat yöpuvut kertoi äitini jo ostaneensa ja minä puolestani olen jo hankkinut pojille Lontoosta autoradat sekä esikoiselle ikioman muistikirjan. Samaten kirjoja olen ostanut valmiiksi jemmaan odottamaan, muutama uutuus pitää vielä ostaa. Pyrimme siihen, että molemmat pojat saavat meiltä enimmillään kymmenen lahjaa, sillä kun siihen lisätään kummit ja mummit, ollaan jo aikamoisissa lukemissa. Mutta en myöskään halua kieltää ketään hankkimasta lahjoja lapsillemme, jos he niin haluavat. Isäni kanssa vielä pitää vähän keskustella hänen aikeestaan ostaa molemille pojille omat tabletit, nimittäin että minkälaiset ja minkä hintaiset ne oikein olisivat. Ei ole mitään epäilystä etteikö joulun paras lahja löytyisi tänä vuonna ukilta saadusta paketista.


Yksi poikkeus sääntöön on, me nimittäin miehen kanssa emme jälleenkään hanki lahjoja toisillemme. Täytämme molemmat ensi vuonna 35 vuotta, vietämme kymmenvuotishääpäiväämme ja Dubain matkakin on varattuna. Ihan pikkaisen on vihjannut tietynlaisista korvakoruista, jos mies haluaa jollain ilahduttaa ja tiedän jo tarkkaan mitä hankin hänelle molempien merkkipäivien kunniaksi. Niinpä joulu saa suosiolla jäädä lahjomatta, molempien toiveesta.

Kaikki kuvat ovat kuopuksen ensimmäiseltä joululta vuonna 2010. Lapsi oli tuolloin vajaat kolme viikkoa vanha ja minä muistan joulusta lähinnä sen, että ravasin jatkuvasti suihkuttelemassa sektiohaavaa ja istuin vatsa paljaana antamassa haavalle ilmakylpyjä. Ja että esikoisen juhlahousut jäivät kotiin ja hän vietti aaton pyjamahousuissa ja kauluspaidassa. Ja että meillä oli maailman ihanin joulunlapsi sylissämme ja että olin onnellisempi kuin ikinä ennen. Ja että joulupukin tullessa, kuopuksen nukkuessa esikoinen piti huolen siitä, että pikkuvelikin sai lahjansa. <3