Ostin auton, lennot ja sängyt, eli säästöprojekti osa II

Säästöprojektin ensimmäiset viisi kuukautta, koko alkuvuosi meni hienosti. Sitten tuli kesä ja säästäminen oli enää kaukainen muisto. Toisaalta kaikki hankinnat olivat joko tarpeellisia tai ehdottoman paljon iloa tuottavia, näin Konmari-ideologiaa lainatakseni. Lisäksi niihin oli varaa, joten millään tavalla miinukselle ei menty. Mutta katsotaanpa.

Kesä alkoi tilanteessa, jossa olimme saaneet kasaan kuusituhatta euroa ihan vain lopettamalla ylimääräisen kuluttamisen. Laskimme olevamme hyvin lähellä tavoitetta, eli kymppitonnin vararahastoa, veronpalautusten ja lomarahojen tultua. Lisäksi vaihdoin työpaikkaa ja käyttämättömät lomapäivät maksettiin rahana. Luulin myös, että kesä kotimaassa ilman reissua kauemmas toisi selvää säästöä. Väärin luultu.  

Toukokuun lopulla toteutettiin kotimme pieni pintaremontti maalauttamalla eteisen, käytävän, keittiön ja olohuoneen seinäpinnat ja kustannus maksettiin suunnitellusti normaaleista palkkatuloista. Homma kuitenkin polkaisi käyntiin ikuisuusprojektimme, eli uusien sänkyjen hankinnan. Ikean luonnonmateriaaleista valmistetut jenkkisängyt sekä meille että esikoiselle ovat osoittautuneet parhaaksi hankinnaksi aikoihin, mutta kustansivat 2000 euroa. 

Seuraavaksi viimeisteltiin kesäpaikan vessaremonttia, kun lämminvesivaraaja posahti. Korjauksessa piti uusia myös putkia, joten se kulu tuli yllätyksenä eikä ollut halpaa. Mutta minkäs teet. Miehen kanssa käytiin pienellä minilomalla Hotelli Havenissa ja illastamassa Demossa. Ei ollut ilmaista tämäkään, mutta kivaa. Ostettiin tauluja. Ostin myös itselleni pidempään haaveilemani laukun, kun käytettynä sain hyvään hintaan. Pari vanhaa lähti sen tilalta myyntiin. 

Elokuussa selvisi, että esikoinen on kasvanut toukokuusta kuusi senttiä ja ihan kaikki vaatevarastossa on pientä kengät mukaanlukien. En ole edes jaksanut laskea paljonko uusiin vaatteisiin meni alepenkojallakin rahaa. Lisäksi esikoiselle ostettiin uusi polkupyörä keväällä varastetun tilalle, koska ihmisellä nyt on oltava pyörä. Uutena harrastuksena alkoi kitaransoitto ja luulin vielä viikko sitten kitaran maksavan enimmillään viisikymppiä. Sain laittaa pari satasta siihen päälle.

Ei tämä kaikki vielä mitään, sillä elokuussa ostettiin auto ja liisattiin toinen. Viimeistelin homman ostamalla lennot joulukuun alkuun perhelomalle Dubaihin. Aika tehokasta, sanoisin.

Toki tässä nyt kerätään sellaista aktiivista käteispuskuria, johon pääsee helposti käsiksi erotuksena sijoituksista. Näin ollen hankintoihin oli helppo ottaa säästöistä palkkatulojen lisäksi.  Kaikkein hulluinta on, että tämän kesän kestäneen kulutusjuhlan aikana onnistuimme silti laittamaan tuhat euroa säästöön. Mutta olipahan aikamoinen kolme kuukautta, tuskin olen ikinä ostanut niin paljon kaikkea kuin tänä kesänä.

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa säästössä on 7000 euroa. Jäljellä on kolme kuukautta ja tavoitteesta uupuu kolme tuhatta euroa. Jännitys tiivistyy. Katsotaan ensi vuoden alussa miten meille kävi. 

Pieni Merenneito -musikaali vie taianomaiselle matkalle veden alle

Liput saatu Helsingin Kaupunginteatterilta

Istuin viime torstaina esikoisen vieressä Helsingin kaupunginteatterin permantokatsomossa ja ajattelin, että wau. Unohtakaa Lontoo tai muut suurkaupungit, kyllä Suomessakin osataan ja hyvin osataankin!

Rakastan musikaaleja ja olen vienyt lapsenikin Lontooseen upeasta Lion Kingistä nauttimaan. Luettuani Helsingin Kaupunginteatterin tulevasta suurtuotannosta olin odottavalla mielellä. Kuinka paljon Pieneen Merenneitoon oikeasti voitaisiin panostaa, olisiko satsaus oikeasti suurluokkaa? Ja kun ensi-ilta sitten koitti, pääsimme esikoisen kanssa näkemään homman ihan ensimmäisten joukossa.

Pienen merenneidon tarina on tuttu jo H.C. Andersenin traagisesta sadusta, mutta suuri yleisö tietänee sen Disneyn versioimana. Oman identiteetin löytäminen ja hyväksytyksi tuleminen, ahtaista rajoista ulos pyrkiminen ja sen eteen tarvittavat uhraukset ovat tarinan ydintä yhdessä rakkaustarinan kanssa. Minä muistan lapsuudestani sen version, jossa Ariel menettää paitsi äänensä, elämänsä ja sinä ohessa toki myös prinssin. Onneksi Disney on armollisempi ja musikaalikin tämän jälkimmäisen version mukainen.

Musikaalin ensimmäinen puoliaika on yksinkertaisesti silkkaa timanttia. Saimme nähdä näyttämön muuttuvan mereksi siinä silmiemme edessä. Merenneidot uivat kalojen seassa ja yksilösuorituksista muodostui saumatonta yhteistyötä. Laivan noustessa ylös näyttämölle olin sanaton ja kaiken toteutuksen tekninen taituruus jatkaa hämmästyttämistään läpi musikaalin. Upeat puitteet yhdistettynä mielettömän taitavaan lauluun ja tanssiin saivat ihon kananlihalle. Joukkokohtausten ohella Sanna Saarijärven suoritus suorastaan herkullisen ilkeänä ja inhottavana Ursulana jää mieleen, samoin pieni Pärsky ja hänen taitavuutensa.

Toinen puoliaika ei kuitenkaan yllä ensimmäisen mittoihin. Tässä vaiheessa tarinan juonta aletaan punoa yhteen, kohtauksesta toiseen liikutaan turhan nopeasti ja varsinaista syvyyttä ei tarinasta löydy. En tosin tiedä tarvittaisiinko sitä edes, vai voisimmeko nauttia vain visuaalisesta ilotulituksesta koko rahan edestä. Pienemmille katsojille kun kyseessä on ennen muuta prinsessasatu ja siinä kokonaisuus lunastaa odotukset. Loppu on silkkaa hattaraa, ollaanhan Disneyn maailmassa.

Kuten huomata saattaa, me nautimme ensi-illasta kovasti. Oli myös hienoa kokea yleisön eläytyminen kohtauksesta toiseen, kun näyttelijöitä kannustettiin taputuksin ja lopussa seisoen. 11-vuotias antoi arvosanaksi 6/5 ja ilmoitti haluavansa nähdä homman uusiksi.

Tästä päästäänkin lippujen hintoihin. Permannon parhaat paikat kustantavat yli sata euroa per aikuinen ja vähän taaempana tai sivulla pääsee esitystä katsomaan 88 eurolla. Lapset maksavat lipuistaan puolet tästä. 

Ensi-ilta vilisi julkkiksia, joiden musikaalikokemuksesta saadaan lukea aikakauslehdistä. Ehkä heillä olisi varmaa maksaakin lipuistaan, samoin meille bloggareilla tai toimittajilla? Entä lapsiperhe, musikaalin kohderyhmä ja pienet Arielin näkemistä odottavat tulevaisuuden teatterikävijät? Epäilen että moni kaksilapsinen perhe ei missään nimessä voi tulla Pientä merenneitoa katsomaan, jos se maksaa perheeltä yli kaksi ja puoli sataa euroa. Silla hinnalla käy nimittäin jo aika monta kertaa kaupassa.

Ymmärrän, että tämän tason teknisiin ja puvustuksellisiin seikkoihin panostaminen maksaa. Ymmärrän, että tarkoituksena on tehdä voittoa ja pystyä tarjoamaan taas uusia elämyksiä yleisölle. Ymmärrän, että meille halutaan tarjota parasta mitä voidaan. On kuitenkin surullista, että kaikki halukkaat eivät puhtaasti taloudelliselta kannalta pysty teatterissa käymään.  

Tähän liittyen heitänkin haasteen teattereille. Mitä jos ensi-iltayleisöön kutsuttaisiin seuraavalla kerralla meidän bloggareiden, toimittajien ja julkisuudesta tuttujen kasvojen sijaan esimerkiksi koululuokkia?