Kirja-arvostelussa historiallista jännitystä lapsille: Vanajaveden hirviö

Tapani Bagge: Vanajaveden hirviö. 

135 s. Karisto: 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Koulussa se oli lempiaineeni ja tänä päivänä luen erityisesti mikrohistoriallisia, arkipäivän ihmisten elämästä kertovia tietokirjoja. Historiainnostuksen olen onnistuneesti periyttänyt ainakin esikoiselleni, joka ei millään malttaisi odottaa oppiaineen alkamista ensi vuoden syksyllä. Tähän maaperään oli siis otollista antaa luettavaksi Tapani Baggen kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama Apassit-sarja. Ja kyllähän se upposi.

Sarjan ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus esitteli meille helsinkiläisten lasten salaseuran Apassit, joka vuonna 1910 alkoi tutkia totuutta muun muassa Stockmannilla laukkaavan aaveratsun takana. Nyt ilmestynyt toinen osa kantaa nimeä Vanajaveden hirviö ja vie meidät reilun sadan vuoden takaiseen Hämeenlinnaan.

Ollaan siis yhä vuodessa 1910. Apassien maine on kiirinyt ja Karlbergin kartanon isäntä kutsuu salaseuran luokseen. Kartanoa isännöivältä everstiltä on varastettu arvokas pääsiäismuna ja Apasseilta toivotaan apua arvoituksen ratkaisemiseksi. Samaan aikaan Vanajavedellä näyttäytyy kummallinen hirviö, joka pelottaa kaupunkilaisia. Kun vielä Kahlekuninkaaksi nimetty vanki karkaa vankilasta, on seikkailu valmis alkamaan.

Vanajaveden hirviö on jotakuinkin täydellinen lukukokemus, olipa lukija sitten aikuinen tai ala-asteikäinen lapsi. Jännittävät käänteet seuraavat toisiaan, mutta huumoriakin löytyy. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja historialliset tosiseikat läsnä jokaisella aukeamalla. Tapani Baggen teksti kuljettaa juonta mutkattomasti eteenpäin ja da Cruzin värikäs kuvitus suorastaan kutsuu tarttumaan kirjaan. Tämä ahmittiin sekä minun että nelosluokkalaisen lukijani toimesta.

Ja vaikka onkin historiallinen jännitysromaani, ei Vanajaveden hirviön historiallisuus ole päälleliimattua ja liiallista. Tapahtumat sijoittuvat luontevasti sadan vuoden takaiseen aikaan. Samanlainen kirja voitaisiin kirjoittaa ilman historiallista kontekstia, joka kuitenkin tuo kaikkeen sen viimeisen silauksen. Olen iloinen, että näin on. 

Suosittelen itse mielelläni lapsille tämänkaltaisia monipuolisia kirjoja, joita lukiessa tulee oppineeksi historiasta tai mistä tahansa muusta kiinnostavasta kuin ohimennen. Apassien jäsenet ovat hyvin erilaisia lapsia ja tulevat toisistaan poikkeavista yhteiskuntaluokista. Kaikki ovat kuitenkin yhtä lailla kavereita keskenään, onpa joukossa pientä ihastumistakin. Ystävyys, toisen hyväksyminen ja yhteistyö ovat arvossaan eikä niitä pieni erimielisyys tai nujakointi silloin tällöin horjuta. Ja vaikka välillä jännittää, voi olla varma siitä, että lopussa asiat selviävät. 

Molemmat Apassien seikkailut ovat mukana niiden kirjojenjoukossa, joita vinkkaan kolmos- ja nelosluokkalaisille koululaisille. Eikä meidän onneksi tarvitse odottaa pitkään, että saamme lukea lisää salaseuralaisten käänteistä. Ensi keväänä nimittäin ilmestyy jo Apassien kolmas seikkailu Katoava muumio. Sitä odotellessa!

Arvio julkaistu blogissani Kirjakaappi.

Kirja-arvostelussa odotettu uutuus: Masi Tulppa 2: Rooli päällä

Jari Mäkipää: Masi Tulppa 2: Rooli päällä. 

95 s. Tammi: 2018.

Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

Tunnetko jo Masi Tulpan, kesälomansa huoneessaan pleikkarin, leffojen ja mikropitsojen kanssa viettävän esiteinin? Mikäli et, suosittelen tutustumaan. 

Masi Tulppa: Pääsy kielletty! esitteli meille kaikkien itsenäisten lasten sankarin, yhdeksänvuotiaan Masin, jolla on kesälomalleen kolme toivetta. Pitää pelata Samu Rai -peli lävitse, piirtää Hukkajätkä-nimistä sarjakuvaa ja katsoa Bittiritari-sarja alusta loppun taas kerran. Masilla on lukko huoneensa ovessa, valmispitsoja jääkaapissa ja vapaus tehdä mitä ja milloin haluaa. Harmi vain, että vanhemmat pilaavat suunnitelmat hankkimalla Masille lapsenvahdin. Tästä alkaa jo toista osaa pohjustava eeppinen taistelu Masin ja vaihtuvien hoitajakokelaiden välillä. 

Vasta ilmestynyt Masi Tulppa 2: Rooli päällä jatkaa samalla teemalla. On yhä kesä ja Masin suunnitelma sen viettämisestä ennallaan. Nyt korotetaan kuitenkin panoksia. Mikäli Masi lähtee viikoksi kesäleirille, lupaa isä ostaa Masille uuden pelikonsolin rikki menneen tilalle. Masi suostuu pitkin hampain, onhan kyseessä sentään koodausleiri. Vai onko?

Jari Mäkipää on pitkän linjan kirjailija, joka Masi Tulpan hahmolla on osunut suoraan esiteini-ikäisten lasten hermoon. Kukapa ei haluaisi olla kuin Masi, oman kesälomansa valtias ravintonaan mikrolämmin jauhelihapitsa ja vanhemmat oven toisella puolen poissa rauhaa häiritsemästä. Toisessa osassa sivutaan kuitenkin myös vakavampia kysymyksiä roolin taakse piiloutumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta , ystävyydestä ja toisen auttamisesta. Tuttuun tapaan mukana häärää naapurin samanikäinen, mutta kovin erilainen Pellervo Hulmukka eivätkä  leiriläiset ole ihan tavallisia tallaajia hekään.  Huumoria tässä kirjassa riittää!

Arvostan lastenkirjallisuutta, jonka aiheet nousevat lasten maailmasta. Ei siitä millaisena me aikuiset sen haluaisimme nähdä, vaan sellaisena kuin se oikeasti lapsille näyttäytyy. Pelaaminen on tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen muoto ala-asteikäisille pojille ja siitä kirjoittaminen madaltaa kynnystä tarttua kirjaan. Masi Tulppaan on helppo samaistua, hän on kuin yksi luokan pojista. Myös kysymykset itsenäistymisestä, kelpaamisesta ja muista romaanin teemoista alkavat kiinnostaa esiteini-ikäistä lukijaa. Samoja juttuja pohtii niin Masi kirjan sivuilla kuin lukija sivuja käännellessään. 

Oma esilukijani ei osannut sanoa kumpi Masi Tulpan seikkailuista on parempi, tarkisti vain niiden varmasti löytyvän ihan omina kappaleinaan kirjahyllystä. Pisteitä tuli lisäksi Jussi Kaakisen luomasta sarjakuvamaisesta ulkoasusta, samasta johon itse kiinnitin positiivista huomiota. Pidän myös siitä, että toisinaan tekstiä on enemmän toisten lukujen ollessa lyhyempiä ja osin kuvien täyttämiä. Näin kirja sopii kokeneemman lukijan ja vähemmän lukeneen käteen yhtä lailla eikä aiheuta välitöntä turhautumista tiiviin tekstin ja suuren sivumäärän myötä. 

Tätä kirjaa tulen vinkkaamaan kolmas- ja nelosluokkalaisille koululaisille. Myös me oman nelosluokkalaiseni kanssa toivomme Masille pitkää ja pikaista jatkoa.

Arvio julkaistu blogissani Kirjakaappi.

Kirja-arvostelussa Hanna Vellingin esikoisromaani Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo. 252 s. 

Bazar Kustannus Oy: 2018. 

Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

"Nyt tää isi huomais, et se ei rakastakkaan äitiä, vaan sittenkin tän lapsen velipuolen äitiä. Ja sit se isi vaan sanois, et se muuttaa pois niitten kodista ja veis niitten koirankin. Ja sit se äiti olis niin surullinen, että se melkein kuoli siihen suruun." Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Hanna Vellingin osuvasti nimetty esikoisromaani Kirjosieppo.

Kirjosieppokoiras on moniavioinen ja lentelee puolison luota toiselle jättäen naaraat yksin poikastensa kanssa. Näin käy myös Annalle, taaperoikäisen Nupun äidille ja Maken avovaimolle, jonka elämä eräänä päivänä särkyy lauseeseen "Mä muutan tästä pois". Make on päätöksensä tehnyt eikä sitä voi horjuttaa, hän sanelisi ehdot tulevaisuudelle. Anna siis löytää itsensä mahdottomasta tilanteesta pienen lapsen yksinhuoltajana. Putkiremonttikin on edessä ja työpaikalla alkavat yt-neuvottelut. Miten selvitä eteenpäin?

Velling on kirjoittanut romaanin yleisestä ja samaistuttavasta aiheesta, jossa fiktiivisten henkilöiden kokemukset ja tunteet kääntyvät kertomaan ilmiöstä yleisesti. On helppo kuvitella Annan tilalle itsensä ja kysyä mitä tapahtuisi, jos joutuisin itse samaan tilanteeseen. On myös mielenkiintoista seurata Annan matkaa ohjailtavasta miellyttäjästä naiseksi, joka uskaltaa sanoa ei.

Esikoisromaaniksi Kirjosieppo on lupaava. Velling kirjoittaa vaivatonta ja raikasta tekstiä, joka vie tarinaa eteenpäin. Romaanin rakenne on kuitenkin epätasainen. Lukujen väliin upotetut reseptit, päiväkirjamerkinnät tai tyylilajikokeilut ovat tarpeettomia ja Annan tarina olisi kantanut sellaisenaan ilman mitään ylimääräistä. Lukuisat sivuhenkilöt puolestaan sekoittavat pakkaa eivätkä tuo lisäarvoa tapahtumille. Jättämällä kaiken turhan pois olisi tilaa jäänyt esimerkiksi Annan kasvukertomuksen syventämiselle. 

Näin Lauttasaaressa asuvalle romaanin sijoittuminen saarelle on virkistävää ja tutuista paikoista on hauska lukea. Lopulta harmitti ettei kirja jatkunut pidemmälle. Se on hyvä merkki ajatellen Vellingin tulevaisuutta kirjailijana.

Teksti julkaistu blogissani Kirjakaappi.

Kehu päivässä tekee lapselle hyvää

"Se nyt on sellainen keskinäisen kehun kerho. Omakehu haisee. Älkää nyt liikaa kehuko, ylpistyy vielä." Kuulostaako tutulta?

Sanotaan, että suomalaiselle kansanluonteelle toisten kehuminen on haastavaa. Tiedättehän, ei tehdä tästä nyt numeroa ja sitä rataa. Samaan aikaan asiantuntijat korostavat positiivisen huomion ja kehumisen merkitystä vahvan itsetunnon rakentumisessa. Lasta siis pitää kehua, tuntui se miten vaikealta tahansa. Ei se huonoa tee aikuisellekaan. Siinäpä haastetta itse kullekin meistä.

Tämän vuoden tammikuussa lanseerasin itselleni "kehu tai kiitä kanssaihminen päivässä" -projektin. Hyvin usein huomasin ajattelevani positiivisesti ihmisistä, joiden kanssa toimin työyhteyksissä tai kohtasin esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa. Harvoin silti avasin suuni ja sanoin mietteeni ääneen. Nyt päätin tehdä tietoisesti toisin. Viime kuukausina olenkin kiittänyt erinomaisesta asiakaspalvelusta, kehunut toisen olevan kuin luotu ammattiinsa, huomioinut miten kauniisti lapsipotilas on kohdattu tai laittanut merkille toisen iloisen hymyn aamulla ja sen miten kiva fiilis sellaisesta tulee. Olen kiittänyt vanhempia, jotka kertovat lapsilleen kuinka lelut on hyvä kerätä leikin jälkeen kasaan tai kuinka kauniit käytöstavat perheen ipanoilla on. Olen kehunut vanhemman taitoa pitää langat käsissään usean lapsen kanssa. Olen kertonut kuinka paljon apua kollegasta on minulle. Olen yksinkertaisesti sanonut havaintoni ääneen.

Se ei ole alkuun helppoa, mutta siinä kehittyy. Toisaalta luulen sen olevan minulle keskimääräistä vaivattomampaa. Olen tällainen kuin olen, koska minua on kehuttu, paljon ja usein. Olemme saaneet siskoni kanssa kuulla olevamme vaikka ja mitä kaunista ja hyvää eikä äitini ole arkaillut kertoa sitä myös muille, vielä tänäkään päivänä. Minä olen samanlainen.

Kehun poikiani joka päivä ja julistan tätä ilosanomaa myös ääneen muille. Kerron miten iloinen ja ylpeä olen saadessani olla juuri heidän äitinsä ja kuinka onnellinen siitä, että juuri he syntyivät meidän perheeseemme. Kehun heitä paitsi onnistuneista yrityksistä ja hienosti tehdyistä jutuista, myös siitä millaisia he yksinkertaisesti ovat. Minä nimittäin uskon vakaasti, että lasta pitää kehua ihan vaan siitä, että hän on juuri hän. Ei ainoastaan siitä mitä hän tekee, yrittää ja suorittaa. Ei vain tekojen, vaan myös hänen itsensä tähden. 

Minusta on hirvittävän surullista, mikäli lapsi saa vanhemmiltaan huomiota vain suoritustensa tai tekojensa perusteella. Kokeissa onnistumista kehutaan tai pelissä tehtyä maalia kiitetään. On toki tärkeää kertoa lapselle, että hän selvitti vaikean läksyn hienosti tai yritti sinnikkäästi. Lapsen täytyy kuitenkin saada kuulla, että hän on ihana. Ihan vain ihana, ei ihana, koska teki jotain. Molempia tarvitaan tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen sekä vahvan itsetunnon muotoutumiseen. 

Minä uskon, että lapsi, joka tuntee kotona kelpaavansa puhtaasti omana itsenään, on tulevaisuudessa vahvoilla mitä tulee pettymyksiin ja niiden käsittelyyn. Hän voi epäonnistua ja tuleekin niin tekemään varmasti useamman kerran. Eikä se, että kehun lapsiani heidän ominaisuuksistaan tai onnistumisistaan tarkoita etteikö haasteita ja kehityskohteita huomioitaisi. 

Kyse on enemmänkin siitä millaisena minä vanhempana lapseni näe ja millaisena hän minulle näyttäytyy. Onko hänen aina parannettava jossain tai saako hän kehuja vain suorituksensa tähden. Vai saako hän kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu omana itsenään, kaikkine puolineen. Jo vauva ansaitsee vanhemmat, jotka hullaantuvat häneen ja hänen maailmaansa. Aivan samaa ansaitsee isompikin lapsi. 

Niitä vauvoja on muuten hirvittävän helppo hellitellä. Ihastella pulleroisia poskia ja silitellä untuvaista tukkaa. Samaan aikaan juuri isommat lapset tarvitsevat huomiota vähintään yhtä paljon. Koululaiseni, olet tosi hyvä tyyppi. Olet kiva kaveri, olet mukava. 

Olen ylpeä sinusta, koska olet juuri sinä. 

Menikö lapsesi kouluun? Nyt jos koskaan vanhempia tarvitaan

Arki on täällä, jipii! Perheemme tokaluokkalainen ja nelosluokkalainen lähtivät molemmat innokkaan odotuksen vallassa ensimmäiseen päivään. Vähän jännitti vatsanpohjassa, mutta kaikki oli tuttua jo ennestään. Toista se oli vuosi takaperin, kun kuopus aloitti koulun. Olen ajatellut sitä paljon tänään, ennen muuta vanhemman ja vanhemmuuden näkökulmasta.

Ekaluokkalaisen vanhempi, ajatteletko ehkä näin: Lapsellani on takana monta vuotta päiväkotia ja vuosi esikoulua. Ensimmäiselle luokalle menevä on siis tottunut systeemeihin ja rutiineihin, siinä tämä ensimmäinen koulusyksy sujuu kuin aikaisemmatkin syksyt päivähoidon huomassa. Aamut ovat kiireisiä eikä saatella oikein ehtisi, ekaluokkalainen kulkee siis itsenäisesti kouluun. Koulusta suoraan iltapäiväkerhoon ja viideltä kotiin. Sillä aikaa vanhemmalla täysi työpäivä. Alkuillasta ruokaa ja harrastukset, läksyt on tehty jo kerhossa. Ei tässä mitään sen kummempaa ole, ei ainakaan mitään vanhemman erityistä huomiota tarvittavaa.

Olet väärässä.

Minä kyselin aikanani ennen esikoisen kouluunmenoa tutuilta äideiltä vinkkejä ensimmäisen koulusyksyn kuvioihin. Mitä he suosittelevat,  onko jotain hyviä vinkkejä ja mitä minun kannattaisi tehdä helpottaakseni lapseni kouluunmenoa. Olimme koko perhe uuden edessä ja saamani vinkit olivat kullanarvoisia. Kaikissa toistui yksi ja sama asia: ole lapsellesi läsnä. Tätä samaa vinkkiä minä olen puolestani jakanut eteenpäin heille, jotka ovat kysyneet. Sen parempaa ei nimittäin ole.

Me tämän ajan naiset olemme tottuneet saamaan kaiken. Minä puolestani ajattelen, että sitä kaikkea ei kuitenkaan tarvitse saada samaan aikaan. Ja jos joskus on aika, jolloin lapsi tarvitsee vanhempiaan aivan erityisesti, on se koulun alkaessa. Miten olisi siis virkavapaa, opintovapaa tai lyhennetty työaika?

Ekaluokkalainen tarvitsee vanhempansa aikaa. Hän tarvitsee myös vanhemman, jota on kiinnostunut koulun kuvioista ja haluaa olla lapsen päivässä mukana niiltä osin kuin se on mahdollista. Vanhemman, joka haluaa ja ehtii tukea läksyissä, pelata läksyksi saatavaa noppapeliä ja tarkistaa tehtävät, mikäli koulusta niin toivotaan. Kuunnella lukuläksyn, jonka lukemisesta ei iltapäiväkerhon hälinässä mitään tule. 

Ensimmäinen koulusyksy on lapselle iso juttu. Hän tulee todennäköisesti olemaan väsyneempi kuin koskaan aiemmin eivätkä opettajat ja kasvatusalan ammattilaiset huvikseen suosittele harrastusten reilua vähentämistä koulun alkaessa. On helppo ymmärtää asia, kun ajattelee sen omalle kohdalle. Uusi työpaikka, skarppaus koko pitkän päivän, täysin uudet kuviot. Miten väsynyt sitä on iltaisin ensimmäisten viikkojen ja jopa kuukausien ajan ennen kuin tottuu. Jaksaisitko sinä lähteä vielä harrastamaan tai olla sosiaalinen sen lisäksi, että teet illalla vielä vähän töitä seuraavalle päivälle?

Minä itse olen jo siinä vaiheessa, että koululaiset ovat konkareita ja hoitavat itsensä itsenäisesti kouluun ja takaisin. Tästä huolimatta otin tämän päivän sekä huomisen vapaaksi. Pyysin saada tulla aamulla koulun pihalle saattamaan ja vapailla varustauduin siihen, että työntöapua saatetaan ensimmäisinä päivinä tarvita. Saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan. Vuosi sitten tähän aikaan en vielä tiennyt tulevani jokaisena aamuna jouluun saakka koulun pihalle kellon soimista odottamaan. Mutta tulin, koska sillä tavalla lapsellani oli turvallinen olo. Siitä se sitten lähti ja tänään on jo toisin.

Usein kuulee sanottavan kuinka itselleen pitää osata olla armollinen. Nämä pienet koulutiensä aloittajat sitä vasta tarvitsevatkin.

Kun äidin oma aika ei enää tuntunutkaan tarpeelliselta

Viime kesänä iloitsin siitä, että olin saanut olla kahteen otteeseen yön yli yksinäni kotona. Olen jo vuosia tunnistanut tarpeeni saada aikaa itsekseni ja nuo hetket perheen miesten ollessa muualla olivat todella tärkeitä. En tehnyt mitään ihmeellistä, kunhan siivosin, nukuin ja luin rauhassa ja hiljaisuudessa. Tänä kesänä sama toistui, kun mies pakkasi kundit auton takapenkille ja hurautti kesäiseen Itä-Suomeen minun sukuni kesäjuhlille. Itse olin töissä, eli jäin kotiin. Omaa aikaa, jee! Vai jee?

Se toinen vaihtoehto. Olo oli nimittäin hyvin erilainen kuin viime kesänä. Tapasin ystäväni ja kävimme Stockan katolla sushilla vaihtamassa kuulumisia. Kävin kaupassa, pesin pari koneellista pyykkiä ja nukuin päiväunet, kaikki arkivapaan mahdollistamia juttuja. Illalla katselin televisiota ja luin kirjaa. Jotain puuttui. Huomasin etten nauti yksinolemisesta samalla tavalla kuin oletin nauttivani.

Syy on toki hyvin ilmeinen, olihan koko kesäkin eronnut aikaisemmista radikaalisti mitä työntekoon tulee. Aikaisemmin olin jo monta vuotta lomaillut lasten kanssa juhannuksesta koulujen alkuun asti. Olin myös tehnyt töitä joustavin työajoin ja paikoin, olin yksinkertaisesti ollut paljon enemmän kotona. Nyt olen ollut koko kesän töissä ja vapaapäivätkin sattuvat monesti erikseen yhden selkeän viikonlopun sijaan. Koko heinäkuu oli miehen ja lasten lomakuukausi, minä aina lähdin ja taas palasin sen mukaan miten vuoroni kullakin viikolla menivät. Ja siinä minä sitten istuin heidän lähdettyään useammaksi yöksi pois ja mietin, että tulkaa takaisin. Vaikka oli jätskiä ja mansikoitakin!

Oli pysäyttävää huomata, että olen selkeästi ollut liian vähän aikaa perheeni kanssa menneinä viikkoina. Roolimme olivat kääntyneet ympäri miehen kanssa, hän oli varmastikin tottunut olemaan kanssamme vähemmän kuin vuosien saatossa paljon aikaa poikien kanssa viettänyt minä. Joka tapauksessa oli kurja olo, yksinäinenkin, kun hiljaisessa kodissa hurisi vain viilennyslaite. Kolme päivää ja kaksi yötä ilman perhettä tuntui aivan liialliselta, en minä sitä tarvitse vaan päinvastoin!

Kyllä se siitä sitten lähti sujumaan, kun työt taas vapaapäivän jälkeen jatkuivat. Ja kyllähän tämä kesä on kokonaisuudessaan kertonut myös suuremmasta muutoksesta arjessamme. Tänä kesänä pojat ovat entistä enemmän huidelleet omissa menoissaan kavereiden kanssa, kotona käydään välillä vain kääntymässä. Elämässä alkaa olla aikaa itselle ja miehelle paljon enemmän kuin ennen. Ja täällä minä sitten huutelen, että tulkaa kotiin lapset, katsotaan vaikka leffa! Kiteyttää tämän äitihomman aika napakasti sanoisin.