Herra Eriksson pääsee ääneen

Satuin Strictly Style -blogia selaillessani hauskan 33 kysymystä - aviomies vastaa -haasteen äärelle ja päätin samantien toteuttaa sen myös tuon oman aviomieheni kanssa. Oli myös mielenkiintoista kysyä mieheltä näitä kysymyksiä, eihän hän täällä ole vuosien varrella pahemmin äänessä ollut. Tässä siis Mr Erikssonin vastauksia reiluun kolmeenkymmeneen kysymykseen. Niiden alla kursiivilla minun kommenttini.

1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?

- En yhtään muista. Varmaan, että vau. 

- Meillähän ei siis ollut ensitreffejä.

2. Nauranko vitseille, joita en oikeasti tajua.

- Et.

3. Pidänkö halailusta?

- Riippuu päivästä.

- Totta. Jos on paljon tekemistä ja kiirettä, olen vähän että "hoidetaan nyt nämä hommat pois alta ja halaillaan sitten".

4. Halusinko pienet vai isot häät?

- Isot häät, mutta kuitenkin niin, että vain tärkeimmät ihmiset on paikalla. Mutta niitä tärkeimpiä nyt vaan sattuu olemaan. Eihän niitä ollut tarkoitettu isoiksi häiksi, mutta sellaiset niistä tuli.

- Niitä tärkeimpiä kutsuttuja oli yli 140.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia?

- Olet. Ajonopeuden kanssa voisi olla tarkempi.

6. Millainen on voileipäni?

- Gluteeniton ruisleipä, jossa on kinkkua ja Keisarinna-juustoa. Yleensä kinkku alla, vaikka et sä ole siitä niin tarkka.

- Kinkku aina päällä.

7. Millaista musiikkia kuuntelen?

- Suomipoppia.

8. Mitä pelkään?

- Mitä sä nyt pelkäisit, en mä ole koskaan ajatellut, että sä pelkäisit yhtään mitään. 

- Pelkään, että pojille tapahtuu jotain.

- Just meinasin sanoa sen, mutta toisaalta se on varmaan jokaisen vanhemman pelko. 

9. Kestänkö stressiä?

- Kyllä sä kestät paljon stressiä. 

10. Oudoin tapani?

- Mistä me lähdettäisiin liikkeelle. Ai oudoin? Mikään ei ole outoa, mä olen tottunut kaikkeen.

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

- Liukuhihnalle.

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän tai kuolleen kanssa, kuka se olisi?

- Sä viihtyisit tosi hyvin Agatha Christien kanssa.

- Joo! Me juotaisiin "a nice hot cup of tea".

13. Voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?

- Maksaisit lainat, sijoittaisit asuntoihin ja laittaisit loput säästöön. 

14. Mikä väri vastaa persoonaani ja miksi?

- Royal blue. Se on sellainen hienostunut. Sä et ole yhtään keltainen tai punainen.

- En niin.

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä ja miksi?

- Saamattomuus.

16. Mikä on suosikkini roskaruoista?

- Pizza.

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

- Paitulit.

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti, jonka lähetin sinulle?

- "Ilmoitatko puistoon, että kuopus on kipeä."

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?

- Kyllä.

20. Kun riitelemme, miten käyttäydyn?

- Huudat, mutta lepyt nopeasti.

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

- Riippuu ravintolasta mitä ruokaa siellä on. 

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

- Kirjojen.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?

- Saamattomuus, jos mä olen luvannut tehdä jotain vaikka kotona enkä ole tehnyt. Huonot kuskit liikenteessä.

- Ei nyt ehkä todella vihastumaan, mutta ärsyyntymään kyllä. 

24. Entä piristymään?

- Erilaiset muistamiset ja huomioiminen.

25. Millainen olen vaimona?

- Hyvin huomioiva, ihana, välittävä.

26. Kumpi sanoi ensin "rakastan sinua" ja missä se tapahtui?

- Ei voi muistaa, se olit varmasti sinä.

- Ei, kyllä se olit sinä.

27. Mitä teen heti ekana aamulla?

- Avaat ikkunan.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?

- Mukavia kotivaatteita ja villasukkia.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?

- Sä osaat hoitaa kaiken. Ja jos et osaa, opettelet.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?

- Eiköhän ne kaapit ole yhdessä päätetty, että missä ne seisoo.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

- Varmaan just se toisista välittäminen?

32. Entä paras piirre ulkoisesti?

- Paras yksittäinen piirre on todella kauniit silmät. Sen lisäksi huoliteltu kokonaisuus.

33. Ihanin yhteinen muisto?

- Varmaan ne kerrat, kun ollaan oltu yhdessä tai lasten kanssa matkoilla. Kun ollaan oltu vaan. Ja häät.

"Kaiken voi saada, mutta ei kerralla" eli työn ja perhe-elämän yhdistämisestä

Tänä syksynä olen ollut onnellisempi, väsyneempi ja innostuneempi kuin pitkään aikaan. Ai miksi? No siksi, että olen jälleen uudessa työssä. Kerrataanpa vähän.

Viime toukokuussa menin töihin kirjastoon ja huomasin pian viihtyväni erinomaisesti. Informaatiotutkimuksen perusopintojen ja tuon työkokemuksen myötä tunsin löytäneeni oman paikkani, olkoonkin että olin tuntenut jo vuosia tekemäni kirjoitustyön yhtä lailla omakseni. Se tässä nykyajan pirstaleisessa ja epäsäännöllisessä työelämässä muuten onkin hyvä puoli. Ei tarvitse parikymppisenä päättää mitä tekee koko loppuelämänsä, vaan aina voi muuttaa suuntaa ja lähteä uudelle uralle. Parhaassa tapauksessa siis.

Ehdin olla lastenosastolla töissä reilut neljä kuukautta, kun asiat muuttuivat. Yksi kollegoistani vaihtoi työpaikkaa, tämä vapautti kirjastopedagogin sijaisuuden ja viikkoa myöhemmin olin allekirjoittanut työsopimuksen keväälle saakka. Olin pyörällä päästäni asioiden nopeasta etenemistahdista. Samaan aikaan olin varma, tämän paikan olin saanut osaamisellani, tiukalla työnteolla ja halulla oppia uutta yhdessä jatkuvan kehittymisen ja kehittämisen kanssa. 

Työskentelen kirjastopedagogina ja lähden joka päivä hymyillen töihin. Käyn tekemässä kirjavinkkauksia kouluilla ja otan ryhmiä sekä luokkia vastaan alueen kirjastoissa. Tapaan työssäni ryhmiä eskareista kuutosluokkalaisiin ja liikun työpäivän aikana monesti kirjastosta toiseen, koululle ja taas takaisin. Se sopii minulle, pidän vaihtelusta ja erilaisista työympäristöistä. Lisäksi saan kehittää ja kehittyä, jatkuvasti on luettava ja pysyttävä uutuuksien perässä. Yksinkertaisesti rakastan tätä kaikkea ja tunnen tekeväni merkityksellistä työtä lasten parissa.

Olen kuitenkin ollut väsynyt. Loppukesästä alkaen olen tehnyt paljon töitä. Kotona työajan ulkopuolella on pitänyt lukea ja valmistella, se kuuluu tähän hommaan. Ja kun olen ollut kotona uppoutuneena töihin olen kyseenalaistanut kaiken. Onko minulla oikeus tähän? Kun on ne opiskelutkin toisella puolella maata.

Syyllisyyshän se siellä kolkuttelee. Vuosien ajan totuin järjestelemään työni perheen ehdoilla. Olin ensin hakemassa päiväkodista heti välipalalta, sen jälkeen saatoin kouluun ja kolmelta olimme jo tekemässä läksyjä keittiöpöydän äärellä. Minulla oli aikaa lapsilleni vaikka millä mitalla. Näin olimme halunneet ja järjestäneet, minun työni joustivat monta vuotta. Sitten tultiin tähän hetkeen ja ensimmäisiin syksyisiin päivin, kun huomasin seisovani lähikaupan vihannesosastolla vähän ennen viittä yhdessä muiden kiireisten kanssa ja miettiväni ettei tässä ole mitään järkeä. Sanoin miehelle, että juuri tältä minä halusin välttyä, tältä juoksulta ympäri oravanpyörää. Mies lohdutti muistuttaen miten monta vuotta siltä vältyttiin, kiitos järjestelyidemme. 

Kuten otsikossa jo sanon, minun mielestäni ihmisen ei tarvitse saada kaikkea kerralla. On aikoja, jolloin koko perheen hyvinvointi on laitettava etusijalle ja aikoja, kun voi panostaa työntekoon.  Syksyjä, jolloin ekaluokkalainen tarvitsee vanhempaansa enemmän kuin muutaman hassun tunnin illalla. Kaiken voi todellakin saada, mutta kyseenalaistan vahvasti nykypäivän oletuksen siitä, että se kaikki pitää saada samaan aikaan. 

Nyt on kuitenkin minun vuoroni ja minun aikani. Mieheni ura on siinä pisteessä, että hän voi vuorostaan joustaa. Hän hoitaa molemmat pojat kouluun aamuisin, kun minä olen jo lähtenyt. Hän hakee iltapäiväkerhosta  ajoissa, kun lapsesta siltä tuntuu. On hänen vuoronsa olla läsnä pojille, olla se aikuinen, jonka puoleen arjessa kääntyä. Enkä minä enää varsinaista vuorotyötä edes tee, suurimman osan päivistä aamuvuoroja ja yhden viikonlopun kuukaudessa.

Ja tiedättekö, on yllättävän vaikea päästää irti. Luottaa siihen, että kyllä perheen toinen aikuinen pystyy tarkastamaan läksyt ja muistuttamaan lapsia tarvittavien liikuntavermeiden pakkaamisesta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, joka on ollut se minun tapani. Olen ollut hämmästynyt, mistä tällainen piirre on tullut. En ole yhtään sellainen tyyppi, joka kertoisi esimerkiksi matkalle lähtiessään miten muun perheen pitää sillä aikaa elää. Olen nauranut naisille, jotka tekevät perheelle ruokaa pakkaseen ollessaan pari päivää poissa. Tämä vastuun siirtyminen tekee paitsi miehen ja poikien suhteelle myös minulle niin hyvää. 

Mitä tästä kaikesta ajattelevat lapset? Heidän mielestään äidin työ on hienoa ja tärkeää, mutta äiti on liian vähän kotona. Mutta me totumme, päivä kerrallaan. Ja jonkun ajan kuluttua kaikki tämä tuntuu jo aivan tavalliselta. Hyvä niin, sillä en ikinä ole ollut tällaisessa tilanteessa, jossa lähden hymyillen töihin. 

Kaikki kirjoituksen kuvat ovat Heli Hirvelän ottamia. Olimme poikien kanssa syyskuun Kaksplus-lehden sivuilla kertomassa hyvän arjen oivalluksistamme.